Kymmenenvuotiaasta on tullut takertuva, mitä tehdä?

["harmaa"]

Otsikko on vähän huono mutta yritän selvittää tässä lisää. Kyseessä on siis kymmenenvuotias poika, neljättä luokkaa käy koulussa. Aiemmin poika on ollut ihan sellainen perusreipas, on tykännyt paljon kulkea kavereilla ja isänsä luona ollessaan (joka toinen viikko) on sieltä soitellut silloin tällöin jos on asiaa.

Viimeisen puolisen vuotta on ollut ihan eri meininki. Isänsä luota poika soittaa vähintään kolmesti päivässä. Meillä kun ollaan, mun ei tarvi kun pihalla tupakalla käydä niin poika tulee mukaan. Kun se soittaa mulle, jos en heti vastaa niin se soittaa uudestaan ja uudestaan niin kauan kunnes vastaan. Olen pojalle sanonut että etenkin töissä en aina pysty vastaamaan mutta soitan takaisin heti kun pystyn. Yhtenä päivänä tultiin ostoksilta lasten kanssa, mun mies ei ollut kotona. Poika soitti heti sille että missä olet. Kova tarve on siis koko ajan tietää missä sen läheiset ihmiset on.

Sellaistakin on viikonloppuisin tullut pari kertaa että poika on ollut jotenkin jännällä fiiliksellä nukkumaan mennessä. Olen kysellyt mikä mieltä painaa niin vastaus on ollut "no kun mä pelkään että sä ja xx (mun mies siis) lähdette kaverilla käymään tai baariin tai jotain kun mä olen nukkumassa ja sit mä oon yksin".

Ei tuossa pelossa muuten mitään hullua olisi mutta kun ei me olla koskaan sitä jätetty kotiin yöllä. Ikinä. Eikä edes käyty baarissa molemmat silloin kun poika on meillä. Mä olen aina ollut kotona ne yöt, tietysti. Eikä sitä ole päivisinkään ilmoittamatta jätetty yksin kotiin, aina olen kysynyt että haluaako tulla mukaan ruokakauppaan tai mihin sitten olenkaan menossa.

Mistä tämä johtuu? Onko sillä joku kuolemanpelkovaihe? Mä itse muistan lapsuudesta vaiheen jolloin pelotti hulluna että isä tai äiti kuolee... Alkaa hieman ahdistaa kun toinen on niin takiainen ja tuntuu että se yrittää koko ajan vakuutella mulle kuinka paljon se mua rakastaa. Ennen oli tosiaan ihan normaalia, viime aikoina on mennyt tähän...

En mä oikein osaa kirjallisesti selittää tilannetta... Kysykää lisää jos selitin huonosti. Ja auttakaa, oikeasti. Ahdistaa pojan puolestakin kun toinen on niin hylätyksi tulemisen pelossa ihan ilman syytä.

 

["Alashandra"]

Meillä sama homma pojan kanssa. Just nuo soittelut, illalla nukkumaan menot ja jos en töistä ole kotona 4:ään mennessä niin tulee kyllä soitto heti missä on. Olen kyselly miksi pelkää ja meillä selvisi, että kaveri oli koulussa kertonut, että pelkää kotona olla yksin jos joku tulee ja puukotaa tai ampuu yms. "hulluja" juttuja. Kuulosti, että on sitten hoksannut meidänkin herra, että tuomostahan voi tapahtuakin oikeasti. Olen koittanut selittää asioita, puhua peloista ja kuunnella. Niillä on tuossa iässä joku pelkokausi ilmeisesti.

 

[ap harmaa]

Lohduttavaa kuulla! Sitä on itse niin miettinyt että olenko mä tehnyt jotain mikä on saanut pojalle turvattomuuden tunnetta... Ehkä tuo on sitten sitä ikävaihetta kun alkaa maailman kylmä todellisuus pikkuhiljaa tulla tietoon ja sitten alkaa pelottaa. Voi pieniä... Aika rankka vaihe elämässä kun oikein asiaa ajattelee.

 

["Veeras"]

Mitenkä isän luona, onko mahdollisesti siellä ollessaan jäänyt/ollut yksin!?

 

["kiki"]

Meillä 9 vuotias tyttö ja ihan samanlaista käytöstä. Pelkää eniten että meille perheenjäsenille sattuu jotain, syttyy tulipalo tai että susi syö meidän koirat. Myös tuo pelko on ajottain, että joku tulee yöllä sisälle ja tekee jotain pahaa. Mietin pääni puhki silloin kun noita pelkoja alkoi tulla ( yleensä illalla rupesi itkeskelemään, että pelottaa ja voiko tapahtua niin...) että onko tapahtunu jotain lähipiirissä mitkä kyseiset pelot ois aiheuttanut, mutta en keksiny. Sit joskus kaverin kanssa puhuin asiasta ja heidän tytöllään oli ollut samanlaisia pelkoja saman ikäisenä...et kai se on aika yleistä tuossa iässä.

 

[Minä..]

Meillä myös 9-vuotiaalla ollut muutama pelkokausi. Pelkää että meille vanhemmille sattuu jotain, sairastumme, kuolemme tms. Välillä pelkää että tulee sota.

Myös 6-vuotialla on pikkuveljellä on pelkoja. Selvästi menevät ikätasoisesti nämä jutut, että mitä "osaa" pelätä. Tämä pienempi pelkää esim., että häntä ei jonain päivänä haetakaan eskarista. Ja pelkää pimeää.

 

[ap harmaa]

[QUOTE="Veeras";30329511]Mitenkä isän luona, onko mahdollisesti siellä ollessaan jäänyt/ollut yksin!?[/QUOTE]

En tietenkään voi varmaksi sanoa mutta en mitenkään usko että olisi. Mietin sitäkin mutta en mä usko, ex on vielä muakin tarkempi lasten yksin jättämisen suhteen.

 

[ap harmaa]

Onneksi kysyin täältä, alkaa mieli jo vähän huojentua kun noin monella muulla on samanlaista tilannetta ilmassa.

 

[Minä..]

Ap:lle vielä, että eiköhän se siitä tasoitu, kun itse pysytte tyynenä asian suhteen ja jaksatte vakuutella rauhallisesti kerta toisensa jälkeen, ettei tarvitse pelätä ja kaikki on hyvin jne. Ja tietenkin yrittäkää antaa sitä aikaa ja läheisyyttä, ja ehkä jotain muutakin ajateltavaa ja tekemistä, ettei vain vello kokoajan niissä peloissa. Eiköhän se mene siitä hiljalleen sitten ohi taas. Meillä tuo on ollut vähän aaltoilevaa, välillä tulee niitä vaiheita, kun iltaisin itkettää pelot. Sitten on vaan oltu lähellä ja juteltu paljon jne.

 

["harmaa"]

On pysytty tyynenä ja rauhoiteltu. Samaa jatketaan. Tosi lohduttavaa kyllä kuulla että tämä voi olla ihan vaan ohimenevä kehitykseen kuuluva vaihe. Ei tarvi niin stressata että olenko mä mokannut tai onko pojalla jotain ongelmia...