kun kaikki vaan masentaa

[mrs Blue]

Odotan ensimmäistä lastani, kohta toinen kolmannes lopussa. Kun päätimme mieheni kanssa ryhtyä perheenlisäystä hankkimaan, se tuntui juuri oikealta. Ensin ajattelin, että pitäisikö odottaa pari vuotta jotta saisin ensin mielekkäämmän työn yms. , mutta tulimme kuitenkin siihen tulokseen että aloitamme jo yrityksen.

Tulin melko nopeasti raskaaksi, ja olimme molemmat innoissamme. Muutama kk sen jälkeen sain kutsun työpaikkahaastatteluun, mikä alallani on melko harvinaista, hyviä paikkoja on erittäin niukasti tarjolla. No, paikka meni sitten siinä kun kerroin raskaudesta, tottakai =/ Olin hieman ärsyyntynyt, koska olen jo pari vuotta etsinyt hyvää työpaikkaa ja aiemmin en ollut edes haastatteluun päässyt. Ajattelin kuitenkin että ei voi mitään, töitä tulee myöhemminkin. Lisäksi ""varasuunnitelmana"" oli hakea opiskelemaan. Nyt ei kuitenkaan opiskelupaikkaan pyrkiminenkään onnistanut ja olen alkanut pikkuhiljaa ahdistumaan koko raskaudesta.

Tuntuu, että raskauden ja äidiksi tulon takia joudun luopumaan kaikesta. Töiden lopettaminen ja lomalle jääminen ei ole lainkaan houkuttelevaa, vaikkei nykytyöni mikä ihannepaikka olkaan. Tuntuu, että ""mammaudun"" kotiin.. Lisäksi mieheni on alkanut ärsyttämään minua, koen jotenkin epäreiluna sen, ettei hänen ole tarvinnut luopua mistään ja itseni taas on. Eihän se toki hänen vikansa ole, mutta jotenkin turhautuminen purkautuu aina niihin lähimpiin. Olen myös huomannut, että hän polttaa salaa (lopetimme tupakoinnin molemmat kun aloimme yrittämään lasta) ja se suorastaan raivostuttaa. Ärsyttää ettei hän edes siitä ole valmis luopumaan, kun itselläni ei taas ole vaihtoehtoja.

Nyt olen alkanut epäilemään, että oliko lapsen hankinta kokonaan erehdys, olisiko pitänyt kuitenkin vielä odottaa. Vai onkohan tämä vaan jotain ""hormonihörhöilyä"" vai mistä oikein on kyse? Toivottavasti en päädy kitkeräksi kotiäidiksi joka loppuelämänsä murehtii menetettyjä mahdollisuuksia.. No, ehkä tämä mielentila on vaan väliaikaista ja kuuluu asiaan, ainakin toivon niin!

 

[minä]

Raskauteen kuuluu epävarmuus ja vaihtelevat mielialat. Kun itse sain tietää olevani raskaana n. 3kk sitten, ei se herättänyt minussa erityisiä ilon tunteita, vaikka lapsi oli toivottukin. hämmennyin, pelkäsin, mutta olin toki iloinenkin. Elämäntilanteenikin on vähän erilainen. Olen vähän aikaa sitten muuttanut avopuolisoni kanssa ulkomaille ja työasiatkin olivat silloin vielä sotkussa. Ei töitä saati vakipaikkaa. Olin kuitenkin ajatellut, että lapsen haluan, oli minulla sitten töitä tai ei. Miehelläni onneksi on vakipaikka. Olen kumminkin ""jo"" 26 vuotta. Outoahan se on, että ollaan ""mieheni"" kanssa kaksistaan vieraassa maassa ja kielikin tuottaa vielä hiukan ongelmia. Mutta kaikki järjestyi, sain vakipaikan (joskaan ei unelmieni ammatti), mutta olen valmis työskentelemään missä vain lapseni elannon turvaamiseksi. Ja tähän asti kaikki on mennyt muutenkin raskauden kannalta hyvin.

Älä huoli siitä, että unelmaduuni meni sivu suun. Töitä kerkeää vielä tehdä. Ja lapsi on kumminkin se tärkein asia. Voisitko miehellesi puhua näistä tunteista? Ja kerro ihmeessä hänelle kuinka hänen sauhuttelunsa pahoittaa mielesi. Monet asiat ratkeavat kun saat purkaa mieltään. Toivotan jatkossa parempia vointeja!

 

[S]

Olen 35 v, ja sain juuri 12 viikkoisen poikamme unten maille. Juuri tänään sanoin miehelleni, että jos olisin tiennyt kuinka ihana oma lapsi on, olisin ryhtynyt äidiksi paljon aiemmin!!! Elämäsi tulee muuttumaan - mutta voit yllättyä kuinka vähän noita nykyisiä juttuja ja menoja kaipaat kun oma vauvasi on sylissä. Siinä on niin tärkeän tehtävän edessä että ihan mykistää...