Mun mielestä on ihanan helppoa olla lapsen kanssa kahdestaan, kun ei ole ketään sotkemassa mun kuvioita, en ole ilmoitusvelvollinen kenellekään, ei tarvitse ottaa ketään toista aikuista huomioon.
Ahdistun ajatuksestakin, että meillä tassuttelisi joku muukin kuin minä ja lapseni, meidän ruokapöydässä mussuttelisi joku kolmas syömässä luultavasti minun tekemiäni ruokia, aamulla herätessäni haisisi mies, illalla lapsen nukahdettua en voisi tehdä omia juttuja vaan pitäisi ehkä antaa huomiota taas jollekin, sohvalla makaisi joku muukin mun lisäksi, joku esittäisi mielipiteen mun katsomasta leffasta, hönkisi ärsyttävästi kun luen kirjaa tai kirjoitan, kyselisi mitä syön, mitä teen, mitä luen, mitä kirjoitan jne.
Lista on loputon (ja tiedän, monen mielestä lapsellisen huvittava).
MUTTA silti mä "paheksun" lapsen "hommaamista" yksin, sillä minun mielestäni jokaisella lapsella on oikeus molempiin vanhempiin.
Aina se ei toteudu, mutta on mielestäni lasta kohtaan väärin ajautua suunnitelmallisesti siihen tilanteeseen.
Adoptio on tietysti eri asia, kun siinä jo olemassa oleva lapsi on hyljätty ja vailla kasvattajaa/kasvattajia.
Ja tuohon vielä, että lapselle on hyvä olla yksin...no ei varmasti ole!
Lapsi haluaa jatkuvasti olla yksin ehkä silloin, kun vanhemman seura jostain syystä ahdistaa (hieno tilanne?), mutta ei lapset kyllä yleisesti yksinolosta nauti vaan moni jopa pelkää sitä tai kokee turvattomuutta.
Murrosikäinen monesti jo kaipaa runsastakin yksinoloa, mutta ei mikään LAPSI.
