J
Joku jossain
Vieras
Mies ja minä ollaan tavattu todella nuorina 16v olin minä ja mies 17v.
Kaikki meni hyvin. Ensimmäinen kriisi koettiin kun molemmat painettiin viimeisiä opiskelun rippeitä ja tehtiin yhdessä päättötyökin, eli näimme toisemme koulussa ja kotona.
Toisen pää rupes nyppimään siihen tahtiin että olin valmis pakkaamaan kamani ja lähtemään kävelemään.
Mutta mies lähtikin armeijaan ja se tasoitti tilanteen.
Minä valmistuin 2001 keväällä ja mies sitten pääs armeijasta samaan syssyyn.
Molemmat meni töihin. Minä menin harjoittelijaksi ja mies ihan kunnon palkkatöihin.
Rupesin odottamaan esikkoa. Miehellä oli samaan syssyyn netin kautta ns. seksisuhde toiseen naiseen, nettiseksiä jonka sain sitten tietää ja asiat puhuttiin läpi.
Mies haki eri töihin jossa sitten tulikin vuorot tai siis vuorotyö.
Jossain tässä vaiheessa vähän ennen esikon syntymää, kaikki jäi minun harteille.
Kodinhoito, koiran hoito, ruuan laitto ym...
esikko syntyi ja kaikki oli taas hetken mallillaan.
Mies hoiti lasta isyyslomallaan.
Mut sitten sekin loppui.
vähän aikaa kului niin isäni äiti eli mummoni kuoli.
Samaan syssyyn rupesin odottamaan kuopusta.
Kuopus syntyi ja elämä jatkui kuten aina ennekin.
Mies päivät töissä ja minä kotona, lapsia ja koiraa hoitaen.
yhtäkkiä kuoli isäni isä, ukkini siis tapaturmaisesti vaikka ikää olikin.
Kaikesta sitä luulee selviävänstä mutta nytten on ukin kuolemasta 2v ja tuhopoltto yrityksestäkin jo 1,5v (juostiin siis lapset sylissä liekkejä karkuun)
tässä välissä olen menettänyt 3 kaveriani (yksi paleltui laavulle, toinen hirtti itsensä ja kolmas joi itsensä hengiltä juhannuksena)
samaan syssyyn saan tietää että miehellä on säätöä työpaikallaan olevan naisen kanssa...
itkua on ollut yli viikko..tai oikeastaan jo monta vuotta mutta harvemmin...nykyään se on jo jokapäiväistä...
mitään ei jaksa...
muuttoakin järjestän...
kun toista rakastaan niin paljon että ihan sattuu mutta tietää että suhde on päin peetä ja parisuhteen eteen olisi tehtävä jotain..
mulla ei omaa aikaa ole
meillä ei ole yhteistä aikaa miehen kanssa..
tuntuu että yhteistä on vain osoite ja lapset...
väsyttää...jopa aamulla herään väsyneenä ja kun kuulen lasten äänet niin tekisi mieli mennä piiloon..
mä en vaan saa itseeni niskasta kiinni että hakisin apua...
mä epäilen että parisuhteen huono tilannekkin johtuu mun olosta...
liian paljon surua....
kuinka paljon ihminen kestää ???
mitä mä teen...
tunnen itteni tyhmäksi jos meen jollekkin höpöttämään mutta kai se on pakko että tää olo helpottaa....
Mä tiedän että jotkut teistä mut tunnistaakin mutta laittakaa yytä..
mä en halua tästä hirveetä haloota...jonnekkin on vain pakko purkaa jostain päästä...
Kaikki meni hyvin. Ensimmäinen kriisi koettiin kun molemmat painettiin viimeisiä opiskelun rippeitä ja tehtiin yhdessä päättötyökin, eli näimme toisemme koulussa ja kotona.
Toisen pää rupes nyppimään siihen tahtiin että olin valmis pakkaamaan kamani ja lähtemään kävelemään.
Mutta mies lähtikin armeijaan ja se tasoitti tilanteen.
Minä valmistuin 2001 keväällä ja mies sitten pääs armeijasta samaan syssyyn.
Molemmat meni töihin. Minä menin harjoittelijaksi ja mies ihan kunnon palkkatöihin.
Rupesin odottamaan esikkoa. Miehellä oli samaan syssyyn netin kautta ns. seksisuhde toiseen naiseen, nettiseksiä jonka sain sitten tietää ja asiat puhuttiin läpi.
Mies haki eri töihin jossa sitten tulikin vuorot tai siis vuorotyö.
Jossain tässä vaiheessa vähän ennen esikon syntymää, kaikki jäi minun harteille.
Kodinhoito, koiran hoito, ruuan laitto ym...
esikko syntyi ja kaikki oli taas hetken mallillaan.
Mies hoiti lasta isyyslomallaan.
Mut sitten sekin loppui.
vähän aikaa kului niin isäni äiti eli mummoni kuoli.
Samaan syssyyn rupesin odottamaan kuopusta.
Kuopus syntyi ja elämä jatkui kuten aina ennekin.
Mies päivät töissä ja minä kotona, lapsia ja koiraa hoitaen.
yhtäkkiä kuoli isäni isä, ukkini siis tapaturmaisesti vaikka ikää olikin.
Kaikesta sitä luulee selviävänstä mutta nytten on ukin kuolemasta 2v ja tuhopoltto yrityksestäkin jo 1,5v (juostiin siis lapset sylissä liekkejä karkuun)
tässä välissä olen menettänyt 3 kaveriani (yksi paleltui laavulle, toinen hirtti itsensä ja kolmas joi itsensä hengiltä juhannuksena)
samaan syssyyn saan tietää että miehellä on säätöä työpaikallaan olevan naisen kanssa...
itkua on ollut yli viikko..tai oikeastaan jo monta vuotta mutta harvemmin...nykyään se on jo jokapäiväistä...
mitään ei jaksa...
muuttoakin järjestän...
kun toista rakastaan niin paljon että ihan sattuu mutta tietää että suhde on päin peetä ja parisuhteen eteen olisi tehtävä jotain..
mulla ei omaa aikaa ole
meillä ei ole yhteistä aikaa miehen kanssa..
tuntuu että yhteistä on vain osoite ja lapset...
väsyttää...jopa aamulla herään väsyneenä ja kun kuulen lasten äänet niin tekisi mieli mennä piiloon..
mä en vaan saa itseeni niskasta kiinni että hakisin apua...
mä epäilen että parisuhteen huono tilannekkin johtuu mun olosta...
liian paljon surua....
kuinka paljon ihminen kestää ???
mitä mä teen...
tunnen itteni tyhmäksi jos meen jollekkin höpöttämään mutta kai se on pakko että tää olo helpottaa....
Mä tiedän että jotkut teistä mut tunnistaakin mutta laittakaa yytä..
mä en halua tästä hirveetä haloota...jonnekkin on vain pakko purkaa jostain päästä...
