Kysymys parisuhteesta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Karju
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vaikea sanoa, mikä on ollut sitä parasta aikaa. Mulla ne parhaat ajat muuttuvat meidän elämäntilanteemme muuttuessa. Eli tavallaan kai jatkuvasti eletään jollain tavalla parasta aikaa. Taustaksi sen verran, että olimme olleet tosi hyviä ystäviä keskenämme jo muutaman vuoden ennen seurustelumme alkua. Parisuhteessa olemme eläneet nyt reilut 14 vuotta, joista 11 vuotta aviossa. Lapsia meillä on kolme (11v, 8v ja 4v).

Vaikeinta oli toisen lapsen syntymän jälkeen, jolloin minä epäilin koko suhdettamme. Oikeasti kyse oli lähinnä siitä, että kahden pienen lapsen vanhempina olimme jättäneet parisuhteemme hoidon kokonaan retuperälle ja tilalle oli tullut sellainen "kämppäkaveri-fiilis". Ihan kuin olisimme olleet siis pelkkiä kämppiksiä. Meille tuo parisuhteen hoitaminen ei tarkoita kahdenkeskisiä matkoja jonnekin, vaan se on toisen huomioimista ihan jokapäiväisessä arjessa. Halauksia, suukkoja, ohimennen sipaisuja. Sitä, että illalla lasten mentyä nukkumaan voi käpertyä toisen kainaloon ja jutella siitä, miten päivä on mennyt. Nuo asiat kun saimme silloin taas kuntoon, niin löysin taas sen miehen, johon alunperin olin rakastunutkin. Vaikka hänellä on omat ärsyttävät tapansa (kuten minullakin), en edelleenkään osaa kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa. :D

Nyt rakennamme perheellemme omakotitaloa maaseudulle, ja vaikka usein kuulee sanottavan, että rakennusaika tekee hallaa suhteelle, meillä ei niin ole ollut. Jotenkin meidän tiimimme on hioutunut vielä tiukemmin ja saumattomammin yhteen. Kyllähän sitä välillä sanomista tulee, mutta se kuuluu elämään. Mies juuri sanoi edellisen kinamme jälkeen, että minun kanssani on turvallista riidellä, kun ei tarvitse pelätä, että olisin heti lyömässä hanskoja tiskiin. :D

Mutta joo, tuntuu siltä, että tämä suhde elää koko ajan ja niitä parhaita aikoja on niin menneisyydessä, nykyhetkessä kuin tulevaisuudessakin.
 
[QUOTE="creme_b";23720088]Vietettiin aika paljon aikaa yhdessä. Aluksi menin miehen luo illalla kahdeksan jälkeen, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Sitten varmaan pari viikkoa tapaamisen jälkeen menin jo hieman aikaisemmin vahtimaan lapsia, kun miehellä oli treenit - tutustuin siinä ihan itsekseni sitten lapsiin parin tunnin aikana :D Siitä eteen päin oikeestaan olin mukana kuvioissa.[/QUOTE]

Mites lapset otti sut vastaan, kun kuitenkin suht pakon edessä joutuivat olemaan kanssasi?
 
Mites lapset otti sut vastaan, kun kuitenkin suht pakon edessä joutuivat olemaan kanssasi?

Ne oli ihan innoissaan :D Täytyy myöntää, että alussa mäkin olin tosi innoissani ja leikin ja piirsin ja luin niiden kanssa ihan ilolla. Sit tietty kun arki koitti, ei enää ehtiny ihan samalla tavalla ja kun mäkin aloin kieltää ja määrätä, en enää ollukaan ihan niin kiva täti :D
 
Oltiin vähän päälle parikymppisiä, kun alettiin seurustelemaan. Lapsia ei ollut kummallakaan ennestään. Suhteen alkuvaiheet oli melkoista rellestystä näin jälkikäteen ajateltuna. Saatiinpahan mennä ainakin. Paras aika on nyt. Ihan tämä lapsiperheen arki. Vaikeaa oli se aika esikoisen syntymän jälkeen ja heti perään toinen vauva, eli kaksi vauvavuotta peräjälkeen. Meillä oli kova sopeutuminen vanhemmiksi, vaikka esikoistakin yritettiin kaksi vuotta. Vaikka lasta toivottiin, niin ei siihen vanhemmaksi tuloon oikeasti pystynyt etukäteen valmistautumaan. Tottahan nykyäänkin riitoja on, mutta ei enää siinä mittakaavassa kuin aiemmin. Pariterapia auttoi paljon ja antoi eväitä päästä pahimman yli.

Ei kai siihen täysin pystykään varautumaan, ettei jotain yllätyksiä olisi luvassa. Kyllähän lapsi on elämään aina jonkinlainen muutos ja jos vielä kaksi tulee lyhyellä välillä.

