Toggle sidebar

Kysymys teille, jotka olette asuneet molempien vanhempienne kanssa tai uusioperheessä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

"Vieras"

Vieras
Miltä teistä tuntui kin vanhemmat menivär kahdestaan jonnekin esim ravintolaan tai matkalle eikä tietä otettu mukaan. Olitteko mustasukkaisia tai tuntuiko teistä, että vanhemmat olisivat teidät hyljänneet?

En osaa asettua yhtään lapsen asemaan, vanhempani ovat eronneet kun olin alle kouluikäinen. Mummolassa olen paljon ollut, mutta ikinä en muista tunteneeni, että minut olisi sinne hyljätty. Olisin halunnut olla paljon enemmän kotoa pois kun äiti antoi luvan. Joskus yli 10 sain joskus jäädä tädille tai enolle pariksi päiväksi.

Äitini ei ole kertaakaan seurustellut eronsa jälkeen eikä minulla ole kokemusta lapsen tunteista siinäkään tapauksessa. Kun äiti joskus harvoin lähti jonnekin ystäviensä kanssa, olin tyytyväinen kun sain olla kotona omin nokkineni.
 
Hyvin vähän omatkin vanhempani missään kävivät. Pari kertaa tuli mieleen, kun he kävivät teatterissa ja olin kotona sen aikaa kun olin kouluikäinen. Sain mieluisaa lukemista ja iltapalaa itselleni ja olin oikein tyytyväinen kun he olivat pois ja sain olla kotimiehenä. Tunsin itseni isoksi.
 
Ne ei kyllä taineet koskaan käydä missään. No meitä oli kyllä niin paljonkin ettei kaikkia varmaan mihkään hoitoon olis saanut. Kyläilin kyllä itsekseni sukulaisilla, mutta se oli mua varten ei siksi että vanhemmat tarvis omaa aikaa.
 
Jos vanhempani jonnekkin lähtivät, niin yleensä se tarkoitti sitä, etten kuitenkaan saanut olla itsekseni, vaan sisarukset olivat myös kotona. Mutta silloin kun ne häipyivät sisarusteni kanssa ja sain jäädä yksin kotiin - ah se oli niin luksusta :) sai tehdä mitä lystäsi, eikä kukaan ollut nalkuttamassa.
 
En koskaan, edes ohikiitävän hetken ajan, tuntenut itseäni hylätyksi kun vanhempani kävivät jossain reissussa tai esim. tanssimassa ja ulkona syömässä. Oli kivaa olla pienempänä hoidossa mummilla tai kummilla, oli kivaa jos meillä oli kotona lapsenvahti, hieman isompana oli kivaa olla kotona itsekseen tai kaverin kera, tai kenties kaverin luona.
 
Muistan joitain kertoja kun meillä on ollut hoitaja kotona ja vanhemmat siis reissussa.

Tosi pienenä minua suututti. Muistan sen kun heitin ruokalautasen lattialle juuri kun hän oli kattanut pöydän ja laittanut annokseni valmiiksi. Samalla hoitokeikalla kaaduin urheilukentällä ja polvi aukesi. Silloin ei kyllä hoitajasta ollut lohduttajaksi.

Viimeisellä kerralla olin ala-asteella, karkasin öisin huoneeni tuuletusikkunasta pihalle leikkimään ja tein oikeastaan tasan mitä huvitti, tykkäsin ja paljon elää kuin pellossa.
 
Niin, sitä vielä että äitini osaa hoitaa lasteni kanssa hoitoonviemiset aika fiksusti niin, että hän kysyy lapselta itseltä voisiko hän tulla heille yökylään tai mökille pariksi päiväksi, kun pitäisi kalastaa niitä ahveniakin. Ja sitten lapseni ilmoittaa minulle, että hänellä olisi tärkeää menoa mummulaan, saisiko hän mennä? Ja on annetusta luvasta mielissään. Eli emme kerro lapselle, että se hoitoon vieminen oli tässä tarkoituskin.
 
Vanhemmat kävi joskus jollain lähetystön kekkereillä, ne tavallaan tais kuulua kuvioon. Kouluikäisenä (oltiin sillon jo Suomessa) niin vietettiin broidin kans paljon kesälomia mummulassa siten et vanhempien kyydissä mentiin ja kun vanhemmilta loppu loma niin jäätiin vielä isovanhemmille.
Mitään hylkäämisen tunnetta en muista, lähinnä oli kivaa kun sai hullutella mummun kans.


