Kun jätetään, miten siitä eteenpäin?

[cokeri]

Täs on tarinaa ja ehkä kuitenkin sieltä helpoimmasta päästä. Mutta kun! Tuntuu et pää hajoaa. En tarvitse elämänohjeita, tiedän ne jo itsekin. Mutta tuskin meistä kukaan osaa itse elää niinkuin opettaa, en minä ainakaan.
Siis, jos vain omakohtaisia tai muuten vierestä seurattuja kokemuksia, kiitos.

Eli, meillä perhe hajosi tuossa joulun jälkeen ja miehen omasta tahdosta. taakseen hän jätti kolme lasta, alle 6 v. kaikki, minut ja 7 vuotta yhdessäoloa, joista 5 naimisissa. Tieto oli minulle shokki! Oli toki ongelmia yms. mutta itse ajattelin että niistä aina selvittiin. eipä vaan ollutkaan näin. Olin ollut sokea ja kuuro viesteille mitä sain. Mies muutti. Välit säilyivät todella hyvinä. Sain tietää että miehelläni oli myös toinen nainen samaan aikaan kun elimme ns. normaalia perhe-elämää. En kuitenkaan voinut tuntea minkäänlaista vihaa, katkeruutta tai mitään tätä naista kohtaan. Kaikki tapahtui nopeasti. Viikko ennen muuttoa (tieto hänen lähdöstään tuli kk. aikaisemmin) menin baariin (pakko saada pää lomalle) ja tapasin puolitutun miehen, jolle vuodatin koko hässäkän niskaan. Siitä lähtikin loppujenlopuksi vakavampi "suhde".
En ikipäivänä voinut kuvitella että näin teen; petän 2 miestä ja samalla itseäni. tiedän että tämä toinen on ensin balsamia haavoille, eikä todellista tulevaisuutta voi olla. En mielestäni ole mikään "idiootti" koska kuitenkin on tullut elettyä ja koettua kaikea ennen perhettä. Mutta huijaanko tässä itseäni, lasteni isää, vai sitä joka kaikesta huolimatta on valmis antamaan minulle ja lapsilleni mahdollisuuden? Sehän tässä niin hämmentääkin.Miksi edes kuvittelen elämää ilman aviomiestäni,vaikka kaikki perusasiat voisi olla kunnossa hänen kanssaan ja rakastan ylikaiken? Tuntuu, että minut on jätetty ns. tyhjän päälle ja selviämään yksin parhaansa mukaan. Kun puhuttiin puolison kanssa, hän kertoi ettei todellakaan ole "heittämässä kirvestä kaivoon" vaan tarvitsee kuitenkin tämän muutoksen elämäänsä. Järki sanoo, että aika auttaa. mutta ei sitä järkeä ole jos itse ei voi vaikuttaa asiaan. :/ Koska pakko kai se on keskityttävä siihen mitä itse/lapsille parasta haluaa. Loppujenlopuksi ja viimein, olenko itse siinä pisteessä, joka miettii MITÄ PITÄISI TEHDÄ?
Kiitos jos luit koko sepustuksen. Niitä puolueettomia mielipiteitä ystäväpiiristä/perheestä on vaikea saada.

 

[Maija ja poijjaat]

Itse olen siinä tilanteessa, että mies jätti minut raskaana ja pienen lapsen kanssa toisen naisen vuoksi selittäen, ettei parisuhteemme enää toiminut. Ei kuitenkaan ikinä puhunut minulle näistä tunteista eikä hakenut meille apua. Tai haki apua toisesta naisesta. Nyt asuu tämän naisen luona ja elää kai ihanaa arkea tämän kanssa kun ei tarvitse elää pienten lasten perheessä, naisella isompi lapsi. On myös minua PALJON vanhempi, samoin miestäni.
Olen kovasti yrittänyt laittaa omat katkeruuden ja loukatuksi tulemisen tunteet sivuun ja miettiä mikä on OIKEASTI lapselle parasta. Se on tavata isää mahdollisimman paljon, mutta yöksi en tämän naisen luo lastamme anna. Lapsi alle 2v. Minulla ei ole toista miestä eikä tarvetta sellaiseen, pönkitän itsetuntoani vain sillä ajatuksella, että mieheni tässä menettää kaiken; nuoren kauniin vaimon, omien lapsien kanssa eletyn arjen, yhteiset juhlat, ilot surut. Minulla on matkaa vielä kolmeenkymmeneenkin joten hätää tulevaisuudesta ei ole.
Aika tosiaan voi auttaa, mutta sitä on turha jäädä odottelemaan, täytyy elää lastenkin takia normaalia elämää ja täyttä arkea, säilyttää rutiinit ja oma henkinen vireys. Itse käyn juttelemassa ammattilaisella ollakseni mahdollisimman hyvä äiti tilanteesta riippumatta. Sinuna en ainakaan alkaisi lapsille heti esittelemään uusia tuttavuuksia, kyse kuitenkin mitä varmemmin on laastarisuhteesta. Lapsia se vain hajottaisi ja sekottaisi lisää. Anna ajan kulua, opettele yksinelämistä, siihen tottuu kyllä. Ajan myötä tulemme huomaamaan, miten asiat loppujen lopuksi järjestyivät, mutta niiden järjestymiseen ei voi oikein itse vaikuttaa muutoin kuin elämällä lasten kanssa parasta mahdollista elämää sen kummempia miettimättä. :hug:

