Lapsen lähiverkko

[Mummeliisa]

Kuinka monta omaa aikuista (siis sellaista joihin lapsi itse luottaa ja jotka kokevat läheisiksi - joku 300 kilsan päässä asuva lämpimiä ajatuksia lähettävä, mutta arjessa ei-läsnäoleva paappa tai täti ei tähän kelpaa) lapsellanne on?

Entä läheisiä lapsia?

Koetteko määrän riittäväksi vai toivoisitteko että olisi useampia/vähemmän?

Mikäli teille ja puolisollenne tapahtuisi yhtäkkiä jotain (esim kuolemaan johtava onnettomuus) kenen kanssa lapsi todennäköisesti jatkaisi elämäänsä ja missä määrin hänen arkensa muuttuisi/pysyisi samana?

 

[Tapiontytär]

3. Mummo, pappa ja kummitäti.
Koen riittäväksi, sillä se on 3 enemmän mitä muutama vuosi sitten kun asuimme kauempana, tapasimme heitä jotain 4 kertaa vuodessa.

Jos minulle ja puolisolleni tapahtuisi jotain, en tiedä ottaisivatko vanhempani lapset hoitaakseen..en menisi takuuseen sillä lapsia on 4 ja vanhempani eivät enää ole kovinkaan "jaksavia".
Jos lapset joutuisivatkin sijaisperheeseen tai muuhun vastaavaan systeemiin, niin nämä kolme henkilöä pysyisivät varmasti jatkossakin lasten elämässä.

Kenties tällaisessa tilanteessa jopa puolisoni (ei kolmen vanhimman lapseni biologinen isä) vanhemmat voisivat astua enemmän esiin ja ottaa osan lapsista vastuulleen, eli lapset jaettaisi kahteen mummolaan. Enpä ole oikeastaan asiaa aiemmin pohtinutkaan mutta näin se voisi mennäkin kun nyt oikein ajattelen.

 

["jolian"]

"omia" aikuisia 5-10, läheisiä lapsia 10-20 (sellaisia, joiden kanssa leikkii säännöllisen epäsäännöllisesti).

Koen määrän hyväksi. Aikuiset ovat lähisukulaisia, joista suurimman osan kanssa lapsi on tekemisissä viikoittain. Kaverit ovat serkkuja, pväkodista parhaat kaverit, muutama ystäväperheen lapsi ja muutama sellainen "vauvaryhmäläinen", joiden kanssa on touhuttu koko 3-vuotistaipaleen ajan. Tuon kokoisen kaveripiirin pystyy mielestäni 3-vuotias hyvin pitämään mielessään ja muistelemaan yhteisiä juttuja. Lisäksi on toki monenlaisia lapsituttuja.

Jos meille tapahtuisi jotain, luottaisin eniten omiin vanhempiini ja muuten lähisukuun lapsesta huolehtijoina. Muuttuisi varmasti, mutta en osaa sanoa, millä tavoin näin äkkiseltään.

Miksi pohdit asiaa?

 

[TriplaIsä]

Jaa tää oli tämmönen juttu.

Otsikosta ihmettelin että mihin ihmeeseen lapsi tarvitsee omaa lähiverkkoa. Meilla ainakin perheen kaikki tietokoneet ovat yhdessä ja samassa langattomassa lähiverkossa.

 

[lai-ne]

minun lisäkseni lapsilla on 4-6 läheistä aikuista, läheisiä lapsia sama määrä. olen pitänyt sopivana määränä.

jos minulle tapahtuisi jotain toivoisin, että lapseni voisivat olla vanhempieni kanssa, koska he ovat lapsilleni läheisimmät. en usko, että tässä tapauksessa lasteni arki muuttuisi paljoakaan.

 

[yksinäinen äiti]

Äiti ja isi vkonloppuina (erottu) Tarhatädit ja kaverit siellä, toisella lapsella opettaja ja ip-kerhon vetäjät, koulukaverit. Isovanhempien kas ei olla tekemisissä, toinen mummikin kuollut.

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="jolian";22141178]

Miksi pohdit asiaa?[/QUOTE]

Minä olen törmännyt muutaman kerran vanhempaan joka on ollut sitä mieltä, että lapsi on "äidin" omaisuutta" (Äiti-lapsi-suhde elämän tärkein ihmissuhde, eikä lapsi muuta kaipaa tai tarvitse) eikä siksi tarvitse omaa lähiverkkoa itselleen.
Jäin pohtimaan sitä, että kuinkakohan yleistä moinen ajattelu on.

Vastaavia pohdintoja syntyi myös tuttavaperheen yh-äidin kuollessa.
Oli oikeasti ihmisiä jotka vilpittömästi kokivat ettei olisi paha asia siinä tilanteessa jakaa lapsia eri perheisiin eri puolille Suomea.
Eli he siis kokivat että "äidin omistusoikeuden rauettua" lapselle ei tutulla koululla, rakkailla sisaruksilla, arjen jatkuvuudella jne enää olisi merkitystä...
Ajatus tuntui minusta absurdille - ja syvästi lapsia halveksuvalle.

