Toggle sidebar

Lapseni ei opi kävelemään

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pikkutaapero
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
P

pikkutaapero

Vieras
Hei,

kaipaisin kipeästi vertaistukea, kun nyt jo yli 1,5-vuotias lapseni ei opi kävelemään.
Olen saanut palstoilla lohdutuksen yritystä josta on tullut vaan kahta pahempi mieli "Meidänkin MirkkuLiisa oppi kävelemään vasta tosi myöhään, taisi olla vuosi ja 3 kk silloin".

Haluaisin vaihtaa ajatuksia ätien ja isien kanssa, joilla on sama tilanne että lapsi ei opi kävelemään tuossa "normaaliajassa". Olen aivan väsynyt ja masentunut - en jaksa enää selitellä (kun en edes tiedä mitä sanoisin) enkä halua enää mennä edes leikkipuistoon kun lapseni jää siellä itseään puolikin vuotta nuorempien jalkoihin.

Asiaa on puitu neuvolassa ja käymme fysioterapiassa, mutta vaikka apua saammekin ei se muuta miksikään tämänhetkistä faktaa siitä, että hän ei kävele tai seiso tuetta.

Kirjoita minulle sähköpostiin pikkutaapero@espoolainen.com - olisi niin hienoa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia muiden saman läpikäyneiden kanssa.
 
Olen kuullut että neurologiset tutkimukset on syytä tehdä jos lapsi ei osoita kävelemisen alkeitakaan kun on 1v 3kk.

Joskus motoristen viivästymien syyt löytyvät vasta 4-5 vuotiaana, mutta mitä nopeammin asiaan tarttuu, sen tehokkaampaa on hoito.

Miten suhtautuu neuvola siellä sinun suunnallasi?
 
Lohduttaahan se kuulla, että muitakin hitaita on... tää on vaan niin epätoivoista jotenkin!

Kyllä mä olen kaikesta kirjallisuudesta, ohjeista ja neuvolan kommenteistakin saanut sen käsityksen, että takarajana normaalille pidetään 1,5 v, ei suinkaan tuota 1 v 3 kk rajaa - en tiedä mistä olet sen kuullut.

Neuvola laittoi lähetteen fyssarille, joka antoi jumppaliikkeitä ja käydään siellä kerran viikossa harjoittelemassa ja seuraamassa kehitystä.
 
kaikkihan kahittyvät niin omaan ja eriin tahtiin. Meidän pojuli sai juurikin kesällä ensimmäisen ajan fysioterapiaan koska ei ole ottanut minkäänlaista kantaa liikkumiseen. Poika on 10kk eikä oikeen innostu edes ryömimisestä. Mahallaan ollessaankin tulee itku. Selällään haluaisi kölltellä vaan ja sitten istua.
Fysioterpia auttoi meillä alkuunsa melkein heti kun hokattiin nuo jumppajutut. Kotona harjoiteltiin paljon ja harjoitellaan edelleenkin. Nyt jopa on mennyt konttausasemiin ja melkein liikkuukin nelinkontin. Ryömiminenkin tullut kuukauden fysioterapia käynnin jälkeen. On vain hieman hitaampi kuin muut tällä saralla. Fysioterapia lopetetaan kun konttaus tulee kunnolla. Sitten jänskätään sitä kävelemistä... vielä ei ainakaan itse nouse tukea vasten eikä edes yritä sitä. Mullakin harmitti aluksi tosi plajon kun yhden 8kk tyttö jo nousee ja konttaa menemään... Ja sain vain ikäviä kommentteja tuolta kaverilta että miks teijän poika ei ees ryömi vaikka nuin vanha...
Anna lapselle aikaa. Fysioterapiasta on usein apua.
 