Niin noiden kekkereiden ajan meillä oli vahtina tuttu kotiapulainen joten sekään ei mitenkään jännittänyt.
 
Viimeksi muokattu:
ihan pienenä ikävöin Ja itkin iltaisin kun vanhemmat oli lomamatkalla kahdestaan. Isovanhemmat oli hoitamassa minua Ja veljeäni. Myöhemmin oli kivaa olla yksin kotona. Olin jo 12-vuotiaana lähes viikon yksin kotona. Sen maailman aikaan se oli ihan ok. Kaupassa oli tili Ja ostin itse ruoat Ja laitoin ruokaa ym. Se oli kivaa, vaikka kyllähän vanhempien kotiintulo oli aina tosi kiva juttu. Sai tuliaisia.
 
vähän vanhemmat missään kävivät ilman minua, mutta se tuntui vain hyvältä. Mutta kun erosivat kun olin kymmenen ja äidin yksi vanha kosija ilmaantui meille kattomaan telkkaria, meinasin tukehtua kauhuun että tuoko kuvatus seuraavaksi meille muuttaa ja minun täytyy sitä kestää koko teini-ikä, ennemmin kuolen.

Ystävä joutui kärsimään inhoamaansa isäpuolta vuosia, ja kertoo että mikään ei ole ollut yhtä huojentava tunne koskaan kuin paiskata miehen vaatteet pihalle, kun äiti lopulta ymmärsi lempata ukkelin. Harvemmin taitaa tuommoisia tunteita joutua alkuperäisessä perheessä kokemaan
 
Vanhempani kävivät harvoin yhdessä missään, isäni hoiti menemiset ja matkustelut yksin. Mutta joskus kun olivat jollain pidennetty viikonloppu -tyyppisellä matkalla, minä pääsin hoitoon mummille ja vaarille, ja korostan sanaa pääsin. Eli ei harmittanut yhtään.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Anatolia:
En koskaan, edes ohikiitävän hetken ajan, tuntenut itseäni hylätyksi kun vanhempani kävivät jossain reissussa tai esim. tanssimassa ja ulkona syömässä. Oli kivaa olla pienempänä hoidossa mummilla tai kummilla, oli kivaa jos meillä oli kotona lapsenvahti, hieman isompana oli kivaa olla kotona itsekseen tai kaverin kera, tai kenties kaverin luona.
Click to expand...

Ihan samat tuntemukset. Meillä kyllä aniharvoin missään kävivät :) Mutta hylätyksi en itseäni ole milloinkaan tuntenut (paitsi ehkä tällä hetkellä, kun kolmatta yötä olen ihan yksin kotona). Mutta siis vanhempien taholta.
 
Minulle jäi tarkasti mieleen päivä, kun he lähtivät yhdessä firman juhliin. Äiti ei millään olisi lähtenyt, mutta lopulta uskaltautui jättää meidät tädin kanssa. Ilta oli minulle ikimuistoinen, sain ihan uudenlaisen kontaktin tätiini! Jälkeenpäin oli myös äärettömän tärkeää se, että äitini osoitti "naisen mallia" siitä, että omaakin elämää pitää olla ja ei vain huokailla kotona tylsyyttä. Tärkeää on se kotiinpaluun hetki, että lapsen kuulumiset kysytään.
 
Mä olin useinkin yksin kun äiti ja isäpuoli ja nuoremmat sisarukset lähti jonnekin. Muistan että mulla oli perhekuva, koko sen ajan tuijotin kuvaa ja itkin, välillä koiraa halaten.

Mulla ei ollu tunne että mut olis hylätty. Mä vaan pelkäsin ihan kamalasti että perheelle sattuu jotain ja kaikki kuolee. :(

Olin 7-10v.
 
Kyllä tuntui keljulta kun äiti hummasi uuden miehensä kanssa kahdestaan ja jätti mut ja sisarukset kenelle tahansa siksi aikaa. Nimenomaan vitutti siksi, että lapsenakin tajusi että rakkaus siihen mieheen todellakin meni meidän lasten yli. Ja kun se mies sitten todella törkeästi jätti äidin, ensin kohdeltuaan meitä lapsia kuin paskaa useamman vuoden niin sekin oli meidän vika kun ei siitä miehestä tykätty ja joskus voi kamala uskalletttiin nalkuttaa sille miehelle juomisesta.
 
