Kyllä on eroaminen vaikeaa, en vaan osaa lähteä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Pöh"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

"Pöh"

Vieras
Vaikka olen mielettömän onneton. En vaan enää rakasta miestäni, en ole rakastanut "oikealla" tavalla aikoihin. Toki hänestä välitän lasteni isänä mutta siinä se.

Mutta en vaan osaa lähteä. Jään tähän tuttuun ja turvalliseen. Mies tietää asiasta, se luulee että tämä on vaan joku vaihe. Hän ei halua missään nimessä erota. Ehdotti jopa niin älytöntä että hommataan mulle oma kämppä missä pääsen joskus olemaan itsekseni... Whaaaaat?

Mistä saada uskallusta lähtemään? Uusi pelottaa, miten pärjään taloudellisesti, mitä jos alankin kaivata entiseen, mitä jos mitä jos....
 
Minäkin olen sitä mieltä, että se on vaihe, joita pitkässä liitossa tuppaa olemaan.

Miehelläsi tuntuu olevan tahtoa säilyttää liitto ja hän ehdottaa sinulle vaihtoehtoja liiton hoitamiseen. Miksi et kuuntele häntä ja kokeile? Et sinä ainakaan yhtään mitään siinä häviä.
 
Jos miehessä ei ole mitään vikaa, niin ongelma on sussa. Tylsät ihmiset tylsistyvät jne...

Se on kyllä hyvin todennäköistä, että yhtä omistautunutta ja ymmärtäväistä miestä tuskin tulet enää ikinä tapaamaan.
 
Siis haloo... Munko pitää pysyä yhdessä vain siksi että mieheni ei halua erota?

Ettehän te edes tiedä meidän liitosta mitään. Vain sen ettei mies haluaisi päästää minua.

Juu tulee kausia pitkässä suhteessa, mutta tämä ei nyt mikään kausi ole enää. Olen yrittänyt herätellä tunteitani takaisin miestäni kohtaan mutta kun ei niin ei.
 
[QUOTE="Aapee";26052064]Siis haloo... Munko pitää pysyä yhdessä vain siksi että mieheni ei halua erota?

Ettehän te edes tiedä meidän liitosta mitään. Vain sen ettei mies haluaisi päästää minua.

Juu tulee kausia pitkässä suhteessa, mutta tämä ei nyt mikään kausi ole enää. Olen yrittänyt herätellä tunteitani takaisin miestäni kohtaan mutta kun ei niin ei.[/QUOTE]

No haloooo, ei se sen miehen menetys ole, että sen frigidimuija lähtee liitämään. Niin yksinkertaista.
 
[QUOTE="Aapee";26052064]Siis haloo... Munko pitää pysyä yhdessä vain siksi että mieheni ei halua erota?

Ettehän te edes tiedä meidän liitosta mitään. Vain sen ettei mies haluaisi päästää minua.

Juu tulee kausia pitkässä suhteessa, mutta tämä ei nyt mikään kausi ole enää. Olen yrittänyt herätellä tunteitani takaisin miestäni kohtaan mutta kun ei niin ei.[/QUOTE]

Sinä kerrot jotain liitostanne ja pyydät neuvoa; me yritämme sen mukaan neuvoa sinua. Anteeksi kun neuvomme niin huonosti ja taustoja ymmärtämättä.
Mitä olisi pitänyt neuvoa?
 
[QUOTE="Piika-äiti";26052090]Sinä kerrot jotain liitostanne ja pyydät neuvoa; me yritämme sen mukaan neuvoa sinua. Anteeksi kun neuvomme niin huonosti ja taustoja ymmärtämättä.
Mitä olisi pitänyt neuvoa?[/QUOTE]

Se mitä kysyinkin, miten saada voimia lähtemään.

En ymmärrä että mun pitää jatkaa ns kaveriavioliitossa väkisin. Vain koska mieheni hauaa edelleen sitoa itseni häneen...
 
Siis täh! Arvostan lasten isänä, mutta mua ei nyt vaan kiinnosta enää... Jos on lupautunut tykätä myötä ja vastamäessä ja lapsia hankkinut niin tuo ei ole mikään oikea syy erota. Arkirakkaus on ruuanlaittoa ja sukkapyykkiä...
 
Siis täh! Arvostan lasten isänä, mutta mua ei nyt vaan kiinnosta enää... Jos on lupautunut tykätä myötä ja vastamäessä ja lapsia hankkinut niin tuo ei ole mikään oikea syy erota. Arkirakkaus on ruuanlaittoa ja sukkapyykkiä...

Että kun kerran rakastuu toiseen niin yhdessä on oltava vaikka mikä olisi, sen saman ihmisen kanssa. Mitä jos ne tunteet vaan muuttuu? On menty nuorena yhteen, kliseisesti vaan kasvaa erilleen? Tahto loppuu?
 