Meillä poika oppi ryömimään 11kk iässä, 1v 3kk oppi konttaamaan ja nousi pystyyn. Kävelemään lähti 1v6kk. Meillä on kaikki kehitys tullut hieman viiveellä. Nyt kaksi vuotiaana ei osaa kunnolla vielä itse syödä ja puhetta tulee vain muutama sana. Mä olin todella huolissani tuosta kävelystä, mutta kun sen oppi, olen oppinut relaamaan kehityksen suhteen. Kaipa tuo tuosta oppii puhumaankin, kun aika kuluu. Mua on aina lohduttanut se tieto, että jos mitään fyysistä vikaa löydy, oppivat lapset jossain vaiheessa kävelemään. Ei ole kukaan konttausasemaan jäänyt, jos mitään vikaa ei ole löytynyt. Samoin ajattelen puheen suhteen. Vaikka nyt ei meillä lapsi puhu mutta ymmrätää kaiken, tuskin tuo mykäksikään jää.
 
Hei, poju on tällä hetkellä vuosi ja kahdeksan kuukautta ja vieläkään kävele. Tosin sen verran on "pitemmällä" verrattuna alkuperäiseen, että nousee ja kävelee tukea vasten. Itseasiassa meilläkin aloitettiin puolitoistavuotiaana fysioterapia ja sen jälkeen kehitys on ollut joutuisa. Sen jälkeen on alkanut kokeilla seisomista ilman tukea muutamien sekuntien ajan, "karhunkävelyä" on esiintynyt noin viikon verran ja eilen koettiin ihme, muutama askel ilman mitään tukea. Nyt on yritetty koko päivän houkutella, mutta ei ole toistunut. Mitään syytä kävelyttömyyteen ei ole saatu, mutta uskoisin, että poika on yksinkertaisesti varovainen lapsi (on alusta asti osanut tosi nätisti laskeutua takaisin ylhäältä alas) ja poika on kiinnostunut kaikesta muusta kuin kävelystä: nappulat, lelut, kirjat jne, laitteet, valokatkaisijat, laatikoiden sisältö jne.

Tietysti se harmittaa, kun muiden samanikäiset kiipeävät jo puuhun (no, ei ihan), ja varsinkin nyt syksyllä ja talven lähestyessä ulkoilusta on tullut "ongelma". No, ei vaatetuksen suhteen, mutta ikäväähän se on kun lapsi konttailee pitkin päiväkodin pihaa. Meillä siis ei ole ollut apua siitä, että "saa päiväkodissa muilta mallia miten kävellään". Toinen on rasittava puoli, että aina pitää kantamassa tai sitten ennakoida tilanteet ottamalla vaunut mukaan, kun ei jaksa oikein enää tuollaista kaksitoista kiloista kantaa.

Toivossa eletään jospa vielä tämän vuoden puolella oppisi kävelemään, muuten lapsi on minun käsitykseni mukaan muiden samanikäisten tasolla. Iloinen ja sosiaalinen, osaa itse syödä, opettelee kovasti sanoja, kiinnostunut kaikesta, oma tahto alkaa näkyä jne.
 
Kummipoikani lähti kävelemään vasta 1 v 9 kk:n ikäisenä. Oli sitä ennen iloinen ja tyytyväinen vauva, jota ei liikkuminen kiinnostanut tipan vertaa. Kun häntä yritti pitää esim. seisovassa asennossa, niin tasapaino ei kerta kaikkiaan toiminut, vaan hän oli erittäin hutera. No, ilman terapiaakin hän oppi kävelemään sitten aikanaan. Tuo poika on edelleen hitusen kömpelö, mutta se voi johtua siitä, että hän ei edelleenkään pidä liikunnasta erityisemmin. Tykkää kyllä keilata, soutaa, pyöräillä tms. lajia, jossa ei tarvitse hikoilla ja rehkiä. Kaikin puolin hän on jo nykyään reipas koululainen ja vaikkei liikunta olekaan lempilaji, niin hän on kumminkin oppinut kaikki peruslajit, mitä suomalaislapselta vaaditaan (luistelu, hiihto, uinti).

