T
turhaa valitusta
Vieras
Jäin työttömäksi puoli vuotta sitten, asun uudella paikkakunnalla. Minulla ei oikein ole kavereita, ja olen yh. Sukulaiset asuvat toisella paikkakunnalla, joten minulla ei ole vapaa-aikaa lapsesta.
Alan uskomaan että tämä tuo minulle masennusta, olen pelkästään kotona ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Olen kiukkuinen ja ärtynyt päivästä toiseen, en halua olla lapsen kanssa, en tehdä mitään.
Minusta tuntuu että mun elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsi, kotona oleminen, nämä seinät ja tyhjyys. Olen alkanut miettimään että annan lapsen pois ja tapan itseni. Olen loukossa kotona, ja tuntuu että minun elämä vain soljuu ohitse.
Olen kauhean katkera siitä, että en pääse minnekkään. En pääse ystävien (niiden kahden mitkä on olemassa) kanssa ulos, en pääse harrastuksiin, en pääse mihinkään, mikä kuuluisi aikuisen elämään.
Olen kuin kuollut, vaikka olen 30. Silti olen nuori nainen, ja minulla menee kuukaudet pelkässä sumussa. Tämä tuntuu tyhjältä, olen henkisesti puhki. Haluan kuolla, minulla ei ole mitään elämää.
Se tuntuu kauhealta, kun kaveri soittaa ja kertoo mitä kuuluu ja kuinka hän on käynyt siellä ja täällä ja treffannut sitä ja tätä. Minä kerron että heräsin aamulla.
Tämä on helvettiä, minun elämäni on ohitse. Minun sisällä kasvaa katkeruus lasta kohtaan, jos häntä ei olisi, pääsisin joskus ulos kotoa. Ei lapsi korvaa minulle aikuisen kontaktia, jos minulla ei olisi nettiä, en varmasti uskoisi että muuallakin on elämää.
Tiedän ettei tämä ole lapsen vika, mutta olen niin tympiintynyt ja väsynyt, elämäni pyörii pelkästään lapsen ympärillä. Minulla ei ole mitään itselleni, ei mitään.
Turhaa valitusta, mutta ehkä teen niin että annan lapsen pois, en tiedä.
En vaan jaksa enää, minun elämäni soljuu ohitse, ennenkuin huomaan, minun elämä on ohitse.
Saa kivittää, miten haluaa, en jaksa välittää.
Olen miettinyt itsemurhaa, minun sisällä on pelkkää ahdistusta ja huonoa oloa. Vaellan päivisin huoneesta toiseen ja toivon että olisin muualla.
Olen kyllästynyt vääntämään makkarasoppaa, luutuamaan lattioita, pesemään pyykkiä ja tiskaamaan. Se on minun elämäni.
Minulla ei ole yhtään aikuiskontaktia, ei kahvittelupaikkaa. Ystäväni (ne kaksi) viettävät mielenkiintoista elämää, joskus he eivät vastaa puhelimeen kun soitan. Saatan viikkokausia olla puhumatta kenenkään kanssa ja kun he soittavat, heillä on paljon kivaa kerrottavanaan.
On ihan sama olenko elossa vai kuollut.
Alan uskomaan että tämä tuo minulle masennusta, olen pelkästään kotona ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Olen kiukkuinen ja ärtynyt päivästä toiseen, en halua olla lapsen kanssa, en tehdä mitään.
Minusta tuntuu että mun elämässä ei ole mitään muuta kuin lapsi, kotona oleminen, nämä seinät ja tyhjyys. Olen alkanut miettimään että annan lapsen pois ja tapan itseni. Olen loukossa kotona, ja tuntuu että minun elämä vain soljuu ohitse.
Olen kauhean katkera siitä, että en pääse minnekkään. En pääse ystävien (niiden kahden mitkä on olemassa) kanssa ulos, en pääse harrastuksiin, en pääse mihinkään, mikä kuuluisi aikuisen elämään.
Olen kuin kuollut, vaikka olen 30. Silti olen nuori nainen, ja minulla menee kuukaudet pelkässä sumussa. Tämä tuntuu tyhjältä, olen henkisesti puhki. Haluan kuolla, minulla ei ole mitään elämää.
Se tuntuu kauhealta, kun kaveri soittaa ja kertoo mitä kuuluu ja kuinka hän on käynyt siellä ja täällä ja treffannut sitä ja tätä. Minä kerron että heräsin aamulla.
Tämä on helvettiä, minun elämäni on ohitse. Minun sisällä kasvaa katkeruus lasta kohtaan, jos häntä ei olisi, pääsisin joskus ulos kotoa. Ei lapsi korvaa minulle aikuisen kontaktia, jos minulla ei olisi nettiä, en varmasti uskoisi että muuallakin on elämää.
Tiedän ettei tämä ole lapsen vika, mutta olen niin tympiintynyt ja väsynyt, elämäni pyörii pelkästään lapsen ympärillä. Minulla ei ole mitään itselleni, ei mitään.
Turhaa valitusta, mutta ehkä teen niin että annan lapsen pois, en tiedä.
En vaan jaksa enää, minun elämäni soljuu ohitse, ennenkuin huomaan, minun elämä on ohitse.
Saa kivittää, miten haluaa, en jaksa välittää.
Olen miettinyt itsemurhaa, minun sisällä on pelkkää ahdistusta ja huonoa oloa. Vaellan päivisin huoneesta toiseen ja toivon että olisin muualla.
Olen kyllästynyt vääntämään makkarasoppaa, luutuamaan lattioita, pesemään pyykkiä ja tiskaamaan. Se on minun elämäni.
Minulla ei ole yhtään aikuiskontaktia, ei kahvittelupaikkaa. Ystäväni (ne kaksi) viettävät mielenkiintoista elämää, joskus he eivät vastaa puhelimeen kun soitan. Saatan viikkokausia olla puhumatta kenenkään kanssa ja kun he soittavat, heillä on paljon kivaa kerrottavanaan.
On ihan sama olenko elossa vai kuollut.
