Kun toisen lapsen saaminen kaduttaa...

[todella surullinen]

Tietysti tästä tulee kauhea riita, mutta ajattelin kysellä, olisiko täällä kenelläkään ollut samanlaisia tunteita ja ennen kaikkea selviytymistarinoita näiden tunteiden yli.

Mulle tuli toisen raskauden loppupuolella yhä enemmän ja enemmän sellaisia paniikin tunteita, että mitä olen mennyt tekemään kun hankin toisen lapsen. Kun tuttu elämä, joka sujuu menee sekaisin. Kun esikoinen menettää asemansa meidän perheen ainokaisena ja huomion keskipisteenä. Kun itse joudun taas mahdollisesti lujille valvomisen ja muun kanssa, ja tuntuu, että voimat on vähissä.

Nyt vauva on syntynyt ja tunteet ei kadonneet, kuten toivoin.

Murehdin tilannetta esikoisen kannalta miltei koko ajan. Tuntuu pahalta, kun en ehdi olemaan hänen kanssa niin paljon kuin ennen ja pahinta on, että esikoinen tuntuu jotenkin vieraalta. Esikoinen on oudon ison näköinen ja kokoinen, kun vertailukohtana on vauva ja mulla on sellainen ahdistunut olo kuin en osais enää hänen kanssa olla kuten ennen. Vauvaa hoidan parhaani mukaan, mutta tunnen sen jollain lailla velvollisuudeksi, josta haluan selviytyä mahdollisimman hyvin. En koe olevani iloinen tilanteesta vaan murehdin ja olen väsynyt... baby blues vai jotain muuta? Mitä voin tehdä, että tämä iloksi muuttuu?

 

[vieras]

Se menee ohi! Mulla on ollut jokaisen lapsen kohdalla samoin, mutta se on kai luonnon järjestämä juttu, jotta äiti huolehtisi ensin pienimmästä. Ihan totta. Menee ohi.

 

[ninaTT]

Minkälainen ikäero lapsille tuli?

Ja negatiiviset, vaikeat tunteet ovat myös sallittuja. Ihailtavaa, että sä uskallat tuoda niitä esille.

 

[:)]

Se menee ohi! Mulla on ollut jokaisen lapsen kohdalla samoin, mutta se on kai luonnon järjestämä juttu, jotta äiti huolehtisi ensin pienimmästä. Ihan totta. Menee ohi.

Näin

 

[Mrs Shillelagh]

Mua kaduttaa ensimmäisen tekeminen, ei toisen. Ekan olisi voinut jättää väliin.

 

[cukkis]

minulla ap sama tilanne ja olen rv 33. ja kauhistuttaa miksi olen tässä tilanteessa vaikka tätä haluttiinkin....surettaa valmiiksi jo kuinka esikoinen kärsii mukamas vauvasta ja en saa olla sen kanssa yhtä paljon jne...

mutat uskon myös että menee ohi.....mutta et ole yksin tunteittesi kanssa

 

[Ei-niin-hauska-täti Moonika]

Anna kun mä arvaan: se kakkonen on vielä tosi pieni, alle 2kk ikäinen? Toi on ihan normaalia alkuvaiheessa ja kaikki käyvät varmasti tuon läpi jollain tasolla. Voi olla osittain myös ihan pelkkää väsymystä ja hämmennystä uudessa tilanteessa. Tukeeko miehesi sinua? Saatko levättyä?

 

[Masentunut?]

Vaikutat musta masentuneelta. Et varmasti tee mtään väärin, mutta kurja olo ei välttämättä lähde itsestään pois. Yritä löytää luottamus itseesi ja omaan äitiyteesi. Jokainen 2 tai useemman lapsen äiti on ollut samankaltaisessa tilanteessa. Ota asia puheeksi neuvolassa. Olisko siitä jotain apua, että joku muu hoitaisi vauvaa sillä aikaa kun käyt esikoisen kanssa ulkoilemassa /kirjastossa /uimahallissa tai mitä nyt sitten tykkäättekin tehdä? Älä jää suremaan itseksesi!