Voit asettaa "houkutteita" lapsesi lähelle niin, että hän ei ylety niihin. Olen kuullut, että esim. sanomalehden lukeminen lattialla tms. jutut kiinnostavat lasta, koska ne ovat aikuisten juttuja ja siksi lapselle tuntemattomia. Sillä tavoin aktivoit lapsen mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Voit myös lainata kirjastosta jumppakasetteja lapsille, joissa on kaikenlaisia vauvaloruiluja ja siis sitä kautta yhdistät musiikkia ja liikuntaa. Muistathan myös sen, että lasta ei saisi pitää liikaa istuvassa asennossa, koska se passivoi lasta. Kun laitat hänet lattialle vatsalleen/selälleen, niin hän joutuu itse käyttämään lihaksiaan (= lihakset vahvistuvat), jotta pääsee haluamaansa asentoon. Voit myös laittaa hänet konttausasentoon jne mikä nyt onkaan sellainen asento, johon vaihtelun vuoksi haluat hänet laittaa eli siis taitojen ja monipuolisuuden mukaan.

Usein samanikäisen lapsen seura on parasta motivointia. Kun laiskempi lapsi näkee, että "kollegatkin" kävelevät, niin se tuo kaivattua esimerkkiä lapselle. Uskoisin, että hidas liikkeellelähtö on nimenomaan esikoisten ongelma, ei niinkään kuopusten ongelma, koska kuopuksilla sitä seurattavaa on luonnostaan, kun on kova kiire esikoisen perään leikkeihin.

Älä stressaa lapsen fyysisen kehityksen osalta. Neuvolassa seuraavat kyllä tilannetta. Jos lapsesi on hidas fyysisten taitojen oppimisessa, niin vastaavasti hän voi olla hyvinkin näppärä ja fiksu jossakin toisessa asiassa.
 
Hei ja kiitos vastauksista.

Kyllä meidän tyttö siis kävelee puita pitkin ja nousee seisomaan tukea vastaan, eilen meillä oli hirmuinen taaperokärryralli täällä kotona, innostui ekaa kertaa menemään pitkää matkaa taaperokärryn kanssa ja oli ihan posket punaisena sen jälkeen, hiestä ja ehkä innostuksestakin.

Mä vaan mietin että on harmi että täällä meidän lähellä/tuttavapiirissä/suvussa ei tunnu olevan ketään joka ei olisi kävellyt jo alle vuoden ikäisenä. Tuntuu niin kamalan kurjalta kun niitä ensiaskeleita on kaikkien taholta odotettu jo viime kevättalvesta lähtien.

Ei me voida mennä muskariin kun siellä tehdään kävellen juttuja - enkä mä (olen raskaana) voi enkä jaksa kantaa lasta ympyrää koko tuntia.

Leikkipuistossa lauantaina samanikäinen poika tuli ja tönäsi tukea vastaan seisovan tytön kumoon, pojan mummo vaan totesi että "voi ei meidän Aarne ymmärtänyt että noin iso tyttö ei vielä osaa seistä".

Tyttö osaa kyllä piirtää, puhua pieniä lauseita, syö itse jne. eli musta siinä mielessä ihan hyvin kehittynyt hän on. Mutta pelkään kuollakseni (todella, pelkään niin että itken joka päivä!) että hänessä on jotain vikaa, kun netistä etsii tietoa siitä että lapsi ei kävele niin vastaan tulee heti kaikkia pelottavia kehitysvammoja ja vakavia neurol. häiriöitä. Olen itse ollut koulukiusattu, osin sen takia että olin aina ihan jumalattoman kömpelö ja aina se, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen jne, ja pelkään nyt yli kaiken että lapsestani tulee samanlainen. Melkein teki mieli jo käydä lyömässä sitä Aarnen mummiakin.

Kertokaa lisää kokemuksianne asiasta, joko tänne tai s-postiin. Ne kyllä helpottaa!
 
Alkuperäinen kirjoittaja alkuperäinen:
Mutta pelkään kuollakseni (todella, pelkään niin että itken joka päivä!) että hänessä on jotain vikaa, kun netistä etsii tietoa siitä että lapsi ei kävele niin vastaan tulee heti kaikkia pelottavia kehitysvammoja ja vakavia neurol. häiriöitä.
Click to expand...


No jos tyttösi on kuitenkin oppinut kaiken muun mitä tuon ikäisen tulisikin oppia niin on kyllä melkosesti tehty nyt kärpäsestä härkänen... Ota nainen nyt itseäsi niskasta kiinni ja lopeta tuollainen. En ymmärrä tollaista että terveestä lapsesta aletaan tekemään omassa mielessä "sairas". Jokainen kehittyy omalla tavallaan ja lapsesi kehitys vaikuttaa normaalilta.
Ja jos nyt käykin niin että esim fysioterapeutti huomaa että lapsellasi saattaa olla jokin nerologinen häiriö niin mitä sitten? Muuttaako se teidän elämää jotenkin? En usko. Ota rennosti. Elämä vie.