Tällä hetkellä siis eletään parasta aikaa tähän mennessä. Ollaan niin onnellisessa asemassa, että kahdenkeskistä aikaa saadaan aina halutessa. Sukua asuu lähellä valmiina ja halukkaana ottamaan lapsia hoitoon. Illat kahdeksasta eteen päin on myös rauhoitettu ihan meidän vanhempien kahdenkeskiseksi ajaksi. Yleensä, kuten huomennakin, se meidän kahdenkeskinen aika on sitä että käydään syömässä, elokuvissa ja ostoksilla. Ostoslistalla ei ole sen kummempaa, kuin kottikärryä, rappurallia ja ruokaa, mutta kivaa se on silti!

Saatte siis ilmeisesti nukkua väsymyksenne pois, ettei se pääse painamaan kovin pahasti niskaan?
 
.



Saatte siis ilmeisesti nukkua väsymyksenne pois, ettei se pääse painamaan kovin pahasti niskaan?


Miehellä sellainen työ, että viikolla saa unta 3-5 tuntia per yö. Hän nukkuu lauantaina niin pitkään kuin nukuttaa ja minun nukkumisaamuni on sunnuntai. Unenpuute on ainainen riesa. Silloin kun lapset viedään yön yli hoitoon, niin usein käydään esim risteilyllä tai kylpylässä, eikä tule nukuttua niitä univelkoja pois.
 
alku oli ilman muuta parasta aikaa, meillä oli kahdenkeskistä aikaa paljon enemmän(vaikka mulla olikin 1lapsi ennestään, saattoi kuitenkin olla 2-3viikonloppua kuussa lapsivapaata aikaa, nykyään ehkä joka toinen kuukausi muutama tunti, selkeästi huonontunut parisuhteenkin laatu).

alussa mies oli ihana
 
Vaikeinta oli toisen lapsen syntymän jälkeen, jolloin minä epäilin koko suhdettamme. Oikeasti kyse oli lähinnä siitä, että kahden pienen lapsen vanhempina olimme jättäneet parisuhteemme hoidon kokonaan retuperälle ja tilalle oli tullut sellainen "kämppäkaveri-fiilis". Ihan kuin olisimme olleet siis pelkkiä kämppiksiä. Meille tuo parisuhteen hoitaminen ei tarkoita kahdenkeskisiä matkoja jonnekin, vaan se on toisen huomioimista ihan jokapäiväisessä arjessa. Halauksia, suukkoja, ohimennen sipaisuja. Sitä, että illalla lasten mentyä nukkumaan voi käpertyä toisen kainaloon ja jutella siitä, miten päivä on mennyt. Nuo asiat kun saimme silloin taas kuntoon, niin löysin taas sen miehen, johon alunperin olin rakastunutkin. Vaikka hänellä on omat ärsyttävät tapansa (kuten minullakin), en edelleenkään osaa kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa. :D

Tää on varmaan sudenkuoppa monessa parisuhteessa. Monesti vaan on niin väsyny, että on helpompaa lösähtää sohvalle ja tuijottaa telkkaria.

Nyt rakennamme perheellemme omakotitaloa maaseudulle, ja vaikka usein kuulee sanottavan, että rakennusaika tekee hallaa suhteelle, meillä ei niin ole ollut. Jotenkin meidän tiimimme on hioutunut vielä tiukemmin ja saumattomammin yhteen. Kyllähän sitä välillä sanomista tulee, mutta se kuuluu elämään. Mies juuri sanoi edellisen kinamme jälkeen, että minun kanssani on turvallista riidellä, kun ei tarvitse pelätä, että olisin heti lyömässä hanskoja tiskiin. :D

Tää on just sellanen asia, jota minäkin arvostan. Eli voi vapautuneesti sanoa toiselle omat tunteensa ja mielipteensä.
Mutta joo, tuntuu siltä, että tämä suhde elää koko ajan ja niitä parhaita aikoja on niin menneisyydessä, nykyhetkessä kuin tulevaisuudessakin.
 
