Lähestyvä synnytys ahdistaa ja pelottaa

[jennik]

pelotti myös kovasti, mutta epiduraalin ansiosta synnytys oli lähes kivuton ja kaikki meni muutenkin hyvin. tsemppiä, toivottavasti näin myös sulla!

Tuo ei ole edes synnytys kun tunnottomana makaa. Neljä tehnyt luomusti, vähän yli kymmenen tuntia. Tietää synnyttäneensä ja lastakin rakastaa erilailla.

Jihuu! Kyllä mä tiesin synnyttäneeni kun päälle 20h oli koko ajan kipeät suparit 5min välein. Epiduraalin sain vartti ennenkuin tuli ponnistamisen tarve, ja ei se mitään ala-raajoja mulla puuduttanu; Itse kävelin jakkaralle ponnistamaan. Supistuskivut vei selästä pois mutta ei sitä ihanaa tunnetta kun pimpsa repeää vikojen ponnistusten aikana. Kyllä siinä oli tekemisen meininkiä, ei ollu mitään minkä voisi luokitella kivuttomaksi/tunnottomaksi/helpoksi. Normaali alatiesynnytys kuitenkin ilman suurempia ongelmia.

 

[Helli-Karamelli]

pelotti myös kovasti, mutta epiduraalin ansiosta synnytys oli lähes kivuton ja kaikki meni muutenkin hyvin. tsemppiä, toivottavasti näin myös sulla!

Tuo ei ole edes synnytys kun tunnottomana makaa. Neljä tehnyt luomusti, vähän yli kymmenen tuntia. Tietää synnyttäneensä ja lastakin rakastaa erilailla.

Minä ainakin otan kaiken kivunlievityksen, mitä vaan saan ja jos tuntuu siltä (varmasti tuntuu jossain vaiheessa) .

Ja minkä takia sitä pitäs kärvistellä kivussa jos joku sitä voi myös helpottaa? oli se sitten suihku taikka se puudute.

 

[vieras]

pelotti myös kovasti, mutta epiduraalin ansiosta synnytys oli lähes kivuton ja kaikki meni muutenkin hyvin. tsemppiä, toivottavasti näin myös sulla!

Tuo ei ole edes synnytys kun tunnottomana makaa. Neljä tehnyt luomusti, vähän yli kymmenen tuntia. Tietää synnyttäneensä ja lastakin rakastaa erilailla.

Mikäs mun synnytys on sitten, kun kärsin ensin 2vrk helvetillisiä tuskia käynnisteltäessä? Siitäkin oli lempeä avautuminen kaukana, joka milli oli todellakin tuskaa. Kummasti alkoi synnytys etenemään kun ne vaadittavat sentit oli täynnä ja sai epiduraalin joka vei pahimman kivun pois. Tuosta 4h ja lapsi oli ulkona, kivuton ja rauhallinen ponnistusvaihe edesauttoi sitä että tikkejä tuli vain 2 eikä epparia vaikka eka lapsi olikin..

Se on kuule sellainen juttu että tiedän minäkin synnyttäneeni ja sinä tiedät varsin hyvin puhuvasi p*skaa.

 

[vieras]

Synnytystä on turha miettiä etukäteen kamalasti - se odottaminen on varmaan sata kertaa pahempaa kuin itse synnyttäminen. Sitten kun alkaa tapahtua, sitä vaan menee mukana. Tsemppiä!

 

[Kotilohikäärme]

pelotti myös kovasti, mutta epiduraalin ansiosta synnytys oli lähes kivuton ja kaikki meni muutenkin hyvin. tsemppiä, toivottavasti näin myös sulla!

Tuo ei ole edes synnytys kun tunnottomana makaa. Neljä tehnyt luomusti, vähän yli kymmenen tuntia. Tietää synnyttäneensä ja lastakin rakastaa erilailla.