 
Oma lapseni oppi kävelemään ilman tukea pari viikkoa alle 1 v 6 kk ikäisenä. Sitä ennen oli käyty fysioterapiassa muutaman kerran kun ryömiminen, istumaan nousu, konttaaminen ja tukea vastaan seisomaan nousu/kävely tulivat kaikki selvästi viiveellä. Fysioterapeutti totesi vain joka kerran että kaikki valmiudet on, fyysisesti kaikki on kunnossa, mutta kyse on luultavasti lapsen luonteesta. Lapsi on hyvin rauhallinen ja varovainen luonne.

Anna lapselle aikaa. Stressasin itsekin kun vertailin lapseni motorista kehitystä muihin samanikäisiin (paha virhe!) ja kuuntelin muiden päivittelyä, mutta onneksi tulin lopulta järkiini. Mikä siinä on että kaikesta tässä elämässä tulee kilpailua, jopa lasten kehityksestä?
 
Ehkä lapsesi on geeneiltään kuin sinä motoriikan suhteen. Etkö juuri itse sanonut, että olit kömpelö koulussa? Eli olet ihan normaali ja terve, vain vähän kömpelö motorisesti. Luultavasti lapsesi on samanlainen, eli ei hätää. Hyvin usein lapsi oppii samaan tahtiin kuin oma äiti aikoinaan.
 
Sepä se, en minä haluaisi vertailla. Mutta tuntuu vaan siltä että siltä vertailulta on mahdotonta välttyä. Olen varmasti yliherkkä - eikä tämä raskaus ainakaan helpota tuota olotilaa - mutta uskallan kyllä sanoa että vaatii äidiltä/vanhemmilta hitonmoista vahvuutta olla välittämättä.

Soitin seurakunnan muskariin, jonne halusin lapseni ilmottaa. Muskarin pitäjä päivitteli että "aijaa, kyllä täällä kaikki yli vuotiaat kävelee - - - ja pitkän hiljaisuuden jälkeen totesi että no, kyllähän sitä varmaan sitten mukaan voi tulla vaikkei kävelekään". Tämänkin voi varmasti tulkita monella tavalla; itselleni tuli heti mieleen että ollaan liian poikkeavia.

Kerran kirjoitin eräälle palstalle tästä meidän ongelmasta, ja sain kymmenittäin vastauksia joissa kerrottiin kuinka kenenkin lapsi on lähtenyt tosi hitaasti liikkeelle - olleet yli vuotiaita ennenkuin kävelleet! Ja pari muuta joissa kerrottiin että varmasti on juu vikaa, vikaa, vikaa...

Vieraita äitejä kun tapaa leikkipuistossa ja yrittää päästä kontaktiin, tulee parin ekan lauseen joukossa päivittely "aijjaa mä luulin että se on vasta vuoden ikäinen kun ei se vielä kävelekään" tms. Mua ahdistaa tämmöiset, mä en tiedä millä mä voisin olla välittämättä kaikesta siitä.

Mentiin yhteen taaperojumppaan.. kaikki muut lapset kirmasivat pallon perässä ja meidän tyttö jäi armotta jalkoihin. Toinen vaihtoehto olisi vauvaikäisten jumppa jossa "vauvaa" pitäisi kantaa - ei onnistu.

Terveydenhuoltoalalla toimiva anoppini totesi että "nooh, kyllä hänelläkin oli yksi asiakas joka oppi vasta kaksivuotiaana kävelmään, mutta se olikin kehitysvammainen".