Mulla vanhemmat edelleen yhdessä.. silloin tällöin kävivät teatterissa/konsertissa/ravintolassa ja isompana olin yksin kotona ja nautin kovasti omasta rauhasta (harvinaista herkkua). Jos kävivät matkoilla niin olin mummin luona ja tykkäsin kyllä olla sielläkin, ikävä oli tietysti, muttei missään nimessä ollut "hylätty" olo. Tuskin edes ajattelin, että olisi ollut mahdollista olla reissussa mukana. Mummilla vietin joka kesä myös pari viikkoa kun oli koulusta lomaa ja vanhempien kesälomat lyhyempiä.
 
Ei ollut mitään ongelmaa olla kotona tai pienempänä jossain hoidossa, mummuloissa yms. jos menivät johonkin. Muutenkin saatoin olla ihan omaksi huvikseni serkun kanssa kesälomalla mummolassa monta yötä tai olen ollut kaverinikin kanssa. Kyllä meitäkin lapsia on viety lomilla reissuun, ettei ole tarvinnut ilman olla.
 
Ihan pienenä - en edes muista, tätini yleensä hoiti minua kuulemma. Olen aina pitänyt hänestä, joten se meni varmaan ihan hyvin.

Vanhempana oli kivaa, kun joku toinen hoiti tai itse meni muualle hoitoon. Harrastin myös partiota, eli retkien aikaan oli vanhemmillakin vapaata pari kertaa vuodessa.
 
Minulla on tästä todella paljon kokemusta. Asuin veljeni kanssa ydinperheessä. Meillä 1v8kk ikäeroa. Vanhempamme matkustivat hyvin paljon jo heti kun oltiin ihan sylivauvoja. Veljeni ollessa muutaman kuukauden lähtivät jo kahdestaan Norjanreissulle jne. Ihan joka vuosi näitä matkoja oli. Me oltiin sukulaisten luona. Lähinnä mummon ( isänäidin ) ja hänen tätien kanssa. Tädit lapsettomia, joten me oltiin IHAN kaikki kaikessa heille. Mummollekin ainoat lapsenlapset, joten meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Samoin lapseton enomme oli meidän kanssa hyvin paljon ja oli eräänlainen isähahmokin jossain vaiheessa. Sitten kun olimme kouluikäisiä, niin menimme koko perheellä ulkomaille. Kotimaassa matkustelimme kyllä hyvin paljon ja heti vauvasta lähtien.

Ei me koskaan ajateltu, että meidät olisi hyljätty. Ei ollut vanhempia oikeastaan edes hirveä ikävä. Meillä oli todella hyvä ja oikeasti meitä lellittiin paljon mummon ja tätien puolelta. Siltikään meistä ei tullut hemmoteltuja, eikä edes osattu vaatia mitään.

Ainoa mikä minua nyt ärsyttää on se, että kun meillä on kolme lasta, niin ei puhettakaan, että äitini ottaisi lapseni niin pitkäksi aikaa luokseen kun me oltiin meidän mummolla. Ei sis puhettakaan. Hän matkustelee edelleen. Suotakoon se toki hänelle ( isäni on kuollut ) mutta kerran sanoinkin hänelle, että olisi kyllä tosi kiva jos mekin päästäisiin joksus miehen kanssa kahdestaan johonkin. Tästä tulikin sitten sellainen sota, että en enää voi asiasta edes puhua.

Oma mummoni elää ja hän ottaisi mielellään kaikki kolme lastamme luokseen. Ollaan TODELLA läheisiä. En kuitenkaan voi rasittaa 84v enää niin paljon, vaikka ihana ihminen onkin.
 
[QUOTE="vieras";26762438]Voisin kuvitella että lapsi, joka tuntee olonsa/asemansa epävarmaksi tuntee myös mustasukkaisuutta.[/QUOTE]

Voi olla. Moni äiti palstalla sanoo, että ei voi hylätä lapsiaan toisten hoitoon ja rupesin miettimään, että miltä asia mahtaa lapsesta tuntua. Siis joka lapsihan tuntee eri tavalla, mutta voiko sitä miten ehkäsitä, ettei lapsi tuntisi sitä hylkäämisenä kun ei se sitä ole.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa