Kun kaikki tunteet on kadonneet, onko enää paluuta hyvään suhteeseen?

[Onko kokemusta?]

Kysyn nyt kokemusta omaavilta, onko kukaan jonka suhde on mennyt siihen pisteeseen ettei rakkautta ihan oikeasti enää ole, onnistunut vielä elvyttämään suhteen hyväksi ja saanut sen toimimaan? En tarkoita mitään pientä notkahdusta tai huonompaa kautta, vaan sitä kun ihan oikeasti ei enää ole toiselle oikein enää mitään sanottavaa, ei ole mitään yhteistä, eikä mitään yhteisiä suunitelmia.

Älkää tulko nyt saarnaamaan siitä iänikuisesta perheneuvolasta tai pariterapiasta, haluaisin kuulla jonkun asian kokeneen näkemyksen siitä että onko enää mitään pelastettavissa silloin kun tuntuu että polku on kuljettu loppuun, ja voiko tähteistä enää rakentaa toimivaa suhdetta?

 

["vieras"]

Tää kiinnostaa muakin

 

["Maria"]

Oma tarina on se, että yli 10 vuoden suhde päättyi siihen että rakkautta ei enään ollut. Tunteet oli kuollut jo vuosia aikasemmin, mutta vaikea oli lähtä suhteesta, koska periaatteessa kaikki oli hyvin. Ei ollut varsinaista syytä lähteä esim. selkäänotto, pettäminen, alkoholismi. Toki olisin voinut sopeutua tilanteeseen ja olla vielä toiset 10v samassa suhteessa, mutta toisaalta olen nyt hyvin onnellinen ja nautin omasta vapaudesta

 

[lilli pii]

15 vuoden suhde takana, 4 lasta. Rakkaus kuoli, lasten takia yritin viimeiset viisi vuotta, sitten en jaksanut. Nyt olemme olleet erossa vuoden ja kertaakaan en ole katunut. Mä uskon, että jos tunteet ovat kuolleet, niin toivoa ei ole. Siihen ei tosiaan mitkään terapiat auta. Muista ap, meillä on vain yksi elämä...

 

["vieras"]

Monta vuotta kitkuttelin tuollaisessa suhteessa..ei periaattessa ollut mitään ongelmaa, vaan suhde oli muuttunut lähinnä ystävyydeksi.. intohimo ja rakkaus toiseen oli tyystin poissa:/ vuosi sitten viimein uskalsin lähteä, ei ole helppoa ollut mutta ratkaisu oli oikea, en kadu!

 

["vieras"]

15 vuoden suhde takana, 4 lasta. Rakkaus kuoli, lasten takia yritin viimeiset viisi vuotta, sitten en jaksanut. Nyt olemme olleet erossa vuoden ja kertaakaan en ole katunut. Mä uskon, että jos tunteet ovat kuolleet, niin toivoa ei ole. Siihen ei tosiaan mitkään terapiat auta. Muista ap, meillä on vain yksi elämä...

En ap, mut tää antoi mulle rohkeutta eron suhteen. Olen kohta ikäni puolesta oletettavan elinikäni puolessa välissä ja alkanut miettiä et entä jos jään. Jaksanko niin kauan tässä vai hyppäänkö tuntemattomaan (mutta niin kiehtovaan) ja lähden katsomaan mitä annettavaa tulevaisuudella on. Lasten takia suren, miten he selviäisi erosta

 

[lilli pii]

Lapset selviää paljon helpommin kuin uskommekaan. Ja vaikka se kuinka itsekästä kenties jostakin on, niin ajattele itseäsikin.. kun äiti voi hyvin, niin lapsikin voi hyvin. Sydämessäsi tiedät oikean vastauksen...

 

["Leena"]

Minkä ikäisiä ap lapsesi ovat? Voimia sinulle suureen päätöksen tekoon!

 

["akka"]

Ei ole paluuta.

 

[Tulitikkutyttö]

Meillä positiiviset tunteet oli kuolleet. Vihaa, katkeruutta ja pahaa oloa oli paljon. Mutta sitten ( en tiedä miksi) jompikumpi yritti ihan pikkuisen tuoda elämään ja aikuistenväleihin positiivisia asioita. Kovin usein ei yritetty samaan aikaan, mutta kuitenkin aika ajoin jompi kumpi jaksoi panostaa. Pikkuhiljaa viha jäi pois päivittäisestä elämästä, katkeruus ehkä kesti minulla pisimpään. Mutta kun tajusin, etten minäkään ole täydellinen, vaan olen ollut aika v...mainen, niin oli ehkä helpompi antaa katkeruuden vaipua pois.

Tuntui, että tunteet oli noin vuoden-paripakkasella, mutta koska molemmat muisti alun hyvän ja voimakkaan rakkauden ja samalla näki mitä negatiivinen tunneilmasto teki lapsille, niin ehkä se halu tuli sieltä rakentaa uusiksi rakkaus. Ja me saatiin se uudestaan liekkiin! jopa melkoiseksi kuherruskuukaudeksi. Sen jälkeen on tullut vaimeampaa arkea ja tavallisia riitelyjaksoja, mutta nyt taas mennään kohti vahvempaa positiivista jaksoa, siitä kiitos miehelleni, jokakoko kevään jaksoi rakastaa,vaikka minä olin inhottava,välinpitämätön, väsynyt ja stressaantunut. Nyt taas jaksan vuorostani minä pitää rakkautta pystyssä.