 

[cokeri]

kuuluu uusia tuulia. Minä todellakin opin elämään ilman miestäni. Nauttimaan illoista ihan itseni kanssa. huomasin että sain tilaisuuden tutustua itseeni uudelleen ja minulla jopa oli aikaa "tuhlata" omille tunteille ja mieltymyksille. Toisin sanoin; opettelin tuntemaan itseni uudelleen. Huomasin, että itseni kanssa on oikeastaan aika mukavaa ja se tunne että tietää/huomaa pärjäävänsä, on todella helpottava.
Sitten tulee uusi pommi. Mies haluaa palata. Ja heille niin tyypilliseen tapaan: kaikkihalkipoikkipinoon. Eli, kun minä annan anteeksi, asiat on ok. EI MENE NIIN! Ja nyt hän ei ole pohjimmiltaan valmis siihen työhön mitä suhteen rakentaminen uudelleen vaatisi, vaikka omat virheensä ymmärtää myöntää. Minä haluan/tarvin aikaa. Ei uutta voi rakentaa yhdessä yössä. Hän kokee sen niin, etten rakasta häntä enää. Mutta näin sen on pakko mennä ja minä ainakin olen valmis kantamaan vastuun; mitä ikinä tapahtuu.

Siitä "laastarista" vielä; katkaisin sen suhteen. Huomasin että en voi pitää häntä minään takaporttina. Enkä voi rehellisesti olla missään suhteessa, ennenkuin tämä on lopullisesti katsottu loppuun, minunkin puoleltani.

Tästä taas mennän, päivä kerrallan

 

[Maija ja poijjaat]

Kuulostaa NIIN tutulta tosin meillä mies ei ole palaamassa vaan muuttamassa yksin, haluaa löytää itsensä, elää ekaa kertaa elämässään yksin ja oppia tuntemaan itsensä. Vielä ei ole valitettavasti asunto löytänyt.

Minä olen tässä parin kk:n aikana oppinut myös tuntemaan itseäni ihan eri tavalla kuin ennen, en voi enää peilata itseäni ja tunteitani toisen kautta vaan olen joutunut tekemään paljon töitä viihtyäkseni itsekseni lapsen kanssa ja raskaana. Olen panostanut omaan hyvinvointiin ihan eri tavalla, laittanut itseäni etusijalle kun aiemmin etusijalla oli aina mies ja lapsi. Näen itseni paljon kauniimpana ja fiksumpana kuin aiemmin ja tiedän toimineeni kaikin puolin kypsästi ja aikuismaisesti.

Meillähän mies palasi vuoden vaihteessa kotiin, oli alle 2 viikkoa kotona kun ei pystynyt lopettamaan suhdetta silloin toiseen. Hänkin oletti asioiden järjestyvän heti hyväksi, ei jaksanut asioiden ja parisuhteen selvittelyä ja sitä kuinka pitkä prosessi olisikaan ollut edessä ja paljon vaatinut töitä. VAIKKA asiasta ennen paluutaan puhuimme ja kerroin hänelle, että asiat VOIVAT muuttua paremmiksi, muttei hetkessä. Ei voi tietää, meneekö kk, kaksi vai vuosi.

 

[Milla74]

Nyt kuulosti tutulta, paljon yhtäläisyyksiä löytyy omasta liitosta.

