Mikä siinä on. Kerta toisen jälkeen saa sanoa samoista asioista ja pitää koko ajan huolta kaikesta YKSIN. Tuntuu ihan naurettavalta että olemme naimisissa mutta arki tuntuu siltä että olisin yksinhuoltaja. Jos nyt ensin puhutaan tärkeimmästä..lapsen hoidosta. Minun olisi pitänyt tajuta jo seurustelu aikoina että mieheltäni puuttuu joitakin tärkeitä piirteitä. Hän ei ole osanut koskaan lohduttaa minua. Ja nyt jos pieni lapsemme loukkaa itsensä hän vain istuu vieressä ja katsoo ihmeissään. Ei osaa tehdä mitään. Korkeintaan sanoo "Ei haittaa." En minäkään paapoa lasta jos tulee pikku kolhu koska silloin lapsi vasta alkaakin itkemään vaikka mitään ei olisi sattunut. Mutta jos lapseen oikeasti sattuu ja hän huutaa kurkku suorana niin luulisi sen lohdutuksen ja sylin tulevan luonnostaan?! Lapsemme on kova minun perääni. Enkä toisaalta ihmettele sillä en tiedä saako hän turvaa ja tukea isältään. Kun teen ruokaa niin että mieheni on kotona pyydän häntä olemaan lapsemme kanssa. Mieheni ei osaa ennakoida ja viihdyttää lasta niin ettei tämä lähtisi keittiöön ja tulisi jalkojeni juureen itkemään syliä. Ja silloinkin hän tulee hakemaan lapsen vasta kun huudan hänet paikalle. Vaikka olemme sata kertaa keskustelleet asiasta. Olen jopa sanonut kuinka kurjalta tuntuu kun lapsi tulee jalkojen juureen ja itkee. Mies tulee paikalle vasta kun pyydän ja raahaa siinä vaiheessa jo todella itkuisen lapsen pois. Tunnen oloni huonoksi äidiksi tai että lapseni luulee etten halua häntä. Minun mielestäni tilanteen ei tulisi päästä siihen vaiheeseen että lapseni ja minun oloni on kurja. Lapsemme on todella temperamenttinen ja keiken tarvii mennä aikataulussa. Mieheni keskittyy (vain) omiin juttuihinsa niin kovin että jos on hänen vuoronsa tehdä iltarutiinit niin joudun siitäkin huomauttamaan. Hänellä on vuorotyö ja olemme siis sopineet että joka toinen viikko hänellä on iltarutiinit jotta lapsemme ei oppisi niihin vain kanssani. "Lapsen pitäis olla jo iltapuurolla." "Lapsi itkee, hänen on nälkä jo." "Laitoin puuron mikroon, voisitko lopettaa ja tulla hoitamaan hommasi?" "Hänen pitäisi mennä jo nukkumaan." Kun lapsemme oli vauva ja halusin käydä esim kaupassa yksin ja ottaa hetken vapaata. Mieheni ensimmäinen kysymys oli että meneekö se pian päiväunille? Vaikka lapsi olisi juuri heränyt ja tämä olisi ollut mieheni tiedossa. Rutiinista viis kunhan hän saa lapsen nopeasti pois käsistään. Kaikista pahinta on se että lapsellamme oli vaippaihottuma joka oli selkeästi kipeä. Sanoin siitä miehelleni ja painotin että hellävarainen mutta tarkka putsaaminen on tärkeää jne. Kun vaihdoin hänen jälkeensä vaipan kakkaa oli vielä taipeissa! Voiko joku olla oikeasti niin laiska ettei piittaa edes lapsensa hyvinvoinnista tai terveydestä?! Hän ei myöskään tee mitään silloin kun lähdemme johonkin. Minun tehtävä on pukea lapsi ja itseni ja varmistaa että hän myös on valmis ettei lapselle tule näin talvella liian kuuma sisällä toppapuvussa. Vaikka kädessäni olisi sata kassia ja lapsi niin minun tarvii erikseen