Haista v...ttu

peesi

 

[CherryBlossom]

Mukavaksi synnytystä ei voi todellakaan kutsua, ekalla kerralla käytiin liian aikaisin sairaalassakin, kun oli supistellut säännöllisesti jo n. 14 tuntia ja sieltä vaan tuumattiin, että sun kasvot ei vielä punoita ja pystyt puhumaan normaalisti, että kotiin vaan vielä odottelemaan Tokalla kerralla sitten tiesikin jo, mitä odottaa.
Ekalla kerralla sain epiduraalin ja se helpotti kyllä kipua, mutta vei ponnistuksen tarpeen ja ponnistusvaiheessa jouduin vaan kuuntelemaan kätilön ohjeita, koska ponnistetaan. Se venytyskipu on kamala, mutta kestä tietysti sen lyhyemmän ajan, mitä nopeammin vauva tulee ulos. Tokalla kerralla en ehtinyt saada puudutusta, salit oli niin täynnä, että ehdin vasta viime tingassa saliin. Mä ainakin itkin molemmilla kerroilla, etten pysty tähän, mutta sitten kun vauva on ulkona niin kipu on poissa ja vauva rinnalla. Sitä ajatellen jaksat kyllä!
Ja muista nukkua aina kun vauvakin niin voimat palautuu nopeammin. Mä nukuin vauva vieressä niin uni tuli molemmille paremmin

Tuo ponnistusvaihe mua juuri eniten pelottaa. Supistukset luulen vielä jotenkin kestäväni, mutta ajatus että pitäis tuolta alhaalta jotain reilu kolmekiloista mötikkää puskea ulos tuntuu niin kamalalta. Ja ne repeämät tai välilihan leikkaus.. Että kumpi sitten parempi, varmuudeks leikata ja ei repeämiä mutta takuuvarma tikkaus, vai sitten ei leikata ja tosi pahat repeämät tai ei juuri ollenkaan?

 

[Kotilohikäärme]

Mä nukuin vauva vieressä niin uni tuli molemmille paremmin

Sama täällä
Painajaiset ja puolen metrin pomppimiset suorin vartaloin kesken unien loppuivat siihen. Ja vauvakin suostui nukkumaan vasta vieressä.
Onneni oli kätilö joka rohkaisi nukuttamaan vieressä vaikka en meinannut itse uskaltaa kun olin valvonut niin pitkään.

 

[jennik]

Mukavaksi synnytystä ei voi todellakaan kutsua, ekalla kerralla käytiin liian aikaisin sairaalassakin, kun oli supistellut säännöllisesti jo n. 14 tuntia ja sieltä vaan tuumattiin, että sun kasvot ei vielä punoita ja pystyt puhumaan normaalisti, että kotiin vaan vielä odottelemaan Tokalla kerralla sitten tiesikin jo, mitä odottaa.
Ekalla kerralla sain epiduraalin ja se helpotti kyllä kipua, mutta vei ponnistuksen tarpeen ja ponnistusvaiheessa jouduin vaan kuuntelemaan kätilön ohjeita, koska ponnistetaan. Se venytyskipu on kamala, mutta kestä tietysti sen lyhyemmän ajan, mitä nopeammin vauva tulee ulos. Tokalla kerralla en ehtinyt saada puudutusta, salit oli niin täynnä, että ehdin vasta viime tingassa saliin. Mä ainakin itkin molemmilla kerroilla, etten pysty tähän, mutta sitten kun vauva on ulkona niin kipu on poissa ja vauva rinnalla. Sitä ajatellen jaksat kyllä!
Ja muista nukkua aina kun vauvakin niin voimat palautuu nopeammin. Mä nukuin vauva vieressä niin uni tuli molemmille paremmin

Tuo ponnistusvaihe mua juuri eniten pelottaa. Supistukset luulen vielä jotenkin kestäväni, mutta ajatus että pitäis tuolta alhaalta jotain reilu kolmekiloista mötikkää puskea ulos tuntuu niin kamalalta. Ja ne repeämät tai välilihan leikkaus.. Että kumpi sitten parempi, varmuudeks leikata ja ei repeämiä mutta takuuvarma tikkaus, vai sitten ei leikata ja tosi pahat repeämät tai ei juuri ollenkaan?