Oma tarinani, huomaat sitten

Minun mies teki neljä vuotta sitten saman lailla, ilmoitti tai kertoi että haluaa lähteä. Meidän arki silloin minun mielestä ihan "normaalia" ei isompaa valittamista. Oli niitä riitoja ja niistä selvittiin puhumalla, joistakin sitten vaan selvittiin. Olimme kuitenkin huonoja puhumaan asioista -perusteellisesti, myönnettävä. Minulla asiat siis hyvin ja olin onnellinen, hänellä ei. ja minä en sitä ollut huomannut.

Kuitenkin, otti ja kertoi minulle, että haluaa lähteä hänellä ja että hänellä ollut suhde kuukauden verran. Maailmanloppu! Kuin matto olisi vedetty alta!

Mutta saman lailla kuin sinä, selvisin, yllättävän äkkiä, ja opin tuntemaan itseäni. Kuitenkin en ollut onnellinen, rakastin häntä edelleen ja ikävä valtava. Aina tuntui hyvältä, kun hän soitti tai vastaavaa, ihan mistä asiasta tahansa. Ei se rakkaus mihinkään sammunut, kuitenkaan. Tästä toisesta naisesta hänelle olin vihainen, välittömästi ja perusteellisesti.

Sitten noin 4 kuukautta tämän jälkeen hän tuli takaisin. Konkreettisesti tuli, ajoi pihaan ja halusi jutella. Oli pahoillaan, kaikesta, aidosti ja kyynelvirta valtava. Sanoi, että kova ikävä minua ja haluaisi/toivoisi että saisi tulla takaisin, tuohon halkipoikkipinoon-tyyliin (jos ymmärsin oikein : ).

Minulla oli semmoinen "laastari" hyvin äkkiä, mutta jäi lyhyeksi sen takia että minä en millään valmis siihen. Yhden kerran. Ja tänään ajateltuna onneksi tein näin! Nyt en pysty millään ymmärtämään, mitä siinä miehessä näin. Oliko sitten se tilanne itsellä semmoinen, että hän kaikin puolin tuntui niin "ihanalta", koska tänään kun ajattelen, ei minulle sopiva ollenkaan.
Tästä asiasta miehelleni kerroin ja kuinka paljon jouduinkaan selittämään. Mieheni on sellainen "perusjuntti", joka otti asian paljon vakavammin kuin olisi tarvinnut. Mutta selvisimme siitä, hän ymmärsi ja unohti. Ainakin tuntuu siltä, koska tähän päivään mennessä ei siitä ole enää puhuttu.

Hänen toisen naisensa annoin loppujen lopuksi anteeksi. Paljon asiasta puhuimme ja siksi näin pystyin helpostikin tekemään. Vaikea selittää. No, se oli hänelle ihastus, ei vakavampaa. Ja vaikutti mieheni päätöksiin (no, kakslahkeinen), hän on sen myöntänyt. Oletko asiaa siellä kysynyt näin..?

Itse tein tässä selvittely-vaiheessa sen, vaikka olisin niin halunnut tehdä palaamisesta ja jatkamisesta tavallaan helpon, että päätin kiusata ja jopa loukata häntä tässä. Tuntui silloin "hyvältä" olla nyt se joka päättää. Sanoin jopa, että huonosti olen minäkin voinut. Mieheni otti asian todella raskaasti. Odotti ilmeisesti, että kun hän tulee takaisin, kaikki hyvin.
Jälkeenpäin olen tätä katunut, olin todella ilkeä. Enkä ole asiaa hänelle kertonut, enkä pystykään.
Mutta kuitenkin samalla halusin asian puhua kunnolla lävitse, sen haluan erikseen mainita.

Puhuimme paljon, ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin edes yhteensä. Ja se tuntui hyvältä, paljon asiasta ja paljon asian vierestä.

Tauko loppuu töissä, joten erittäin pikaisesti laitettu.

Sen vielä laitan tähän, että tänä päivänä me molemmat onnellisia yhdessä. Itse olen onnellinen ,ja nyt luottavaisimmin mielin uskallan sanoa, että hänkin. Tuo puhuminen "jäi päälle" ja toi meidän suhteeseen niin paljon lisää.
Jotkut sanovat, että takaisin hyppimisestä ei seuraa mitään hyvää. Niin, että harvoin enää saa onnistumaan. Minä olen onnellinen, että näin tein, molempien puolesta. Ja sen takia kuulun niihin, jotka sanovat että helposti ei saa luovuttaa : )

Tällä tarinalla oli kaunis loppu, toivottavasti teilläkin ...erikseen tai yhdessä.