K
Kolmen kotiäiti
Vieras
Hei! Olen kahden pikkulapsen ja yhden vauvan kotiäiti ja tykkään elämästäni. Viihdyn mainiosti kodin, lähikaupan ja päiväkerhon kolmiossa ja toivoisin, että perheellämme olisi varaa kasvattaa tämä nuorinkin lapsi kotona 3-vuotiaaksi ja että voisin samalla seurailla esikoisen kouluunlähtöä.
Minulla on aina ollut periaatteessa ihan hyvät ja kohteliaat välit appivanhempiini. Se minua vain ihmetyttää, miksi anopille on niin käsittämätön yhtälö, että viihdyn ja pärjään kotiäidin roolissani hyvin. Aina kun anoppini soittaa ja tulee käymään ja kyselee kuulumisia, jokaisesta lauseesta paistaa se, että elämäsi on varmasti tosi kamalaa. Hän kyselee jatkuvasti, miten olen "pärjännyt" tai "selvinnyt". Minua raivostuttaa se, että hän olettaa, että kotonaolo lasten kanssa on minulle tosi rankkaa eikä elämäni yksinkertaisesti voi olla tyydyttävää tai hyvää.
Kun olen kertonut, että tosi hyvin olen jaksanut, leikki-ikäiset on olleet terveinä ja vauva on kiva, hän alkaa hakea heti syitä minun itseni ulkopuolelta, miksi viihdyn elämässäni. Eli minä en voi olla koskaan hyvä äiti tai taitava siinä, mitä teen. Saan jatkuvasti kuulla, kuinka helppoa minun on olla hyvä äiti, kun vauva on niin hyväuninen. Tai mikäs minulla ollessa, kun miehelläni on niin lyhyet työpäivät (!). Viimeksi sukujuhlissa ihmisten kysellessä vointiani ja kertoessani, että hyvin menee, anoppini kiirehti selittämään, että sullahan on ollut just äiti apuna. (Voi luoja, sen kerran kun saan apua 600 km päässä asuvalta, työelämässä olevalta äidiltäni.) Eli jos meidän perheessä menee hyvin, niin syy on aina muualla kuin siinä, että minä olen lähtökohtaisesti ainakin kohtalaisen hyvä äiti.
Anoppini ei siis pysty ottamaan vastaan ja käsittelemään sitä asiaa, että joku voi oikeasti tykätä lapsista ja viihtyä kotona! Minua loukkaa suunnattomasti se, että anoppi puhuu kyynisesti pikkulapsivaiheen rankkuudesta, pikkulasten rasittavuudesta ja ties mistä. Eli aina vain tiedustellaan tyyliin, että mitäs sinne helvettiin kuuluu. Ja joka kerta, kun olemme alkaneet odottaa vauvaa, ensimmäisenä on kysytty, että oliko vahinko vai tarkoitus. Ihan kuin maailmassa ei olisi sattunut mitään ihmeellisempää kuin avioliittoon syntynyt lapsi!!! Sitten on kuitenkin paradoksaalista, että anoppini on joskus tarjonnut lastenhoitoapua ja isommat lapset ovat siellä muutaman kerran olleetkin parin päivän pätkän.
Olen monesti miettinyt, olisiko anopeille helpompaa, että miniä olisi kitisevä kiukkupussi, joka inhoaisi kotitöitä ja lastenhoitoa. Tukisiko anopin psyykettä se, että hänellä olisi itseään kelvottomampi miniä, joka ei pärjäisi ilman sossua ja päiväkoteja! Välillä rivien välistä luettuna tuntuu siltä, että hän toivoisi meidän perheelle jotakin vastoinkäymisiä, että saisi nähdä minun epäonnistuvan äitinä. (Ihan kuin tämä olisi ylipäätään jotakin onnistumispeliä.)
Olen itse saanut kotoani sen mallin - suvussa paljon isohkoja perheitä - että elämässä on pärjättävä. Lastenhoidossa mottoni on, että kun itse ne teen, niin itse hoidankin ja kannan vastuun teoistani. Toki lastenhoito on joskus rankkaa, varsinkin silloin, kun perheessämme oli kaksi alle 2-vuotiasta lasta. Olen hoitanut yhden koliikkivauvan opiskeluaikana ja valvonut astmaattisen lapsen kanssa. Miehen kanssa on ollut normaaleja parisuhteen ylä- ja alamäkiä ja rahastakin on ollut joskus tiukkaa. En kuitenkaan ajatellut tuolloinkaan, että elämäni on jotenkin poikkeuksellisen raskasta tai etten selviäisi! Minulla on kuitenkin turvallinen parisuhde, terveet lapset ja olen terve itsekin. Mitä ihmettä tämän kaiken taustalla voi siis olla? Minä olisin ainakin äärettömän onnellinen, jos ihana poikani löytäisi joskus perusjärkevän vaimon, jonka kanssa hänellä olisi tasapainoinen kotielämä ja tyytyväinen asenne. En todellakaan maalailisi piruja seinille ja "odottelisi" heille vastoinkäymisiä!