 

[ap]

Se menee ohi! Mulla on ollut jokaisen lapsen kohdalla samoin, mutta se on kai luonnon järjestämä juttu, jotta äiti huolehtisi ensin pienimmästä. Ihan totta. Menee ohi.

Näin

Kiitos tästä rohkaisusta. Toivoin todella hartaasti, että tämä olisi tunne, jonka muutkin on kokeneet. Mulle on neuvolassa sanottu esikoisen kohdalta, että olen vähän ylitunnollinenkin äiti ja murehdin liikaa asioita, joten varmaan siksikin nyt tää tilanne on mulle kauhean raskas. Esimerkiksi esikoisen päivähoitoon viemistä surin ja itkin (salaa) monet kerrat ja yöuneni sen takia menetin, vaikka se oli meille ainoa vaihtoehto sillä hetkellä. Kaikki meni kuitenkin tosi hienosti ja arki alkoi sujumaan. Nyt sitten on taas isot muutokset edessä ja kai tää on jotain pelkoa suuren tuntemattoman edessä.

Ikäeroa on hieman alle 2,5 vuotta.

 

[endie]

mulla oli ihan sama juttu.
meillä esikoinen oli jo 5 kun kakkonen syntyi.. tuntui että olen jotenkin pettänyt esikoisen kun nyt hankin toisen viemään huomioo ja sekoittaa koko elämän.muistan kans miten jätti isolta just toi esikoinen tuntui, ihan esim. sen silmät ja nenä tuntui TOSI isoilta kun oli vaan katsellut vauvaa. monesti mietin, että kamala virhe oli tää toinen, mutta onneksi ne ajatukset ja tunteet on laimenneet ( kakkonen kohta 4kk ) . helpottanut on myös kun on huomannut miten rakas tuo pikkuveli on isoveljelle =)
tsemppiä sinulle ! kyllä aika auttaa tuohon :hug:

 

[ap]

Anna kun mä arvaan: se kakkonen on vielä tosi pieni, alle 2kk ikäinen? Toi on ihan normaalia alkuvaiheessa ja kaikki käyvät varmasti tuon läpi jollain tasolla. Voi olla osittain myös ihan pelkkää väsymystä ja hämmennystä uudessa tilanteessa. Tukeeko miehesi sinua? Saatko levättyä?

Kakkonen on tosiaan vielä ihan pieni, vasta reilun viikon. Olen siis oikeasti väsynyt ihan fyysisestikin ja vielä toipumassa, eli en senkään takia pysty nyt olemaan paljoa esikoisen kanssa. Mies on esikoisen kanssa tosi paljon ja pitää kolme viikkoa isyyslomaa. Onneksi, en tiedä, mitä tekisin jos oltaisiin täällä keskenämme. Kun imetyksen aloittelu ja muu vie kuitenkin aivan väkisin sitä aikaa ja huomiota.

 

[ap]

mulla oli ihan sama juttu.
meillä esikoinen oli jo 5 kun kakkonen syntyi.. tuntui että olen jotenkin pettänyt esikoisen kun nyt hankin toisen viemään huomioo ja sekoittaa koko elämän.muistan kans miten jätti isolta just toi esikoinen tuntui, ihan esim. sen silmät ja nenä tuntui TOSI isoilta kun oli vaan katsellut vauvaa. monesti mietin, että kamala virhe oli tää toinen, mutta onneksi ne ajatukset ja tunteet on laimenneet ( kakkonen kohta 4kk ) . helpottanut on myös kun on huomannut miten rakas tuo pikkuveli on isoveljelle =)
tsemppiä sinulle ! kyllä aika auttaa tuohon :hug:

Kiitos kannustuksesta. Ihanaa kuulla, että en ole ainoa, joka on näin tuntenut. Onneksi uskalsin kysyä edessä jossain asiaa..

 

[ninaTT]

Se menee ohi! Mulla on ollut jokaisen lapsen kohdalla samoin, mutta se on kai luonnon järjestämä juttu, jotta äiti huolehtisi ensin pienimmästä. Ihan totta. Menee ohi.