Mä luulin myös noin, mutta se oli todellisuudessa ihan toisin päin. Ajantaju yms muu käsitys todellisesta maailmasta hävis ihan totaallisesti ponnistaessa. kipua tietty tuntuu, mutta samalla se tuntuu helpottavan kun saa ponnistaa... avautumisvaiheen supparit oli pahimpia, koska silti kipeitä mutta mitään ei tapahdu moneen tuntiin ja aina vaan niitä tuli lisää ja lisää...

Nykyään on vissiin tapana mielummin antaa pikkasen revetä luonnostaan kuin iso eppari joka pysty-leikkaus. Kudos paranee helpommin jos pieni rosoinen repeämä... Mulla parani ihan hyvin pieni repeämä ja ei haitannut elämää juurikaan...

 

[vieras]

)[/quote]

Tuo ponnistusvaihe mua juuri eniten pelottaa. Supistukset luulen vielä jotenkin kestäväni, mutta ajatus että pitäis tuolta alhaalta jotain reilu kolmekiloista mötikkää puskea ulos tuntuu niin kamalalta. Ja ne repeämät tai välilihan leikkaus.. Että kumpi sitten parempi, varmuudeks leikata ja ei repeämiä mutta takuuvarma tikkaus, vai sitten ei leikata ja tosi pahat repeämät tai ei juuri ollenkaan?[/quote]

Mulla oli juuri toisin päin. Supistukset oli yllättävän kamalia, sitten sai epiduraalin ja loppu eteni vauhdilla. Ponnistamisen tarpeen tunsin hyvin ja olin etukäteen listannut toiveitani tämän vaiheen suhteen synnärin papereihin. Mm. pyysin panostamaan hyvään ohjeistukseen kätilön taholta, rauhallisuuteen (mulle jos huutaa niin hermostun helvetisti. ), välilihan tukemiseen ja öljyämiseen niin että eppari vain hätätilanteessa tehtäisiin.

Ponnistelin hiljaa ja rauhallisesti, yhtäjaksoisesti supistuksen tullen. Aluksi vähän puoliteholla ja sitten kun alkoi pää näkyä kunnolla, lisäsin voimaa. Mutta edelleen, sellainen rauhallinen mutta luja ponnistaminen oli mulla ohjeena ja hyvin toimi. Kätilö toimi pyyntöjeni mukaan ja sanoi jälkeenpäin, että vauva tuli niin rauhallisesti ja hitaahkosti ulos etten revennyt yhtään sen takia. Kyllä ne sitten sen epparin tarpeen näkee, joillain se on vähän pakostikin kai tehtävä. Repeämä kai useimmin paranee paremmin kuin ep.

Mulle helppo ponnistusvaihe oli ainakin positiivinen yllätys. Miellyttävää oli myös se ettei kätilöt hoputtaneet repimään vauvaa vauhdilla ulos, kun kaikki oli ok. 40min se kesti ja 10p vauva tuli.

 

[mmm]

Kokemuksia kaipasit. Yksi synnytys takana, toinen edessä elokuussa. En voi sanoa odottavani innolla, mutta... Kyllä sen kestää. Sitä kipua, oli se miten helvetillistä tahansa, kestää kuitenkin vain tietyn aikaa. Ponnistusvaiheeni kesti puolitoista tuntia ja oli karmea, mutta sen kestin ajattelemalla, että pian on ohi. Ja muutoinkin jokainen minuutti supistuksia ja/tai ponnistamista vie lähemmäs kivun loppumista.

Olen tänä keväänä käynyt mammajoogassa muutaman kerran, ja siellä on pariin otteeseen ohjaaja sanonut, että kivusta tulee muistaa, että se ei ole vaarallista kipua (niin, no, yleensä ei ole, poikkeuksia varmaan tietty on), mikä on helpottanut minun jonkintasoista kammoani. Yleensähän kipu on merkki jostain pahasta, jostain negatiivisesta, jostain vaarallisesta - synnytyksessä näin ei ole. Kipu on luonnollista, kuuluu asiaan, vie koko hommaa eteenpäin. Lohduttava ajatus.