Väittäisin siis, ettäon mahdollista, mutta ei se helppoa ole. Vaatii paljon työtä, anteeksiantamista (ja kaikkia niitä muita kliseitä, tiedätte kyllä), mutta on kyllä sen arvoista. Antaa melkoisesti voimaa jayhteenkuuluvuutta, kun tiedämme mistä paskasta on noustu. Arvostus toista kohtaan kasvaa huikeasti, kun näkee mitä toinen on valmis tekemään liiton eteen, ja kyllä ne sellaiset rakkauden teot kasvattaa sitä rakkautta. Vaikka meillä se "rakkaudentekojen" ja periksiantamisen asiat on joskus joutunut tekemään itseään pakottaen ja hampaat irvessä... Istuttu kynttiläillallisella ilman mitään sanomista ja pidetty kädestä kiinni vaikka tekisi mieli repiä silmät päästä. Mutta kyllä kun tarpeeksi tulitikkuja raapii, niin se tuli lopulta syttyy!

 

[voi olla myös toisin...]

Eli, ens kuussa tulee 25v siitä kun alettiin seurustelemaan (olin silloin 14vee ja mies 15vee), meillä 3 poikaa (neljäs "vahinko" mahassa). On ollut ISOJA ylä-että alamäkiä, asuttu erillään kolme kertaa, lähes kaikki mahdollinen sonta koettu, tunteet TOSIAAN kuolleet... mutta, mutta, kuitenkin myös PALANNEET! Niinpä, eli ei tosiaankaan voi sanoa ettei se ole mahdollista!!!! Ja tuota jaskaa, ettei lapset muka kärsi kun vanhemmat eroavat, en kyllä tosiaankaan allekirjoita (olen itse erolapsi) sekä myös omien lasten näkökulmasta katsottuna.

 

[Melkein jätetty mies]

Väittäisin siis, ettäon mahdollista, mutta ei se helppoa ole. Vaatii paljon työtä, anteeksiantamista (ja kaikkia niitä muita kliseitä, tiedätte kyllä), mutta on kyllä sen arvoista. Antaa melkoisesti voimaa jayhteenkuuluvuutta, kun tiedämme mistä paskasta on noustu. Arvostus toista kohtaan kasvaa huikeasti, kun näkee mitä toinen on valmis tekemään liiton eteen, ja kyllä ne sellaiset rakkauden teot kasvattaa sitä rakkautta. Vaikka meillä se "rakkaudentekojen" ja periksiantamisen asiat on joskus joutunut tekemään itseään pakottaen ja hampaat irvessä... Istuttu kynttiläillallisella ilman mitään sanomista ja pidetty kädestä kiinni vaikka tekisi mieli repiä silmät päästä. Mutta kyllä kun tarpeeksi tulitikkuja raapii, niin se tuli lopulta syttyy!

Itse olen näitä nettikeskusteluja jo jonkin aikaa etsinyt netistä ja tuskissani lukenut. Olen etsinyt perusteita sille, että omalla parisuhteellani on mahdollisuus. Tämä viestisi käänsi ajatukseni positiiviselle puolelle ja sain sitä vahvistusta, jota tarvitsin.

Meillä on meneillään pitkän parisuhteemme ensimmäinen kriisi, joka on (ollut) todella lähellä johtaa eroon. Vaimoni tunteiden viileneminen minua kohtaan ja siitä(kin) johtuva ihastuminen toiseen mieheen on todellakin vaikea asia käsitellä.

Kriisiimme johtaneita syitä olen löytänyt omasta käyttäytymisestäni, vaimoni henkilökohtaisista ongelmista sekä erityisesti parisuhteemme kommunikaatioista. Nyt olemme aloittaneet vaikeiden asioiden työstämisen ja päätellen siitä kuinka paljon käytämme asioista puhumiseen, myös vaimollani on halu korjata suhteemme. Olemme myös aloittaneet yhteisen pariterapian.

Vaikka asia on minulle kivulias, uskon kuitenkin, että vaimoni tunteiden herääminen toista miestä kohtaan on ollut tarpeen, jotta saamme elämäämme sen muutoksen, jota molemmat tarvitsemme. Omasta mielestäni se muutos on mahdollinen myös ilman, että meidän pitää erota. Se kuitenkin edellyttää sitä, että vihan ja katkeruuden tunteet vaihtuvat tunteisiin, jotka edistävät rakkautta - eivät tuhoa sitä. Samalla myös uskon ihastumisen laimenevan jättäen vaimolleni hyvän muiston siitä, että on ollut mahdollista tuntea. Toivon hänen kuitenkin saavan minua kohtaan joskus varmasti tuntemansa positiiviset tunteet takaisin. Näiden positiivisten tunteiden toivon voittavan ihastuksen toista miestä kohtaan ja sillä perusteella vaimoni päättää jatkaa yhdessä minun kanssani.