Mä niin tiedän ja ymmärrän että tämä asia on muuttunut liian isoksi mun mielessäni. Mutta mä en tiedä, millä mä pääsisin siitä irti. Mä antaisin vaikka käteni siitä että tuo lapsi kävelisi. Jumppausta jatketaan ja varasin ajan yksityiselle neurologille varmuuden vuoksi. Meillä neuvolassa on joku psykologi, mutten halua hänen vastaanotolleen mennä - jo ihan sen takia, että hän ottaa vastaan päiväsaikaan ja lapsi pitäisi viedä mukaan, enkä halua lapseni kuullen tätä surra. Ja muutenkin, olen tavannut tämän naisen enkä kokenut häntä sellaiseksi, jolle haluaisin "avautua".

 
Muistan lukeneeni, että D-vitamiini on yhteydessä tasapainoon. Voi olla kaukaa haettua kyllä ajatella että D-vitamiinin puute aiheuttaisi tuon kömpelyyden, mutta ehkä sitäkin kannattaa miettiä. Hienoa, että lapsesi puhuu jo niin hyvin. Oma poikani kehittyi nopeasti motorisesti, mutta kahden sanan lauseita tuli vasta 2-vuotiaana. Ei kannata murehtia asiaa liikaa, vaikka ymmärrän että se vaivaakin.
 
Uskon että lapsesi oppii kävelemään viimeistään 2-vuotiaana ja silloin saatat jopa toivoa ettei hän liikkuisi niin nopeasti kun joudut juoksemaan perässä :)

Lapsesi on kielellisesti edellä kehityksessä, joten päivittelijöille voit sanoa että juu, ei hän kävele mutta puhuu paljon, monta sanaa sinun lapsesi puhuu?

Aarnen mummon olisi kuulunut sanoa Aarnelle että ei saa töniä, mutta mummolla kuulostaa olevan todella huonot käytöstavat. Jos joskus vielä sanoo uudelleen "voi ei meidän Aarne ymmärtänyt että noin iso tyttö ei vielä osaa seistä" sano ettet itse ymmärrä että noin vanha nainen ei vielä osaa olla kohtelias tai "ai jaa, Aarne onkin sitten varmaan vähän hidas jos ei ymmärrä". Voit myös sanoa muiden lapsille ettei saa töniä jos heidän mukana oleva aikuinen ei sitä tee.

Yritä olla ajattelematta sitä ettei lapsesi vielä kävele, koska kaikki ajallaan. Tsemppiä ja nauti ihanasta lapsestasi.
 
Meillä on sama tilanne, toinen lapsi tulossa talvella, joten siksi minä toivoisin, että oppisi kävelemään piakkoin, koska oma kasvava mahani rajoittaa kanniskelua, no ainakin itselle on hankalaa.

Tosin minulla on ollut vielä aika realistinen linja suhtautumisessa kävelyyn. Tosi odotan sitä kuin kuuta nousevaa, mutta toisaalta menköön omaan tahtiinsa. Kyllähän se pahalta tuntuu, kun ihmiset esittävät omia teorioitaan miksi lapsi ei kävele. Hauskin on ollut, että koska meillä on parkettilattia, on se liukas alusta opetella, jep, jep. Sitten on viittauksia pojan pituuteen, nilkat olisi kuulemma liian löysät jne. Itse epäilin jossain vaiheessa syyksi pojan "sammakko-istunta-asentoa."

Toistaiseksi olen tyytynyt julkisen terveydenhuollon palveluihin kävelyasiassa. Neuvolalääkäri oli untuvikko, että itse piti vaatia lähetettä fysioterapiaan, onneksi fysioterapeutti on kokenut henkilö, luotan enemmän hänen arvioonsa. Uusi lääkärikontrolliaika olisi noin kuukauden kuluttua, mutta elättelen toivossa, että tuo kävely ottaisi nyt tuulta purjeiden alle.

Onko teillä ap. muuten saatu mitään tukikenkiä käyttöön fysioterapiasta? Meillä on, niistäkin ollut apua.
 
[quote="
Onko teillä ap. muuten saatu mitään tukikenkiä käyttöön fysioterapiasta? Meillä on, niistäkin ollut apua.[/quote]


Me ei saatu fyssarilta kenkiä, mutta suositus siitä minkälaiset niiden pitäisi olla - eli naruhalliset, tukevat jne. Sellaiset ollaan hankittu ja pidetään kenkiä sisällä lähes aina päällä.