Jostain luin, että vuorokausi kipua, palkkiona koko elämä. Sekin on kiva ajatus

Niin ja kaikki mömmöt kehään vaan, jos siltä tuntuu! Minä erosin lähes itkua vääntäen parhaasta ystävästäni ilokaasumaskista ponnistusvaiheen alkaessa - ilman sitä en olisi kestänyt edeltäviä tunteja, vaikka sain epiduraalinkin kahteen kertaan.

Onnea matkaan

 

[kookosta]

Mukavaksi synnytystä ei voi todellakaan kutsua, ekalla kerralla käytiin liian aikaisin sairaalassakin, kun oli supistellut säännöllisesti jo n. 14 tuntia ja sieltä vaan tuumattiin, että sun kasvot ei vielä punoita ja pystyt puhumaan normaalisti, että kotiin vaan vielä odottelemaan Tokalla kerralla sitten tiesikin jo, mitä odottaa.
Ekalla kerralla sain epiduraalin ja se helpotti kyllä kipua, mutta vei ponnistuksen tarpeen ja ponnistusvaiheessa jouduin vaan kuuntelemaan kätilön ohjeita, koska ponnistetaan. Se venytyskipu on kamala, mutta kestä tietysti sen lyhyemmän ajan, mitä nopeammin vauva tulee ulos. Tokalla kerralla en ehtinyt saada puudutusta, salit oli niin täynnä, että ehdin vasta viime tingassa saliin. Mä ainakin itkin molemmilla kerroilla, etten pysty tähän, mutta sitten kun vauva on ulkona niin kipu on poissa ja vauva rinnalla. Sitä ajatellen jaksat kyllä!
Ja muista nukkua aina kun vauvakin niin voimat palautuu nopeammin. Mä nukuin vauva vieressä niin uni tuli molemmille paremmin

Tuo ponnistusvaihe mua juuri eniten pelottaa. Supistukset luulen vielä jotenkin kestäväni, mutta ajatus että pitäis tuolta alhaalta jotain reilu kolmekiloista mötikkää puskea ulos tuntuu niin kamalalta. Ja ne repeämät tai välilihan leikkaus.. Että kumpi sitten parempi, varmuudeks leikata ja ei repeämiä mutta takuuvarma tikkaus, vai sitten ei leikata ja tosi pahat repeämät tai ei juuri ollenkaan?

Mulla esikoisesta ponnistusvaihe kesti 50 min ja lopussa jo suunnilleen rukoilin että ottasivat vauva ulos. Lääkäri oli valmiina imukupin kanssa mutta sain punnattua vauvan kuitenkin lopulta omin avuin ulos kun yksi kätilö makasi mahan päällä ettei vauva päässyt luisumaan takaisin kohtuun. Ja väliliha leikattiin, se ei tuntunut missään siinä rytäkässä ja vauva syntyikin aika pian sen jälkeen.

Kuopuksesta ponnistusvaihe kesti 9 min ja oli kyllä paljon rajumpi ja tuntui erilailla. Silloin tunsin kunnolla kun vauva tulee ulos. toki se oli nopeampaa ohi mutta jotenkin tuo pitkä ponnistusvaihe oli kyllä hellävaraisempi paikoille. Kuopuksesta tuli emättimeen toiseen asteen repeämä.

Itsellä ponnistusvaihe on ollut helpotus, supistukset ennen ponnistusvaihetta on muuttuneet niin kamaliksi ettei niitä ole meinannut järjissään kestää. Ponnistusvaihe on ollut suorastaan taivas, lupaus että se rääkki loppuu pian.

 

[CherryBlossom]

Joo mä olen kanssa monesti kuullut/lukenut että se avautumisvaihe on paljon pahempi kuin ponnistusvaihe, mutta en tietenkään voi uskoa Mä olen ymmärtänyt niin, ettei repeämiä pitäis hirveästi tulla jos ponnistaa ns. oikeeseen aikaan? Mutta se että osaako ponnistaa silloin ja osaako kätilö neuvoa tarpeeksi hyvin ettei niitä paljoa ainakaan tulisi..