Näin

Kiitos tästä rohkaisusta. Toivoin todella hartaasti, että tämä olisi tunne, jonka muutkin on kokeneet. Mulle on neuvolassa sanottu esikoisen kohdalta, että olen vähän ylitunnollinenkin äiti ja murehdin liikaa asioita, joten varmaan siksikin nyt tää tilanne on mulle kauhean raskas. Esimerkiksi esikoisen päivähoitoon viemistä surin ja itkin (salaa) monet kerrat ja yöuneni sen takia menetin, vaikka se oli meille ainoa vaihtoehto sillä hetkellä. Kaikki meni kuitenkin tosi hienosti ja arki alkoi sujumaan. Nyt sitten on taas isot muutokset edessä ja kai tää on jotain pelkoa suuren tuntemattoman edessä.

Ikäeroa on hieman alle 2,5 vuotta.

Ihan sopivan kauan annoit esikoisen olla vauva, et sä sitä pettänyt =) Kohta pikkusisarus on sille jo suuri rikkaus elämässä etkä voisi kuvitellakaan, miten he olisivat pärjänneet ilman toisiansa.

Neuvolan täti saattoi olla ihan oikeassa; murehdit nyt liikoja. Mutta miten voisit olla murehtimatta tai höllentää vähän, sitä en tiedä. Varmaan löydät itse siihen jonkun polun.

:hug:

Onnea uudesta tulokkaasta :flower:

 

[zuku]

Kiitos ihanista ja kannustavista vastauksista! ja ap:lle :hug:
Meil on pikkukakkonen haaveissa ja samoja ajatuksia on käynyt mielessä jo nyt.. sain muutama viikko sitten keskenmenon ja oon tuntenu syyllisyyttä siitä, et välilä on tullut mieleen ajatus et "esikoinen saa olla vielä se ykkönen".. on pitäny miettiä et halutaanko me se pikkukakonen todella.. ja kyl me se HALUTAAN.. kaikesta huolimatta! Esikko on nyt 1v!
Kiitos teille, että otitte tämän asian esille :hug:

 

[Ei-niin-hauska-täti Moonika]

Anna kun mä arvaan: se kakkonen on vielä tosi pieni, alle 2kk ikäinen? Toi on ihan normaalia alkuvaiheessa ja kaikki käyvät varmasti tuon läpi jollain tasolla. Voi olla osittain myös ihan pelkkää väsymystä ja hämmennystä uudessa tilanteessa. Tukeeko miehesi sinua? Saatko levättyä?

Kakkonen on tosiaan vielä ihan pieni, vasta reilun viikon. Olen siis oikeasti väsynyt ihan fyysisestikin ja vielä toipumassa, eli en senkään takia pysty nyt olemaan paljoa esikoisen kanssa. Mies on esikoisen kanssa tosi paljon ja pitää kolme viikkoa isyyslomaa. Onneksi, en tiedä, mitä tekisin jos oltaisiin täällä keskenämme. Kun imetyksen aloittelu ja muu vie kuitenkin aivan väkisin sitä aikaa ja huomiota.

Sitten tilanne on täysin normaali. Yritä muistella sitä aikaa kun esikoisesi syntyi. Etkö silloinkin ollut pihalla ja hukassa ja miettinyt, että mitä tässä on tullut tehtyä ja miten tästä selvitään? Nyt joudut pohtimaan ne samat asiat plus sitten vielä sen esikoisen. Se kuuluu asiaan ja menee ohi. Olet vielä hormonien ohjaama, fyysisesti toipilas ja varmasti henkisestikin väsynyt. Nyt keskityt vain siihen omaan oloosi ja annat miehen hoivata sinua ja muuta perhettä. Suhde esikoiseen tietenkin vähän muuttuu, mutta usko pois, parin kuukauden päästä et enää edes muista millaista elämä oli yhden lapsen kanssa. Silloin jo tuntuu siltä, että ainahan näitä on kaksi ollut.