Meillä ongelma on reisissä ja löysässä lantiossa - se, mistä ne johtuu - sitä en tiedä. Mutta siis, tyttö nousee seisomaan niin että toinen (etummainen) jalka on tosi kaukana vartalosta ja silleen "poikittain" - eli ei anna minkäänlaista tukea vartalolle, ja niinpä hän hilaakin itsensä aina käsivoimin ylös. Tätä yritetään korjata, eli joka kerta kun nousee ylös, pitäisi auttaa jalka oikeaan asentoon ja sitten tuupata vähän pepusta ylös.

Pari päivää sitten tyttö seisoi ilman tukea varmaan melkein 10 sekuntia - mä olin siitä niin onnellinen että meinasin tikahtua. Ehkä se ilo tosiaan sieltä vielä tulee pysyväksikin.

Sen olen päättänyt että tämän kaiken käännän myös opikseni; en koskaan lähde ääneen ihmettelemään toisten lapsien tekemisiä tai tekmättä jättämisiä, siis jos kyse on vaikka jostain liikkumiseen tai puheeseen liittyvästä asiasta. Sitä ei ehkä tajuakaan kuinka helpolla sitä voi pahoittaa toisen mielen!


 
Teillähän on selkeä syy miksi kävely on viivästynyt - siis reidet ja löysä lantio - joten tieto siitä, mitä pitää "korjata", varmasti helpottaa jotenkin. Itse en tiennyt välillä miten suhtautua kun lapsella oli kaikki fyysiset valmiudet kohdillaan mutta liikkumisen suhteen ei siltikään tapahtunut mitään edistystä. Ja muistan kyllä sen tunteen ja pakahduttavan ylpeyden määrän, kun lapsi ekan kerran lähti kunnolla tepastelemaan leikkipuistossa.

Ja sen olen minäkin oivaltanut, että koskaan ei tulisi mieleenkään ruveta esittämään kommentteja toisten lasten osaamisista. Mutta mitä tulee siihen Aarnen mummoon, niin kyllä olisi sekä mummolla että Aarnella käytöstavoissa oppimista, jos kuvittelevat että on okei käydä tönimässä muita lapsia. Tällaisia mölöjä valitettavasti riittää. Meillekin kävi kerran perhekahvilassa niin, että sellainen liki 3-vuotias poika tönäisi lapseni päin tuolin jalkaa, niin että tämä löi päänsä tuoliin ja äiti vain pällisteli vieressä puuttumatta asiaan lainkaan. Kun minä kielsin poikaa tönimästä muita, hän vain lällätteli. Tuollainen on huonoa käytöstä sekä lapselta että vanhemmalta, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, osaako tönimisen kohteeksi joutunut seistä tai kävellä.
 
omalla lapsellani on ilmennyt keskivaikea neurologinen ongelma, oireena mm. puhumattomuus (lapsi ei puhu vielä lainkaan, kohta 3v) ja muutkin kehityshäiriöt, eli on ehkä ikäistään 1,5-2v jäljessä ihan kaikessa. Ihan vain lohdutukseksi, että itse tiesin myös koko ajan että lapsessa on jotain "vikaa" ts. lapsi ei kehity niinkuin muut lapset, mutta pystyin kovalla tsemppauksella viittaamaan kintaalla muiden äitien vertailulle. Sanoisin jopa että äitien välillä on eräänlaista työpaikkakiusaamista, sillä muut äidit usein juuri kommentoivat lapseni taitoja tosi ivalliseen sävyyn, ei siis mitenkään empaattisesti tai auttavasti. Usein oli tapana juuri ihmetellä tai kauhistella, tyyliin "eikö se vieläkään..." "miten voi olla mahdollista että se ei..." "voiko tuo olla edes totta että..." jne. Nämä ovat todella loukkaavia juttuja, ja vaati uskomatonta mielen lujuutta olla välittämättä niistä.