 

[Mindre]

Joo mä olen kanssa monesti kuullut/lukenut että se avautumisvaihe on paljon pahempi kuin ponnistusvaihe, mutta en tietenkään voi uskoa Mä olen ymmärtänyt niin, ettei repeämiä pitäis hirveästi tulla jos ponnistaa ns. oikeeseen aikaan? Mutta se että osaako ponnistaa silloin ja osaako kätilö neuvoa tarpeeksi hyvin ettei niitä paljoa ainakaan tulisi..

Mä pyysin esitietokaavakkeessa kokeneen kätilön. En tiedä, huomioitiinko toive, mutta itseä se ainakin helpotti, kun tiesi edes kertoneensa toiveensa. Kyllä ne neuvoa osaa ja vuoropuhelulla se sitten sujuu, ellei kaikkia ohjeita heti ymmärrä. Mua käskettiin olemaan huutamatta, ettei tule ponnistusenergia suusta pihalle Ja se kyllä taisi pitää paikkansa, kun oikein keskittyi olemaan huutamatta niin ponnistaminen sujui paremmin.
Synnytyksen jälkeen kroppa tuntuu muutaman viikon ihan oudolta, mutta kyllä se siitä taas omaks muuttuu. Mulla leikattiin väliliha ekalla kerralla ja tokalla se vissiin repes ja ihan hyvä siitä sit kuitenkin on tullut.

 

[jennik]

Joo mä olen kanssa monesti kuullut/lukenut että se avautumisvaihe on paljon pahempi kuin ponnistusvaihe, mutta en tietenkään voi uskoa Mä olen ymmärtänyt niin, ettei repeämiä pitäis hirveästi tulla jos ponnistaa ns. oikeeseen aikaan? Mutta se että osaako ponnistaa silloin ja osaako kätilö neuvoa tarpeeksi hyvin ettei niitä paljoa ainakaan tulisi..

kätilö toppuutteelee kyllä siinä vaiheessa kun levein osa päästä tulee ulos, ettet rytäse kaikkea voimaa siihen ponnistukseen. Mä tajusin kyllä itekkin, että nyt ei parane kun vaan "valutella" se mukelo sieltä rauhassa ulos...

Jotkut ponistaa koko vauvan parilla ponnistuksella ulos ja ei saa kuin nirhaumia, eli ei tähän mitään "oikeeta" ratkaisua ole.

 

[miljoonakala]

Kyllähän se melkoisen eläimellinen kokemus on. Itsellä kolme synnytystä takana, viimeistä 5 päivää ja kyllä ne siitä selviää.
Omalla kohdalla on jokainen synnytys pelottanut entistä enemmän vaikka itsellä synnytykset olleetkin helppoja.
Kaksi ekaa on syntyneet luomuna mutta tässä kolmannessa kätilö suostutteli paracervikaaliin. Nopeutti kyllä avautumista ja ehkä vähän lievitti kipuakin.
Ponnistusvaihe itsellä on ollut se ehkä kuitenkin helpompi vaihe, siinä pystyy kuitenkin itse vaikuttamaan ja auttamaan kehoa.

Samana iltana kun olimme kotiin päässeet, synnytin siis polikliinisesti, sanoin miehelle että ei ikinä enää mutta nyt jo kivut on unohtuneet.

 

[pippamama]

Tuo ponnistusvaihe mua juuri eniten pelottaa. Supistukset luulen vielä jotenkin kestäväni, mutta ajatus että pitäis tuolta alhaalta jotain reilu kolmekiloista mötikkää puskea ulos tuntuu niin kamalalta. Ja ne repeämät tai välilihan leikkaus.. Että kumpi sitten parempi, varmuudeks leikata ja ei repeämiä mutta takuuvarma tikkaus, vai sitten ei leikata ja tosi pahat repeämät tai ei juuri ollenkaan?