Siis täh! Arvostan lasten isänä, mutta mua ei nyt vaan kiinnosta enää... Jos on lupautunut tykätä myötä ja vastamäessä ja lapsia hankkinut niin tuo ei ole mikään oikea syy erota. Arkirakkaus on ruuanlaittoa ja sukkapyykkiä...

Peesi.

En tiedä, miten kauan olette olleet yhdesä, mutta minä olen ollut 24 vuotta mieheni kanssa. Ja tähän mahtuu myös niitä kaveriavioliitonaikoja, jolloin tahto on ollut vahvempi kuin tunteet ja sitten on taas niitä toisia aikoja, jolloin on tunnettukin taas.

Ja jotenkin se pitää vaan hyväksyä, olla vastuullinen vanhempi ja hyväksyä, että näillä eväillä mennään kun on elämänsä näin laatinut.
 
Siis ymmärrän teidän pointin ja ihailtavaa asennetta. Mutta mun asenne nyt on tässä. En halua jatkaa. Tai haluan ja en halua. Vaikeaa tämä on.

Mutta kiillottakaa te sädekehiänne. Mä oon uhrannut ihan tarpeeksi tässä elämässä, tässä liitossa. En jaksa enää. En uhraa enää mahdollisuuttani löytää omanlainen elämä ja olla onnellinen.
 
Minusta ei kannattaisi edes seurustella, jos ei todella tunne suuria tunteita toista kohtaan. Tarvitsen "magiaa" ja myös luonnollista kemiaa toisen kanssa ennen kuin seurustelen tai rakastelen ;)

Samalla kuitenkin pidän tärkeänä vaikeiden vaiheiden ylittämistä, niitä on kaikissa suhteissa ja ne (toisaalta onneksi) kuuluvat elämään. Mutta, jos lähes koko suhde on yhtä vaikeaa vaihetta eli dynamiikka ei pelitä kuten aloittaja esittää, itse tuskin kuluttaisin elämääni sellaiseen, koska uskon että jokaiselle on iso määrä tosi hyvin sopivia kumppaneita, joiden kanssa ne vaikeat vaiheet ovat vain hetkellisiä ja "perusvire" pysyy vuosikymmentolkulla hyvänä yhdistelmällä työntekoa/omistautumista suhteelle ja luonnollista yhteensopimista/viehätystä.

Välillä tuntuu että turhan moni ihminen alkaa seurustella liian kevein perustein ja liian pienellä tunteella siitä, mitä toinen merkitsee. Tällöin suhteesta ei tule toiminnallisesti kovin laadukasta tai onnellista tai edes kestävää/uskollista verrattuna siihen, mitä "voisi" olla ottaen huomioon miten paljon mahdollisuuksia ja eri ihmisiä elämässä/maailmassa on. Lisäksi seurustelusuhteen luominen "lähes kenen tahansa" kanssa ei tarjoa itselleni hirveästi haastetta ja koen sen olevan jopa eettisesti väärin, koska "sydämeni" ei olisi siinä täysin mukana.
 
Jos näin on, niin laitat huomenna eroposessin vireille, etsit kämpän, soitat lastenvalvojalle, teette omaisuudestanne osituksen ja jatka etsien omanlaistasi elämää ja tapaasi olla onnellinen.

Oikeastaan voisit oitis lähteä kertomaan valaistumisestasi miehellesi?
 
Mun mielestä ei kannata erota, mikäli jossittelee. Taloudellisen pärjäämisesi voit selvittää laskemalla, mutta et tuota entiseen kaipaamista. Eroa vasta sitten, kun olet varma, että kykenet hyväksymään sen, ettei entiseen ole enää paluuta.
 
Eilen puhuttiin taas asiasta, ei taas päästy mihinkään. Mies ehdottomasti eroa vastaan, suuttui kun olen perhettä rikkomassa. Sai minulle huonon omantunnon ja lupasin etten lähde.

Kai tää sitten joskus tästä. Jos tää vaan on joku pitkäaikasempi kausi... En tiedä.
 
Oletteko harkinnut parisuhdeterapiaa?

Ehkä voisit keksiä itselles jotain jännää elämään, mistä saisit intoa jne. Sitten vois elämä alkaa näyttää erilaiselta.

Juu olemme puhuneet mutta ei kumpikaan tee asian etenemiseksi mitään. Minusta se kertoo jo paljon...

Kaikki sanoo että hae jotain jännitystä, kuulostaa fiksulle mutta mitä ihmettä se jännyys sitten on? Miten se saisi minut rakastamaan ja haluamaan taas miestä? Kun mietin että mitäs jos sitten alan vielä enemmän haluamaan pois kun huomaan että jee, elämä voi ollakin näin kivaa....
 

Yhteistyössä