 

[ap]

Kiitos ihanista ja kannustavista vastauksista! ja ap:lle :hug:
Meil on pikkukakkonen haaveissa ja samoja ajatuksia on käynyt mielessä jo nyt.. sain muutama viikko sitten keskenmenon ja oon tuntenu syyllisyyttä siitä, et välilä on tullut mieleen ajatus et "esikoinen saa olla vielä se ykkönen".. on pitäny miettiä et halutaanko me se pikkukakonen todella.. ja kyl me se HALUTAAN.. kaikesta huolimatta! Esikko on nyt 1v!
Kiitos teille, että otitte tämän asian esille :hug:

Mulle kävi muuten aivan samoin. Eli sain keskenmenon ennen tätä toisen lapsen syntymään onnelllisesti päättynyttä raskautta. Sen keskenmenon jälkeen tunnelmat olivat todella sekavat ja kävin uudemman kerran läpi koko tunneskaalan sen suhteen, haluanko todella toisen lapsen meidän perheeseen. Siksi tuntuikin todella vaikealta, kun nämä tunteet loppuraskaudesta nousivat pintaan, kun sitä luuli, että jotenkin muka järjellä ne pitäis loitolla kun tää toinen lapsi oli niin harkittu ja haluttu.

Tsemppiä sinullekin vaikeiden tunteiden keskellä.

 

[vieras]

täällä oli vähän samoja tuntemuksia vielä pari kk sitten..mullakin siis pieni alle puolivuotias vielä ja isompi 3,5v. mulla vaikutti jotenkin sekin, että vauva oli vielä vähän "vieras" ja se tuttu rakas esikoinen jäi silti vähemmälle huomiolle. äitinä oloon tuntuisi kuuluvan tietty vakiomäärä syyllisyydentunnetta.

mutta nyt siis jo kaikki paljon paremmin. vauva on alkanut seurustelemaan isosiskon kanssa, hoitojutuista on tullut enemmän yhteisiä ja isomman lapsen uskaltaa antaa koskeakin vauvaan vähän enemmän, näyttää leluja ym..

taitaa olla tosi yleistä toi. mä laskin jo raskausaikana kuukausia, katselin esikoista ja ajattelin, että voi voi, toi pieni saa olla enää x kuukautta se ainoa eikä aavistakaan millaisia mullistuksia on elämään tulossa. jne. oon siis myös tällainen stressaajaluonne. välillä täytyy ihan käskeä itsensä rentoutumaan, ei ne lapset kuitenkaan jokaisesta huonosta päivästä pahasti traumatisoidu - toivottavasti ainakaan.

 

[zuku]

Kiitos ihanista ja kannustavista vastauksista! ja ap:lle :hug:
Meil on pikkukakkonen haaveissa ja samoja ajatuksia on käynyt mielessä jo nyt.. sain muutama viikko sitten keskenmenon ja oon tuntenu syyllisyyttä siitä, et välilä on tullut mieleen ajatus et "esikoinen saa olla vielä se ykkönen".. on pitäny miettiä et halutaanko me se pikkukakonen todella.. ja kyl me se HALUTAAN.. kaikesta huolimatta! Esikko on nyt 1v!
Kiitos teille, että otitte tämän asian esille :hug:

Mulle kävi muuten aivan samoin. Eli sain keskenmenon ennen tätä toisen lapsen syntymään onnelllisesti päättynyttä raskautta. Sen keskenmenon jälkeen tunnelmat olivat todella sekavat ja kävin uudemman kerran läpi koko tunneskaalan sen suhteen, haluanko todella toisen lapsen meidän perheeseen. Siksi tuntuikin todella vaikealta, kun nämä tunteet loppuraskaudesta nousivat pintaan, kun sitä luuli, että jotenkin muka järjellä ne pitäis loitolla kun tää toinen lapsi oli niin harkittu ja haluttu.

Tsemppiä sinullekin vaikeiden tunteiden keskellä.

Kiitos! Kait se vain pitää näidenkin tuneiden antaa tulla ulos! Helpottaa jo paljon, kun saa sanottua ne ulos!