Tähän sanon sen verran että revetä voi vaikka välilihaa leikattaiski. Siinä on sitte kaksinkerroin tikkaamista. Varmuuden vuoksi episiotomiaa ei kannata tehä, se vastaa aina vähintään toisen asteen repeämää. Ja hyvin harvassa sairaalassa kai enää varmuuden vuoksi leikataankaan. Sitä paitsi repeämä paranee nopeempaa ku eppari.
Mulle pahin kipu synnytyksessä oli tikkauksen aikana, ekan synnytyksessä sain epiduraalin joka sitten vie ponnistamisentarpeenkin ja toka tuli ilman kivunlievityksiä. En tiiä oliko se pahinta siksi kun sitä tyhmänä toisellakin kertaa aatteli että kivut loppuu kun vauva on ulkona ja sitte joku tulee ja alkaa tökkiä neulalla tuolla. Ja toisaalta se on toisen ihmisen aiheuttamaa kipua...

 

[CherryBlossom]

Joo mä olen kanssa monesti kuullut/lukenut että se avautumisvaihe on paljon pahempi kuin ponnistusvaihe, mutta en tietenkään voi uskoa Mä olen ymmärtänyt niin, ettei repeämiä pitäis hirveästi tulla jos ponnistaa ns. oikeeseen aikaan? Mutta se että osaako ponnistaa silloin ja osaako kätilö neuvoa tarpeeksi hyvin ettei niitä paljoa ainakaan tulisi..

Mä pyysin esitietokaavakkeessa kokeneen kätilön. En tiedä, huomioitiinko toive, mutta itseä se ainakin helpotti, kun tiesi edes kertoneensa toiveensa. Kyllä ne neuvoa osaa ja vuoropuhelulla se sitten sujuu, ellei kaikkia ohjeita heti ymmärrä. Mua käskettiin olemaan huutamatta, ettei tule ponnistusenergia suusta pihalle Ja se kyllä taisi pitää paikkansa, kun oikein keskittyi olemaan huutamatta niin ponnistaminen sujui paremmin.
Synnytyksen jälkeen kroppa tuntuu muutaman viikon ihan oudolta, mutta kyllä se siitä taas omaks muuttuu. Mulla leikattiin väliliha ekalla kerralla ja tokalla se vissiin repes ja ihan hyvä siitä sit kuitenkin on tullut.

Mä olen kanssa kuullut siitä ettei huutamista suositella ettei menis siihen kaikki energia. Mutta joo, ei kai sitä etukäteen oikein voi millään tietää miten se tulee menemään. Mutta tosi kiva kuulla teidän kokemuksia

 

[vieras]

Joo mä olen kanssa monesti kuullut/lukenut että se avautumisvaihe on paljon pahempi kuin ponnistusvaihe, mutta en tietenkään voi uskoa Mä olen ymmärtänyt niin, ettei repeämiä pitäis hirveästi tulla jos ponnistaa ns. oikeeseen aikaan? Mutta se että osaako ponnistaa silloin ja osaako kätilö neuvoa tarpeeksi hyvin ettei niitä paljoa ainakaan tulisi..

Mulla tuli ainakin suppareita harvakseltaan ponnistuksen alussa ja totesin kätilön kanssa, että vaikeapa se on ilman niitä ponnistella. Eli jos puudutus ei ihan metsään mene, niin kyllä sen tarpeen tunnistaa. Ja musta tärkeää on nimenomaan se rauhallisuus. Mä aloitin ja lopetin joka ponnistuksen rauhallisesti. Vähän niin kuin aaltokuviota siinä, sama kuin avautumissuppareiden kestossa? Joka tapauksessa toi auttoi. Voimaa tietty lisää loppua kohti. Ja silloin kun kätilö sanoo, että "älä ponnista", se ponnistamisen tarve voi olla niin kova että joutuu oikein tappelemaan itsensä kanssa ettei ponnistaisi. Mutta se kyllä kannattaa.

Kokenutta kätilöä pyysin minäkin (jollain tapaa se ikäkin 40+ oli mulle tärkeä rauhoittava tekijä) ja näitä olivatkin kaikki 3 joita ehti mun synnytyksen aikana salissa olemaan.

 

[Älä huoli]

Tuohon ponnistusvaiheasiaan tulin kommentoimaan, että mä kanssa koko synnytyksen ajan odotin kauhulla sitä pahinta kipua siinä lopussa, mutta sitä ei koskaan tullutkaan! Ne supistuskivut oli aika hirveitä ennen epiduraalia, mutta ponnistusvaihe meni yllättävän helposti 10 minuutissa. Mulla ei käynyt kyllä siinä vaiheessa mielessäkään ne repeämät kun halusin vaan vauvan pian syliin, ja vaikka pieni repeämä tulikin, en tuntenut sitä. Oman tunteen ja kätilön neuvojen mukaan ponnistaminen sujui hyvin.

Järkyttävä ajatus jollain, että lasta rakastaa eri tavalla riippuen siitä, kuinka paljon kipua on synnytyksen aikana kokenut. Mulla on takana vain yksi synnytys, mutta mulla on kolme sisarusta, ja äitini on saanut kahden kanssa kivunlievitystä ja toisten kanssa ei. En kyllä ole huomannut, että rakastaisi näitä kahta sisarustani jotenkin erilailla!!

 

[CherryBlossom]

Tuo ponnistusvaihe mua juuri eniten pelottaa. Supistukset luulen vielä jotenkin kestäväni, mutta ajatus että pitäis tuolta alhaalta jotain reilu kolmekiloista mötikkää puskea ulos tuntuu niin kamalalta. Ja ne repeämät tai välilihan leikkaus.. Että kumpi sitten parempi, varmuudeks leikata ja ei repeämiä mutta takuuvarma tikkaus, vai sitten ei leikata ja tosi pahat repeämät tai ei juuri ollenkaan?

Tähän sanon sen verran että revetä voi vaikka välilihaa leikattaiski. Siinä on sitte kaksinkerroin tikkaamista. Varmuuden vuoksi episiotomiaa ei kannata tehä, se vastaa aina vähintään toisen asteen repeämää. Ja hyvin harvassa sairaalassa kai enää varmuuden vuoksi leikataankaan. Sitä paitsi repeämä paranee nopeempaa ku eppari.
Mulle pahin kipu synnytyksessä oli tikkauksen aikana, ekan synnytyksessä sain epiduraalin joka sitten vie ponnistamisentarpeenkin ja toka tuli ilman kivunlievityksiä. En tiiä oliko se pahinta siksi kun sitä tyhmänä toisellakin kertaa aatteli että kivut loppuu kun vauva on ulkona ja sitte joku tulee ja alkaa tökkiä neulalla tuolla. Ja toisaalta se on toisen ihmisen aiheuttamaa kipua...

Tää vahvistaakin heikkoa ajatusta siitä että mieluummin luonnollinen repeämä kuin eppari. Siinä vaan kauhistuttaa se jos repeääkin todella pahasti, mutta jos epparikin vastaa toisen asteen repeämää niin sama kai se sitten loppupeleissä on.

Mikä muuten tuo paracervikaali on? Siitä en olekaan kuullut tai juuri nyt muista ainakaan kuulleeni.

 

[Nopea ja helppo ei kulje käsikädessä]

Mulle syntyi luomuna alle 3 tunnissa, ei mitenkään hekumalliset tunnit olleet. Huh. Olis maistunu puudutus jos olis ehtiny. Raa'at oli supistukset...

 

[Oisku]

Tää vahvistaakin heikkoa ajatusta siitä että mieluummin luonnollinen repeämä kuin eppari. Siinä vaan kauhistuttaa se jos repeääkin todella pahasti, mutta jos epparikin vastaa toisen asteen repeämää niin sama kai se sitten loppupeleissä on.

Mikä muuten tuo paracervikaali on? Siitä en olekaan kuullut tai juuri nyt muista ainakaan kuulleeni.