pyytää häneltä apua tilanteeseen. Hän saattaa vain tuijottaa oven suusta touhuani ja olla tekemättä mitään. Tuntuu että minun tarvitsee olla koko ajan kuin haukkana ja kantaa kaikki vastuu koko perheestä, myös miehestäni. Jos en varmista kaikkea ja kysele koko ajan niin esimerkiksi mökille lähdettäessä hänellä ei välttämättä ole talvitakkia mukanaan ja kotona sisällä kaikki valot ja kodinkoneet saattavat olla päällä. Hän puki kerran myös lapsemme 15 asteen pakkasessa pelkkää toppapukuun. Tämän alla oli vain sukkahousut ja pitkähihainen body. Kun kysyin että mitä ihmettä hän mietti niin hän kertoi "olettaneensa että pakkasta on vain vähän." Ihan niinkuin hän olettaa astianpesukoneen olevan aina täynnä. Hän ei siis vaivaudu katsomaan näitä asioita vaan tekee mitä sattuu. Tilanne on ihan käsittämätön! Sen lisäksi että hän on laiska kotitöissä ja lapsen hoidossa myös hänen hygieninsa on välillä mitä sattuu. Hän ei koskaan pese hampaitaan. Käy suihkussa ehkä joka toinen päivä vaikka hikoilee koko ajan. Vaatteet menevät pesuun vasta kun sanon vaikka ne ovat selkeästi likaiset. ylipainoakin on kertynyt parisenkymmentä kiloa joista myös lääkäri on sanonut. Ikää miehellä vasta vähän yli 30! Astiat ei koskaan mene pesukoneeseen asti. Kylpyhuoneessa pyykit ei koskaan päädy koriin asti. Roskat ei koskaan ole roskiksessa. Kahvikupit jää työkoneen viereen moneksi viikoksi. Mikään ei hoidu kuntoon alusta loppuun. Miten joku aikuinen ihminen voi olla tällainen? Olemme miettineet toista lasta mutta en ole enää niin varma onko se fiksua. Rakastan miestäni mutta kaikki tämä stressaa minua suuresti ja vie voimani. Usein mietin jopa että uskallanko jättää häntä lapsemme kanssa kotiin keskenään. Miten ihmeessä mikään asia ei voi mennä perille vaikka useasti keskustelemme samoista asioista. Hän on todella kiltti ja rakastava mutta tuntuu että näissä asioissa hän on vain laiska, piittaamaton ja itsekäs. Pakko vielä mainita että mieheni on usein myös olettanut että olen jo syönyt ja syönyt kaiken tekemäni ruoan kaapista. Odottaessani esikoistamme hän mietti että koskakohan kerkeää pitämään varpajaiset. Mainitsin hänelle siitä että minäkin olen varmaan ansainnut jotain speciaalia 9kk odottelun ja synnytyksen jälkeen. Lapsen sitten synnyttyä hän meni syömään kaverinsa kanssa, tuli seuraavana päivänä laitokselle krapulaisena ja valitti väsymystään. Haloo, olin juuri synnyttänyt ja valvonut koko yön! Lahjaakaan tai edes kukkia en saanut. Ensimmäinen äitienpäiväni meni parkuen koska mieheni ei ollut ostanut mitään! Toi aamupalan sänkyyn ja homma oli siinä!! Vaikka olin sanonut hänelle etten halua lähteä oman äitini luo koska tämä on minun ensimmäinen äitienpäivä ja minulle todella tärkeä. Hän siis ei ilmiselvästikään aina osaa ajatella muita.
Miten ihmeessä saan mieheni asenteen muuttumaan ja tilanteen paremmaksi? Onko kellään muulla kokemusta tällaisesta tapauksesta?
Miten ihmeessä saan mieheni asenteen muuttumaan ja tilanteen paremmaksi? Onko kellään muulla kokemusta tällaisesta tapauksesta?