Minulla on aina ollut periaatteessa ihan hyvät ja kohteliaat välit appivanhempiini. Se minua vain ihmetyttää, miksi anopille on niin käsittämätön yhtälö, että viihdyn ja pärjään kotiäidin roolissani hyvin. Aina kun anoppini soittaa ja tulee käymään ja kyselee kuulumisia, jokaisesta lauseesta paistaa se, että elämäsi on varmasti tosi kamalaa. Hän kyselee jatkuvasti, miten olen "pärjännyt" tai "selvinnyt". Minua raivostuttaa se, että hän olettaa, että kotonaolo lasten kanssa on minulle tosi rankkaa eikä elämäni yksinkertaisesti voi olla tyydyttävää tai hyvää.
Kun olen kertonut, että tosi hyvin olen jaksanut, leikki-ikäiset on olleet terveinä ja vauva on kiva, hän alkaa hakea heti syitä minun itseni ulkopuolelta, miksi viihdyn elämässäni. Eli minä en voi olla koskaan hyvä äiti tai taitava siinä, mitä teen. Saan jatkuvasti kuulla, kuinka helppoa minun on olla hyvä äiti, kun vauva on niin hyväuninen. Tai mikäs minulla ollessa, kun miehelläni on niin lyhyet työpäivät (!). Viimeksi sukujuhlissa ihmisten kysellessä vointiani ja kertoessani, että hyvin menee, anoppini kiirehti selittämään, että sullahan on ollut just äiti apuna. (Voi luoja, sen kerran kun saan apua 600 km päässä asuvalta, työelämässä olevalta äidiltäni.) Eli jos meidän perheessä menee hyvin, niin syy on aina muualla kuin siinä, että minä olen lähtökohtaisesti ainakin kohtalaisen hyvä äiti.
Anoppini ei siis pysty ottamaan vastaan ja käsittelemään sitä asiaa, että joku voi oikeasti tykätä lapsista ja viihtyä kotona! Minua loukkaa suunnattomasti se, että anoppi puhuu kyynisesti pikkulapsivaiheen rankkuudesta, pikkulasten rasittavuudesta ja ties mistä. Eli aina vain tiedustellaan tyyliin, että mitäs sinne helvettiin kuuluu. Ja joka kerta, kun olemme alkaneet odottaa vauvaa, ensimmäisenä on kysytty, että oliko vahinko vai tarkoitus. Ihan kuin maailmassa ei olisi sattunut mitään ihmeellisempää kuin avioliittoon syntynyt lapsi!!! Sitten on kuitenkin paradoksaalista, että anoppini on joskus tarjonnut lastenhoitoapua ja isommat lapset ovat siellä muutaman kerran olleetkin parin päivän pätkän.
Olen monesti miettinyt, olisiko anopeille helpompaa, että miniä olisi kitisevä kiukkupussi, joka inhoaisi kotitöitä ja lastenhoitoa. Tukisiko anopin psyykettä se, että hänellä olisi itseään kelvottomampi miniä, joka ei pärjäisi ilman sossua ja päiväkoteja! Välillä rivien välistä luettuna tuntuu siltä, että hän toivoisi meidän perheelle jotakin vastoinkäymisiä, että saisi nähdä minun epäonnistuvan äitinä. (Ihan kuin tämä olisi ylipäätään jotakin onnistumispeliä.)
Olen itse saanut kotoani sen mallin - suvussa paljon isohkoja perheitä - että elämässä on pärjättävä. Lastenhoidossa mottoni on, että kun itse ne teen, niin itse hoidankin ja kannan vastuun teoistani. Toki lastenhoito on joskus rankkaa, varsinkin silloin, kun perheessämme oli kaksi alle 2-vuotiasta lasta. Olen hoitanut yhden koliikkivauvan opiskeluaikana ja valvonut astmaattisen lapsen kanssa. Miehen kanssa on ollut normaaleja parisuhteen ylä- ja alamäkiä ja rahastakin on ollut joskus tiukkaa. En kuitenkaan ajatellut tuolloinkaan, että elämäni on jotenkin poikkeuksellisen raskasta tai etten selviäisi! Minulla on kuitenkin turvallinen parisuhde, terveet lapset ja olen terve itsekin. Mitä ihmettä tämän kaiken taustalla voi siis olla? Minä olisin ainakin äärettömän onnellinen, jos ihana poikani löytäisi joskus perusjärkevän vaimon, jonka kanssa hänellä olisi tasapainoinen kotielämä ja tyytyväinen asenne. En todellakaan maalailisi piruja seinille ja "odottelisi" heille vastoinkäymisiä!
