Kun vastasyntynyt ei olekaan terve

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja näitä pohtiva
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

näitä pohtiva

Vieras
Onko täällä ketään, jolle on tullut täysin yllätyksenä ettei vauva olekaan terve? Että ultrassa jne. ei ole huomattu esim. downia tms. vaan vasta vauvan synnyttyä.
Miten selvisitte alkujärkytyksestä, vai tuliko sellaista? Pystyitkö "hyväksymään" vauvan heti omaksesi, vai vaikuttiko vamma jotenkin kiintymyssuhteeseen alussa?
Itseä on alkanut pelottaa jos vauvalla on jotain vikaa, pystynkö rakastamaan häntä alusta pitäen kuin omaani, vai tulenko ottamaan vähän etäisyyttä.
Koskaanhan ei tiedä onko lapsi terve vai ei.
 
Synnynnäinen sydänvika x2. Kahdella lapsella siis. Totta mooses tuli järkytys, olin varma ettei lapsi selviä. Ei kuitenkaan mitään sellaista ettenkö olisi pystynyt rakastamaan. Pikemminkin päinvastoin, sitä rakasti henkensä kaupalla kun ei tiennyt kauanko saa pienen pitää luonaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ei hätää:
Eikö ne aika hyvin osaa nykyään katsoa tuollaiset vammat??

kyllä näitä silti tulee, ettei ole kehityshäiriöstä tietoa ennen syntymää. ystävät saivat down lapsen vaikka olivat kokoajan siinä uskossa että vauva on normaali. järkyttyivät alussa tosi kovasti ja vauva sairastelikin paljon. oli sydänvikaa ja nielemisongelmia. nenämahaletkut jne. nykyään elävät tavallista perhe-elämää ja lapsikin on pysynyt terveenä ja oppii asioita omassa tahdissaan.
 
Jotkut kehitysvammat tulevat näkyviin vasta paljon myöhemmin , vuoden vanhana tai senkin jälkeen , kun lapsi ei opikaan asioita kuten pitäisi.
Eiköhän sitä omaa lasta rakasta aina , ihan sellaisena kuin hän on ?
 
Meillä kehitysvammaepäily alkoi vasta lapsen ollessa 1v. Pikkuhiljaa vuosien mittaan on käynyt selväksi, että lapsemme on vaikeasti kehitysvammainen. Silti, jos joku pullonhenki tulisi ja lupaisi että aamulla kun heräät, lapsesi on normaali, en suostuisi, sillä sitten hän ei enää olisi hän. Rakastamme lastamme sellaisena kuin hän on.
 
:wave: Miten selvisin alkujärkytyksestä? Esitän vastakysymyksen: oliko mulla jokin muukin vaihtoehto kuin selvitä? Lapsi oli syntynyt, lapsella oli vamma, aurinko nousi seuraavanakin aamuna ja pakko oli mennä eteenpäin. "Aika parantaa" on vanha klisee, mutta niin kovin totta :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja ansku:
Meillä kehitysvammaepäily alkoi vasta lapsen ollessa 1v. Pikkuhiljaa vuosien mittaan on käynyt selväksi, että lapsemme on vaikeasti kehitysvammainen. Silti, jos joku pullonhenki tulisi ja lupaisi että aamulla kun heräät, lapsesi on normaali, en suostuisi, sillä sitten hän ei enää olisi hän. Rakastamme lastamme sellaisena kuin hän on.

Mistä tuo epäily sai alkunsa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ei hätää:
Eikö ne aika hyvin osaa nykyään katsoa tuollaiset vammat??
Enpä usko. Riippuu niin lääkäristä ja lääkärin kokemuksesta. Meillä oli aikoinaan lääkärintutkimus syntymäpäivän aamuna. Lääkäri ei nähnyt missään mitään häikkää, vaikka vauva voi todella huonosti. Lääkäri oli kokematon laitteiden käyttäjä, vaikkei hän mikään nuori enää ollutkaan.

Alussa kiintymyssuhteen saaminen oli mahdotonta. Jotenkin torjuin koko vauvan, koska en uskonut hänen selviävän hengissä. Olisin halunnut unohtaa, että koko lasta on edes syntynyt. Myöhemmin lasta on ollut helppo rakastaa, koska hän on vaatinut paljon hoivaa ja hän on välitön. Tunteet lasta kohtaan ovat vahvoja, mutta negatiisiakin tunteita on ollut. Kaiken koetun jälkeen lapsi tuntuu kaikista rakkaimmalta lapselta, koska hänen vuokseen on joutunut antamaan paljon.

 
Meille syntyi ylläri-downi vuosi sitten. Ultrissa ei havaittu koskaan mitään! Kiitän vain luojaani että lapsonen syntyi terveenä, ilman mitään sydänvikoja tms. Downissa itsessään oli sulattelemista. Mutta rakkaus vahvistui päivä päivältä. Tottakai. Oma lapsi!
Pari ekaa kuukautta meni ajatellessa että MITEN NYT? Mutta kun tapasin muita perheitä niin helpotti. Huomaa ettei koskaan tarvitse olla yksin! Meidänkin asuinalueelta löytyi monen monta perhettä tueksi. Joiden olemassa olosta en koskaan tiennyt. Oli jopa saman ikäisiäkin down-lapsia :)

Kaikkien, jotka äideiksi ja isiksi ryhtyvät, tai siitä haaveilevat, tulisi varautua kaikkeen mahdolliseen. Erilaisiin sairauksiin, vammoihin, poikkeavuuksiin koska suurin osa tulee yllätyksenä vasta lapsen synnyttyä.
 
Kuten Keittis totesi, eihän siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Meillä raskaus oli ollut loppuun asti jännittävä vaikkei vauvassa ultrien perusteella mitään poikkeamaa löytynytkään. Lopulkta sitä oli vain huojentunut kun sai elävän ja olosuhteisiin nähden hyväkuntoisen vauvan syliin. Tottakai down-epäily sitten hetkeksi veti mielen tyhjäksi, mutta selvittiin siitä kyllä todella noeasti. Mikään varsinainen kriisi se ei kerennyt missään vaiheessa olemaan. Ehkä tosissaan helpotti se että vamma löytyi noin pian ja vahvistus saatiin nopeasti, ei ollut kerennyt asennoitua terveeseen lapseen eikä ollut mitään epävarmuustekijöitä ilmassa.

Pahin oli kyllä se vuorokausi epäilystä kromosimitestejen valmistumiseen. Olin jo valvonut kaksi edellistä yötä ja kun vauva ei osannut imeä hoitajat pyysivätkin että saisivat ottaa hänet kansliaan yöksi. En suostunut kun halusin kuitenkin pitää toisen lähellä. Siinä sitten yön taas valvoin tuijotellen vauvaa ja koin syyllisyyttä siitä että toivoin hänen kuitenkin olevan terve. Down-piirteitä oli tarpeeksi diagnoosiepäilyyn, muttei niin paljoa että niiden perusteella voisi vahviostaa diagnoosin. ´Kuitenkin heti lääkärin epäilyn kuullessani näin nuo piirteet niin selkeästi ja sain sen sisäisen varmuuden siitä että näin on, mutta silti se pieni toivo halusi sisällä elää... Ja sitä toivoessani koin toivovani että lapsi olisi muuta kuin hän on ja siitä se syyllisyys, ihan kuin lapsi ei kelpaisi tuollaisena (vaikka samalla hetklellää rakastin häntä enemmän kuin ketään koskaan).

Mutta kaikkineen tykkään että tuo on ollut helppo hyväksyä. Hankalampi tilanne itselleni on ollut kuopuksen kohdalla kun syntyi terve vauva joka jo puolen vuoden iässä alkoi jäädä motorisesta kehityksestä jälkeen. Ongelmia ilmeni yhä enemmän ja lopulta vasta 3v iässä vahvistui autismi-diagnoosi. Nuo vuodet olivat raastavaa aikaa koska niihin kuului se kaikki epävarmuus, osaa huolistani kukaan ei ottanut tosissaan ja välillä uskoin jo itsekin kuvittelevani turhia. Kokoajan oli mukana se toivo jos kaikki olisikin ok ja lapsella vaan tietty kehitys on hidasta jne. Välissä itsensä syyllistämistä siitä kun ei osaa vanhempana toimia niin kuin pitäisi, lapsella oli paha olla vaikka kaikkeni yritin. Ja oma epäuskoisuus siitäkin kun ihmiset päivittelelivät kuinka raskasta mahtaa olla down-esikoisen kanssa ja itse samalla koin tuon terveen kuopuksen vievän voimia paljon enemmän...

Eli minulle tuo heti synnärillä saatu diagnoosi oli suorastaan taivaanlahja tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon verrattuna.
 
Meille syntyi sydänvikainen tyttö joka huomattiin heti syntymän jälkeen, kun happisaturaatio ei noussut normaaliksi, kuin lisähapella.

Mä olin jostain syystä kiukkuinen ja ärtynyt vouhkaamisesta.
Ajattelin, et eikai se niin hirveetä voi olla jos saturaatio jää pari pistettä normaalista.
Eli ilmeisesti käsittelin järkytystä olemassa kiukkunen sanansaattajille.
Tyttö oli täydellinen ja ne yritti väittää muuta.

Mut tyttö tosiaan oli täydellinen, alkoi hymyillä ihmisille todella aikaisin, nukkui yönsä hyvin, kasvoi hyvin jne jne...
Mä joskus mietin, et annettiinko mulle muuten täydellinen lapsi, että jaksaisin käsitellä sydänvian tms.

Pahin paikka oli ehkä sydänsairaalassa, kun odoteltiin lääkärin kutsua ja lueskelin esitteitä aikani kuluksi ja siellä mainittiin sydänvikaiset vaikeavammaisina.
Se sana aiheutti mussa itkupotkuraivarit ja kuvotuksen tunteen.
 
Kiitos kaikille vastanneille.
Itse olen sellainen luonteeltani, että pohdin asioita, kaikenlaisia ja kaikilta kanteilta, välillä liikaakin. Mietin paljon etukäteen miten tulisin johonkin asiaan suhtautumaan, miten selviäisin jne.
Vaikka turhaahan näitä on etukäteen pohtia, "ei asiat murehtimalla parane". Se vaan tää raskaus pistää miettimään asioita joka kantilta.
 
Meillä halkiolapsi. Epätäydellinen suulakihalkio ei todellakaan näkynyt ultrassa. Syntymän jälkeen lapsen kasvonpiirteisiin kiinnitettiin heti huomiota ja joutui tarkkailuun (myöhemmin paljastui oireyhtymä). Syötettäessä maito valui nenästä ja silloin huomattiin halkio. Saatiin lähete husukeen, jossa ollaan edelleenkin hoidoissa. Parit leikkaukset jo takana ja rutkasti puheterapiaa.

Jälkeen päin muistin ultrannen lääkärin maininneen lapsivedestä, jota oli reilusti:" joskus tällainen määrä lapsivettä voi merkitä lapsella suun alueen ongelmia". Ja meidän kohdalla se tarkoittikin. Elämä jatkuu. Alkujärkytyksen väistyttyä on ollut paluu lapsiperheen ihanaan ja kiireiseen arkeen :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja ansku:
Meillä kehitysvammaepäily alkoi vasta lapsen ollessa 1v. Pikkuhiljaa vuosien mittaan on käynyt selväksi, että lapsemme on vaikeasti kehitysvammainen. Silti, jos joku pullonhenki tulisi ja lupaisi että aamulla kun heräät, lapsesi on normaali, en suostuisi, sillä sitten hän ei enää olisi hän. Rakastamme lastamme sellaisena kuin hän on.

Mistä tuo epäily sai alkunsa?

Viivästynyt motorinen kehitys. Itsellämme ei ollut minkäänlaista kokemusta vauvoista/pikkulapsista, joten emme osanneet mitään epäillä. Ajattelimme vain että eiväthän kaikki kehity samaan aikaan ja samalla tavalla. 1-v-neuvolasta laittoivat lähetteen alueemme keskussairaalaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Kiitos kaikille vastanneille.
Itse olen sellainen luonteeltani, että pohdin asioita, kaikenlaisia ja kaikilta kanteilta, välillä liikaakin. Mietin paljon etukäteen miten tulisin johonkin asiaan suhtautumaan, miten selviäisin jne.
Vaikka turhaahan näitä on etukäteen pohtia, "ei asiat murehtimalla parane". Se vaan tää raskaus pistää miettimään asioita joka kantilta.

Olin just samanlainen. Vaan enpä ole enää. Sitä saa mitä annetaan ja kaikille ei edes anneta. Kummasti sitä vain oppii elämään sen kanssa, minkä kanssa vain on pakko elää. Älä stressaa etukäteen, sillä mikään asia ei stressaamalla kummene.
 

Yhteistyössä