Kun mielessä pyörii ero ja kaikki pelottaa....

[miten nyt..]

Oltu yhdessä neljävuotta. Yksi lapsi siunaantunut. Minä kovasti halunnut toista lasta jo vuoden ajan ja mies ei innostu. Kuulemma yksi lapsi ja sillä siisti.
Minusta perhe ei voi olla kokonainen jos minulla on tunne että jotain puuttuu.. Se toinen lapsi teksi meidän perheestä "täydellisen", minun mielessäni.

Mutta mies laittanut pisteen niille haaveille.
Seksiä ollut viimeksi kolme vkoa sitten, sitä ennen sitä oli 6kk aiemmin. Kumpikaan ei vaan halua enään...
Läheisyys nollassa. Minä joskus koitan halailla ja suukotella, en saa vastaan mitään. Miehen luonnekin tosin selittää tuossa jo paljon. On ollut sellainen ennenkin.
Mies suuttuu minulle usein. Ja esittää martyyria. meidän lapsi on menossa hoitoon syksyllä ja minä töihin. Miehen mielestä minun olisi pitänyt mennä töihin jo silloin kun äitiysloma loppui. Olin kuitenkin hoitovapaalla vielä reilu vuoden sen jälkeen.

Yhteisymmärrys kadoksissa, ei mitään yhteisiä harrastuksia. Mies käy töissä, minä olen kotona. Kummallakin omat menot.

Mutta silti.... Kyllä me joskus yhdessä naureskellaan. Tulevaisuudestakin puhutaan kun suunnittelemme remonttia.

Mutta nyt on mielessä vaan: ero. Jaksanko tätä kauankin. että en saa suhteesta mitään sellaista mitä itse haluan? Uhraudunko huonoon suhteeseen vaan lapsemme takia. Ja minä hullu haluaisin toisen lapsen! Vauvakuume, mutta mitä silläkään tekee jos ei ole miestä... Pöljä minä.

Pelkään kamalasti. Miten muuttohommat järjestyisi, miten pärjäisin... Masennustaustallani pelkään masentuvani uudestaan. Eikä silloin ole miestä lähellä joka lasta hoitaisi jos minulla on itsellä huono-olo. Rakastan anoppiani, menetänkö hänet jos eroan hänen pojastaan... Miten kaikki suhtautuu jos eroamme??

En ole miehelle ajatuksistani kerennyt puhua. Pelkään miten hän suhtautuu... Mutta toisaalta jo tiedän sen että hän ajattelee jotenkuten samoin.

Mitlä tämä teistä kuulostaa? jaksoiko kukaan lukea?

 

["xyz"]

Suosittelisin jotain parisuhdeterapiaa. Teillä kuulostaa sen verran olevan kuitenkin yhteistä että kunnollinen keskustelu voisi avata solmuja.

 

[lauantaipussi]

En minäkään heittäis vielä kirvestä kaivoon!
Tuo kuulostaa jopa meidänkin "yhdeltä vaiheelta" kun lapset olivat pieniä ja me aikuiset vähän hukassa siinä toistemme suhteen.
Kissa pöydälle vaan ennenkuin on myöhäistä! Tsemppiä!!:hug:

 

["vieras"]

No kyllä sulla on monia hyviä syitä erota miehestä. Kuuden kuukauden tauko seksissä, ei suukkoja ( itsekään en niitä saa..) Itse saan kyllä haleja, mutta joskus tekisi mieli olla enemmän nainen suhteessa. Seksissä voi olla kuukaudenkin tauko ainakin omalla kohdalla, jos se on tyydyttävää muuten. Ja ei se tarvitse olla aina edes tyydyttävää ilotulittelua, kunhan on oltu vaan sängyssä henkisen puolenkin takia
Itseäni ei haittaa se, että meillä on erilaiset menot ja harrastukset, kunhan rakkautta muuten riittää.
Minun mielestäni kannattaa kunnioittaa miehen tahtoa lapsi-asiassa, mutta yritä kuitenkin pehmitellä hänen sydäntään toiselle lapselle. Ei ole järkeä hommata isompaa perhettä ilman miehen suostumusta tai tahtoa. Miehet ovat kuitenkin yleensä suuremmassa taloudellisessa vastuussa perheestään kuin naiset jo palkkojen paremmuuden takia.
Vaikka rakastaisi anoppia, ei sen takia kannata jäädä huonoon suhteeseen. Koettakaa nyt itse korjata se suhde aktiivisesti. Tietysti miehen täytyy tahtoa sitä korjaamista myös ja sitoutua tavoitteisiin.

 

["vieras"]

No samanmoista täälläkin...
Yhdessä 9 vuotta, 2 lasta ja enempää ei haluta, nyt rakennetaan, joten sekin...
Mutta tunne, ei läheisyyttä, arvostusta, halauksia, seksiä, jne. en enää kaipaakaan....mutta en tiedä miten tää jatkuu....

 

["vieras"]

Itse erosin pari vuotta sitten miehestä ja mies suostui moniin juttuihin saadakseen minut takaisin. Alkoi kuitenkin sitten vähitellen luistaa niistä ja nyt niistä on jäljellä suunnilleen vaan pari asiaa. Ymmärrän kyllä miehen inhimillisyyden, mutta luonnollisia asioita ei voi muuttaa suhteessa. Ne joko ovat tai eivät ole.. Tai niiden korjaaminen vaatii liian kovan hinnan. Oma mieheni käyttäytyy suhteessamme kuin lapsi, olen hänelle kuin äiti. Jos lähtisin, se olisi hänelle sama kuin äiti hylkäisi. En kyllä koe olevani mikään äiti hänelle, olisin halunnut olla vaimo, jota rakastetaan, en vaan näytellä sitä roolia.

 

["aloittaja"]

Tsemppiä muillekkin samanmoisissa tilanteissa oleville!

Kun sydän ja järki tahtoo eri asioita..... Niin kamalasti kaipaan läheisyyttä, olen aina ollut hyvin läheisyyttä rakastava. Pikkuhiljaa on tuntunut siltä että haluan kyllä läheisyyttä mutta en ehkä enään omalta mieheltäni... Tuneet on hiipuneet. Välitän kovasti ja ero tuntuu pahalta, mutta miksi jatkaa yhdessä jos rakkautta ei ole enään kuin lapselle annettavaksi?
Kaipaan aikoja jolloin olimme yhtä. Parhaita aikojamme elimme kun odotin lastamme. Sen jälkeen kaikki muuttui, olin itse valmis muutokseen jonka lapsi tuo mutta miehelle se oli järkytys. Ja pikkuhiljaa välillemme vaan alkoi kasvaa tämä muuri josta puhuminenkin saa ahdistavan olon...

Olen koittanu useistakin asioista miehelle avautua. Olen puhuja tyyppiä, puhun ongelmistani miehelle avoimesti ja muutenkin koitan pitää yhteyden, mutta kun en saa mitään takaisin! Mies ei puhu. Ei vaan puhu.

 

[lauantaipussi]

No jos ei muu auta niin pankaa lusikat jakoon. Ainakin henkisesti -tai niin että mies vaikka muuttaa johonkin vaikka tilapäisesti. Kaverin nurkkiin tai vuokraa oman kämpän?
Siinä sitten voitte puntaroida hieman todellisemmin mikä teidän välinen homma on. Tuo avaa silmät kyllä sitten, oli lopputulos mikä tahansa.