 

[ap]

täällä oli vähän samoja tuntemuksia vielä pari kk sitten..mullakin siis pieni alle puolivuotias vielä ja isompi 3,5v. mulla vaikutti jotenkin sekin, että vauva oli vielä vähän "vieras" ja se tuttu rakas esikoinen jäi silti vähemmälle huomiolle. äitinä oloon tuntuisi kuuluvan tietty vakiomäärä syyllisyydentunnetta.

mutta nyt siis jo kaikki paljon paremmin. vauva on alkanut seurustelemaan isosiskon kanssa, hoitojutuista on tullut enemmän yhteisiä ja isomman lapsen uskaltaa antaa koskeakin vauvaan vähän enemmän, näyttää leluja ym..

taitaa olla tosi yleistä toi. mä laskin jo raskausaikana kuukausia, katselin esikoista ja ajattelin, että voi voi, toi pieni saa olla enää x kuukautta se ainoa eikä aavistakaan millaisia mullistuksia on elämään tulossa. jne. oon siis myös tällainen stressaajaluonne. välillä täytyy ihan käskeä itsensä rentoutumaan, ei ne lapset kuitenkaan jokaisesta huonosta päivästä pahasti traumatisoidu - toivottavasti ainakaan.

Mulla oli raskausaikana lopussa ihan samaa, että murehdin sitä, että miten vähän aikaa enää on siihen kun vauva syntyy jne. Ja meillä on menny tää ihan alku esikoisen osalta oikein hyvin. On ihaillut vauvaa ja ollut oma iloinen itsensä, eli tavallaan näin suureen syyllisyyteen ei olis syytä. Mutta kun on mitä on luonteeltaan niin sitä stressaa niin kovin nyt kaikesta.

 

[uppista]

nostelen kun kiinnostaa myös itseä...

 

[minskut]

Mie ainakin voin myöntää kärsineeni pikkukakkosen tulosta kovasti. Meillä esikoinen ihan sanoikin että äiti eikö tuota vauvaa voida jo viedä pois.

Sillon päätin etten enää ikinä tee lapsia. Vieläkin tunnen syyllisyyttä siitä kuinka paljon olen rakastanut enemmän esikoistani kuin kuopusta. Onneksi meillä kuitenkin mies taas helli enemmän tätä pienempää siihen aikaan. Nyt tilanne on onneksi jo tasoittunut, ja ihan yhtä rakkaita ne kummatkin lapset ovat.

Mutta hui, oli se vaikeaa aikaa. Taisi olla niin että kun tuo pienempi lähti konttaamaan niin isosisko oli jo totaalisesti menettänyt sydämensä hänelle :heart:

 

[mie]

Se menee ohi . Jätät vauvaa vain heti alusta asti isän hoitoon ja otat yhteistä aikaa esikoisen kanssa teette kaikkea kivaa.
Olihan se alku rankkaa esikoiselle mutta nyt kun kuopus on jo 3v niin isompi tokaisi yhtenä päivänä että voisko meille tulla uusi vauva kun se oli nin kivaa kun meillä oli vauva

 

[ap]

Kiitos uusista kommenteista ja aihetta nostaneelle. Kiva lukea näitä kokemuksia.

 

[vieras]

Aivan samoja tunteita kuin ap:lla. Yhtäkkiä se esikoinen, jota on jumaloinut ja palvonut, näyttää isolta ja tuntee syyllisyyttä, kun vähitellen kuopuksesta tulee läheisempi. Ei meillekään enempää tule lapsia. kun sen ekan saaminen oli vain ihanaa, ja jännittävää, oli toisen syntymässä niin paljon tuskaa, luopumisen tuskaa sekä odottaessa että synnyttyä. Masensi tosi paljon. Meillä lapsilla edelleen tappelua ja riitaa ja mustasukkaisuutta. Jollain tapaa toisen tekeminen virhe, vaikka eihän siitä luopuisi kun rakas on.

 

[vieras]

Aivan samoja tunteita kuin ap:lla. Yhtäkkiä se esikoinen, jota on jumaloinut ja palvonut, näyttää isolta ja tuntee syyllisyyttä, kun vähitellen kuopuksesta tulee läheisempi. Ei meillekään enempää tule lapsia. kun sen ekan saaminen oli vain ihanaa, ja jännittävää, oli toisen syntymässä niin paljon tuskaa, luopumisen tuskaa sekä odottaessa että synnyttyä. Masensi tosi paljon. Meillä lapsilla edelleen tappelua ja riitaa ja mustasukkaisuutta. Jollain tapaa toisen tekeminen virhe, vaikka eihän siitä luopuisi kun rakas on.