Olen aikalailla kanssasi samoilla linjoilla. Itsellä on noista "villeistä" poikamiesvuosista jo aikaa, mut kyllä sitä totuttelemista on riittänyt muutenkin :-) Tuo on tärkeetä, et miehes on ottanu lapsesi läheisiksi, tai siis että tunneside on on päässy tulemaan vahvaksi heidän välilleen. Se varmaan antaa voimia arjessa jaksamisessa.

meilla sopeutumista helpotti, etta lapset olivat tottuneet siihen etta isa on kerrallaan 3kk:kin poissa, ja uuden "mieshahmon" saapuminen arkeen taas toi yhden kasiparin lisaa halaamaan ja kuuntelemaan. Ottivat siis hyvin uuden mieheni arkeen mukaan.
Ero siis ei aiheuttanut lapsille sellaista isan kaipuuta (onpa vaikeasti selitetty) vaan he tietavat etta kun isa tulee tyomatkoiltaan, he taas nakevat.
Itseasiassa nyt kun olivat viikon isallaan, ja puhelimessa puhuttiin niin ei menny kuin 2 minuuttia kun tytot sanoivat etta haluavat puhua mieheni kanssa! no, siina sitten rupattelivat varmaan 15 minuuttia, mulle malttoivat sanoa vaan hei ja kaikki hyvin :D side on siis mieheni ja lasten valilla muuttunut tosi tiiviiksi:heart: (ma en kelpaa aina iltasatujakaan lukemaan ;) ) Niin ja onpa tuo isanta hokenu jo useamman paivan viikon aikana etta on likkoja ikava, etta koskas ne nyt tuleekaan takas et saadaan elamaa taloon lisaa :D
(vaikka kivahan se kaksinkin on valilla olla tietty :D)

Siina on myos sopeutumisen paikka itselle kun on aina ollut se joka kelpaa satuja lukemaan ja 24/7 vastuussa ja se "ykkonen" niin huomata etta yhtakkia joku muukin on niille arjessa yhta tarkea.....:rolleyes: Eka tunne oli etta apua, joku vie mun paikkani, vaikkei se niin ole, joku on vaan jakamassa sita vastuuta ihan joka paiva :)
 
Viimeksi muokattu:
[QUOTE="madame";23720254]alku oli ilman muuta parasta aikaa, meillä oli kahdenkeskistä aikaa paljon enemmän(vaikka mulla olikin 1lapsi ennestään, saattoi kuitenkin olla 2-3viikonloppua kuussa lapsivapaata aikaa, nykyään ehkä joka toinen kuukausi muutama tunti, selkeästi huonontunut parisuhteenkin laatu).

alussa mies oli ihana[/QUOTE]

Onko teille tullu yhteisiä lapsia? Varmaan täytys panostaa parisuhteeseen, kun yhteinen aikakin on menny noin vähiin. Onko teillä riidat lisääntyneet?
 
meilla sopeutumista helpotti, etta lapset olivat tottuneet siihen etta isa on kerrallaan 3kk:kin poissa, ja uuden "mieshahmon" saapuminen arkeen taas toi yhden kasiparin lisaa halaamaan ja kuuntelemaan. Ottivat siis hyvin uuden mieheni arkeen mukaan.

Mietinkin tuossa, että miten miehesi on tottunut lapsiin. Lasten näkökulmastahan tuo näyttää helpommalta, kun ei tarvitse "vaihtaa" vanhempaa toiseen.
Ero siis ei aiheuttanut lapsille sellaista isan kaipuuta (onpa vaikeasti selitetty) vaan he tietavat etta kun isa tulee tyomatkoiltaan, he taas nakevat.
Itseasiassa nyt kun olivat viikon isallaan, ja puhelimessa puhuttiin niin ei menny kuin 2 minuuttia kun tytot sanoivat etta haluavat puhua mieheni kanssa! no, siina sitten rupattelivat varmaan 15 minuuttia, mulle malttoivat sanoa vaan hei ja kaikki hyvin :D side on siis mieheni ja lasten valilla muuttunut tosi tiiviiksi:heart: (ma en kelpaa aina iltasatujakaan lukemaan ;) ) Niin ja onpa tuo isanta hokenu jo useamman paivan viikon aikana etta on likkoja ikava, etta koskas ne nyt tuleekaan takas et saadaan elamaa taloon lisaa :D
(vaikka kivahan se kaksinkin on valilla olla tietty :D)

Siina on myos sopeutumisen paikka itselle kun on aina ollut se joka kelpaa satuja lukemaan ja 24/7 vastuussa ja se "ykkonen" niin huomata etta yhtakkia joku muukin on niille arjessa yhta tarkea.....:rolleyes: Eka tunne oli etta apua, joku vie mun paikkani, vaikkei se niin ole, joku on vaan jakamassa sita vastuuta ihan joka paiva :)

Kyllä olet ottanu ihan oikeen asenteen, eli sulla on nyt siinä toinen aikuinen vierellä, että voitte tehdä asiat yhdessä. Miehes on kyllä ottanu tilanteen kiitettävällä asenteella.
 
Mietinkin tuossa, että miten miehesi on tottunut lapsiin. Lasten näkökulmastahan tuo näyttää helpommalta, kun ei tarvitse "vaihtaa" vanhempaa toiseen.