 

[Phoebsi]

Miehen vanhemmat ja minun isäni (äitipuoleni myös mutta olosuhteista johtuen ei näe lasta yhtä usein kuin isäni) ovat varmaan niitä läheisimpiä ja ainoita ihan lähellä asuvia joille lapsen uskallan jättää hoitoon. Siskoni ja lapsen kummitäti on myös luotettava ihminen ja todella rakas lapselle aina kun he näkevät, mutta hän asuu kaukana ja on sen verran nuori, etten tiedä miten hän edes saisi lapsemme huoltajuuden jos minulle ja miehelle jotain kävisi.

Luultavasti lapsi jäisi mieheni vanhemmille jos jotain sattuisi. He ovat nuorempia kuin minun vanhempani ja ehkä vähän enemmän häntä hoitaneet. Lapsen elämä muuttuisi niin että hän luultavasti muuttaisi mummola paikkakunnalle mutta se tulee hänelle tutuksi tässä vuosien saatossa.

Muita aikuisia joita lapsi näkee on ystäväni ja miehen ystävät, ja heidän lapsensa.

 

["hmm"]

Minä myös mietin miksi tällaista on tullut mieleen pohtia. Kaikilla ei sellaista tukiverkkoa ole, vaikka haluaisivatkin ja silloin ajattelu lähinä ahdistaa.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, ettei tietenkään sisaruksia pitäisi erottaa toisistaan. Mutta entä jos lapsia onkin neljä saati kymmenen? Silloin kai parasta, että edes kaksi sisarusta samassa paikassa ja mahdollisimman lähellä toisiaan. Elämässä ei kuitenkaan aina kaikki mene niin kuin on tarkoitus, eikä ihan kaikkeen voi varautua. Jos todella noin kurja tilanne olisi, ei muutto sukulaisiin 300km päähän olisi välttämättä ollenkaan huono ajatus. Lapset sopeutuvat melko helposti muutoksiin. Omien vanhemien menettäminen on kuitenkin sen verran rankka juttu, ettei siinä paljon kotikulmat paina. Tärkeintä on, jos löytyy joku johon luottaa.

 

[mietitty on]

Olen itse lapseni ainoa huoltaja, ja haluaisin että veljeni avovaimonsa kanssa saisi lapsen jos minä kuolisin. Omat vanhempani ovat 60+ mutta varsin hyväkuntoisia, mutta en usko että alle kouluikäistä annettaisiin niin vanhoille?

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="hmm";22141359]Minä myös mietin miksi tällaista on tullut mieleen pohtia. Kaikilla ei sellaista tukiverkkoa ole, vaikka haluaisivatkin ja silloin ajattelu lähinä ahdistaa.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, ettei tietenkään sisaruksia pitäisi erottaa toisistaan. Mutta entä jos lapsia onkin neljä saati kymmenen? Silloin kai parasta, että edes kaksi sisarusta samassa paikassa ja mahdollisimman lähellä toisiaan. Elämässä ei kuitenkaan aina kaikki mene niin kuin on tarkoitus, eikä ihan kaikkeen voi varautua. Jos todella noin kurja tilanne olisi, ei muutto sukulaisiin 300km päähän olisi välttämättä ollenkaan huono ajatus. Lapset sopeutuvat melko helposti muutoksiin. Omien vanhemien menettäminen on kuitenkin sen verran rankka juttu, ettei siinä paljon kotikulmat paina. Tärkeintä on, jos löytyy joku johon luottaa.[/QUOTE]

Vastasin jo tuolla aiemmin, miksi aihe nousi mielenpieleeni.

Ja tajuan että se voi olla ahdistava, mikäli tukiverkkoa ei ole.
Tarkoitukseni ei todellakaan kuitenkaan ole ahdistaa ketään vaan vain pohti sitä missä määrin lapsen oikeuksia tuossa kohdin arvostetaan..
Tavallaan sellainenkin vastaus "Meillä ei ole ketään tai meitä on vain vaikkapa 3, mikä ei ole toivottu asia, mutta realiteetti jonka mukana joudumme elämään" kertoo sekin siitä että lapsen oikeuksia arvostetaan.

Tuohon, että lapset sopeutuvat "melko helposti" muutoksiin, en automaattisesti usko.
Kyllä esim. koululaiselle on paljon paljon vaikeampaa menettää vanhemmat, sisarukset, koti, kaverit ja kaikki arjen rutiinit kuin vain vanhemmat (mikä toki sekin olisi luonnollisesti kova isku).
Mutta kuten kirjoitit niin aina ei ole valinnanmahdollisuuksia.

 

[Mummeliisa]

Piti vielä kirjoittamani että mielestäni "omat aikuiset" eivät ole lapselle tarpeen vain huoltajan kuollessa vaan lapselle on heistä turvaa ja tukea kasvussa muutenkin. On hyvä saada peilata omaa kehittyvää minää monenlaisiin (turvallisiin) aikuisiin.