Mulla tehtiin ekassa synnytyksessä eppari, koska vauva vedettiin imukupilla ulos. Silloin oli epiduraali, ja en edes tajunnut että eppari tehtiin, ei tuntunut missään. Tokassa tuli toisen asteen repeämä ihan luonnollisesti. Kummassakaan ompelu ei sattunut. Molemmista synnytyksistä paranin tosi hyvin, pystyin siis istumaan normaalisti heti synnytyksen jälkeen, eikä alapää muutenkaan reistaile. Tässä tokassa synnytyksessä kätilö totes että hyvin on parantunut, ei uskoisi että on uudelleensynnyttäjä.

Allekirjoitan tuon että avautumisvaihe on pahempi kuin ponnistus kipua ajatellen. Ponnistaessa keskittyy siihen ponnistamiseen, kun taas avautumisvaiheessa ei ole mitään muuta ajateltavaa kuin ne supistukset ja kipu.

Rohkeesti mene vaan mukana, ja luota kätilöön. Pyydä kaikki mömmöt mitä tarjolla on jos siltä tuntuu, ei äitiyttä tai rakkautta mitata sillä kuinka kovaa sankaria synnytyksessä leikkii. Ei kannata alunperin hirveesti miettiä mitään eppareita tai sellaisia mihin et oikeasti pysty juurikaan itse vaikuttamaan.

 

[Jenis]

Joo mä olen kanssa monesti kuullut/lukenut että se avautumisvaihe on paljon pahempi kuin ponnistusvaihe, mutta en tietenkään voi uskoa Mä olen ymmärtänyt niin, ettei repeämiä pitäis hirveästi tulla jos ponnistaa ns. oikeeseen aikaan? Mutta se että osaako ponnistaa silloin ja osaako kätilö neuvoa tarpeeksi hyvin ettei niitä paljoa ainakaan tulisi..

Mulla oli molempien synnytysten ponnistusvaiheet ihan kivuttomat, siinä kun pääse itse viimein tekemään jotain Avautumisessa suosittelen ammetta, se vie kivun aika hyvin - mun tapauksessa niin hyvin, että oon synnyttänyt molemmat mukulat ilman kivunlievitystä.

Kätilöt osaa todella hyvin toppuutella, jos meinaa ponnistaa väärään aikaan. Pitää antaa kropalle aikaa ehtiä mukaan, se oli mulle vaikeaa kun oli niin kova tarve ponnistaa.

 

[kookosta]

Mulla on kummassakin synnytyksessä ollut mukana opiskelija, tuo meidän sairaala kun on yliopistosairaala. Ja toisen hoito opiskelija käytännössä kokonaan, kätilö oli lähinnä vaan mukana välinehuoltajana ja taustalla seuraamassa että kaiiki meni oikein mukavasti. Ja mä tykkäsin kovasti että se opiskelija veti synnytyksen läpi, tuntui että oli tuplana kaikki jutut varmistetaan ja opiskelija oli oikein ilahtunut kun halusin synnyttää jakkaralla, oli hänen ensimmäinen jakkarasynnytyksensä.

Ja mä koin saavani tältä opiskelijalta paljon hellävaraisempaa ja ystävällisempää kohtelua kun vanhoilta konkareilta. Emättimen tikkauksessakin kun joku vanhempi kätilö kävi katselemassa että tikkaus menee mallikkaasti veteli aika kovakouraisesti tuolla alapäässä ja meinasi ärräpäät lennellä, sensijaan tämä opiskelija tikkasi tosi tarkasti ja varovaisesti.

Vähän eri näkökulmaa kätilöistä =)

 

[no]

Eilen alko rv 36, ja nyt oikeesti alkaa tajuamaan että tää vauva pitää oikeesti synnytääkin, ja se voi tapahtua kuuden viikon sisään milloin vaan. Huh. Todella mietityttää synnytys, pelottaa se kipu ja miten jaksan koko synnytyksen, kun peruskuntokaan ei mikään kovin hyvä ole. Sekä alatiesynnytys että sektio molemmat kuulostaa pelottavilta. Onko muita samoin tuntevia?

Olisit jättänyt raskautumatta jos tuo kerta pelottaa.