Itseasiassa han on kovin lapsirakas, ei siis ole ollut lasten kanssa aikaisemmin tekemisissa oikeastaan lainkaan, mutta on sellanen etta osaa leikittaa ja nauttii sellaisesta lasten leikittamisesta (toisaalta se on ihan alyttoman rakastettava juuri silloin kun se leikittaa tyttoja, naurattaa niita ja pitaa sylissaan. Mulle tulee niin lammin olo sita katsellessa kun naen miten onnellisia siina kaikki on.) Onkohan se yleista miehilla:confused: koska tuntuu etta miehet osaa heittaytya sinne lapsen tasolle ihan eritavalla kuin me naiset? miehilla on jotenkin hirveen paljon rennonpi ja luonnollisempi kosketus sellaseen lapsenmieleen. Itse tunnen olevani aina hiukan valppaana ja sellanen vakavampi persoona. Aina hiukan miettimassa niita tiskeja ja pyykkeja vaikkei ne mihinkaan karkaa :D ja pysyvat korissaan miettimattakin :D

ja juu, iso hatunnosto miehelle kylla. vaatii varmasti tietyn luonteenkin etta paastaa noinkin isot toisen miehen lapset omaan sydameensa (toisaalta se oli ainoa vaihtoehto, koska jos nain ei olisi, ei yhteiselo oilisi ollut mahdollista. Minulle kun lapset on tietysti aina etusijalla)
.Han jopa sanoi (meilla vaikeuksia ollut saada yhteista lasta, useampi keskenmeno takana) etta onneksi on nuo tytot, vaikkei koskaan yhteisia lapsia saataisi, niin meilla on lapsia jo arjessa onneksi :)
Nyt kuitenkin tosiaan yhteinenkin tulossa:heart:
 
Viimeksi muokattu:
Mikä on teidän mielestänne ollut parisuhteessa sitä "parasta aikaa"?

Ja vastapainoisesti mikä on ollut vaikeinta aikaa?

Parasta eletään nyt, alkuhuuman laannuttua. Yhdessä oltu jo 6 vuotta.

Vaikeinta oli kun tulin raskaaksi, vuoden tuntemisen jälkeen. Kammottavaa aikaa, riideltiin ja mä olin ihan rikki kun en lasta halunnut ja elämä meni ihan palasiksi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja meillä;23724372:
Parasta eletään nyt, alkuhuuman laannuttua. Yhdessä oltu jo 6 vuotta.

Vaikeinta oli kun tulin raskaaksi, vuoden tuntemisen jälkeen. Kammottavaa aikaa, riideltiin ja mä olin ihan rikki kun en lasta halunnut ja elämä meni ihan palasiksi.

Eli kun pääsee yli vaikeiden aikojen, palkinto on luvassa :-)
 
Ihaninta oli ihan seurustelun alkuaikoina, ne pari ekaa kuukautta. Siitä eteenpäin seuraavat pari vuotta oli yhtä ylä- ja alamäkeä, kun minä halusin olla enemmän miehen kanssa ja mies taas meni menojaan, toisaalta oli aina ihanaa kun oltiin yhdessä. Sitten muutettiin yhteen ja kaikki on rauhoittunut sen jälkeen.

Sen jälkeen kohokohtia on olleet meidän kahden koiravauvan tulo, sekä muutto toiseen yhteiseen kotiin. Tulevaisuudelta odotan vielä enemmän, avioliittoa, lapsia... lapsenlapsia sekä jopa jo yhteistä eläkeikää ja matkustelua. vaikka ollaan vasta päälle parikymppisiä :P
 
[QUOTE="vieras";23724415]Ihaninta oli ihan seurustelun alkuaikoina, ne pari ekaa kuukautta. Siitä eteenpäin seuraavat pari vuotta oli yhtä ylä- ja alamäkeä, kun minä halusin olla enemmän miehen kanssa ja mies taas meni menojaan, toisaalta oli aina ihanaa kun oltiin yhdessä. Sitten muutettiin yhteen ja kaikki on rauhoittunut sen jälkeen.

Sen jälkeen kohokohtia on olleet meidän kahden koiravauvan tulo, sekä muutto toiseen yhteiseen kotiin. Tulevaisuudelta odotan vielä enemmän, avioliittoa, lapsia... lapsenlapsia sekä jopa jo yhteistä eläkeikää ja matkustelua. vaikka ollaan vasta päälle parikymppisiä :P[/QUOTE]

Teillä ei kummallakaan ilmeisesti ole lapsia aiemmista suhteista? Kuinka kauan seurustelitte, ennenkuin muutitte yhteiseen asuntoon?
 

Yhteistyössä