No, se avainjuttu tosiaan on se, että vaikka neurologinen häiriö onkin, niin se ei yhtään tee lapsestäni vähemmän rakasta, toivottua tai ihanaa kuin aikaisemmin, se ei itse asiassa muuttanut elämää mitenkään. En mennyt shokkiin, en häpeä lastani tai mitään kamalaa ylipäätään ei tapahtunut. Ainoa mitä se aiheutti on ylimääräinen vaiva (terapia- ja kuntoutus, tutkimukset) mutta nekin menevät siinä sivussa kun tiedän että ne auttavat lasta eteenpäin. En todellakaan pelkää lapsestani tulevan koulukiusatun, tai jotenkin "vajaan ja jälkeenjääneen" elämässä yleensä. Lapseni lähtökohdat ovat vaikeammat kuin keskivertolapsilla mutta vaikeista lähtökohdista voi ponnistaa pitkälle - näin minullekin on käynyt, todella järkyttävän ja traumaattisen väkivaltaisen lapsuuden pohjalta. Minusta tuli kovalla työllä menestyvä, varma, tyyni ja elämänmyönteinen ihminen.

Suosittelen että mietit muutaman ajatusleikin siten, että kuvittelet mitä tapahtuisi jos lapsellasi todettaisiin vaikka CP-vamma (tämä on hatusta vetäisty ajatus siis). Olisiko lapsesi sinulle vähemmän rakas? Etkö voisi olla lapsestasi ylpeä? Häpeäisitkö lastasi? Veikkaanpa että jos tarkkaan mietit niin huomaat että mitään kamalaa ei todellakaan tunteiden tasolla tapahtuisi.

ja lopuksi: tiedän useita lapsia jotka ovat alkaneet kävelemään vasta lähempänä 2v ikää, aivan normaaleita ovat ja saivat kehityksen kiinni nopeasti. Ei siis mitään huolta! Todennäköisesti lapsesi on aivan normaali - ja jos nyt joiltain osin ei olisi, niin siinäkään ei loppupeleissä todellakaan mitään kamalaa olisi. Tsemppiä!
 
Minäkin yhdyn edelliseen kirjoittajaan siinä mielessä että älä pelkää suotta sellaista että lapsi on vaikka jotenkin vammanen. Voin sanoa että yhtä rakas ja ihana se olisi silti vaikka näin olisi ja kuntoutusta ja apua rupeaisi heti tulemaan enemmän. Sinun lapsesi varmaan on ihan normaali mutta kun nyt näitä asioita kuitenkin mietit niin haluan sanoa että vammasen lapsen elämä on aivan yhtä täyttä ja ihanaa kuin "taviksenkin" jos hänen annetaan elää omalla tavallaan yrittämättä laittaa muottiin. Minun lapsellani on kehitysvamma. Tiedän miltä tuntuu olla perhekerhossa kun muut jo nuoremmat nousee tukea vasten ja omani vasta miettii ryömimistä. Se kirpasee mutta lopulta, mikä tässä elämässä on tärkeää, nauru ja onnellinen yhteiselo vai se että on samanlaisessa muotissa kun muutkin.

Jotkut lapset vaan kehittyvät vähän hitaammin ja silti kasvat ihan normaaleiksi nuoriksi ilman mitään vikaa. Toisilla puhuminen viivästyy, toisilla liikkuminen, ja sitten kiritään ikätoverit kiinni. Niin se asia useimmiten on.

Voimia sinne, sinulla on oikeus surrakin mutta koita pitää ne myönteset asiat mielessä, ihana lapsesi, siten ettei tämä kävelyasia varjosta teidäin ihania yhteisiä hetkiä liikaa.

Halauksin
pienen kehitysvammaisen äiti
 
Kiitos kauniista ja rohkaisevista sanoista. En ole ennen nähnyt näin lämminhenkistä/kannustavaa keskustelua vanhemmuuteen liittyvillä nettipalstoilla.

Mieheni vie tytön tänään neurologille, hänen mielestään on parempi että minä en tule koska alan kuitenkin vain itkeä - tosiaan, en ole ihan vahvmimmassa kunnossa tällä hetkellä. Mulla on neuvolalääkäri perjantaina, ehkä otan tämän oman jaksamisenkin puheeksi - sikäli kun lääkäri on joku "oikea lääkäri" eikä lääkäripulaa helpottamaan palkattu pikkupoikakandi (sorry ikä- ja sukupuolirasismi, mutta ei ne vaan tajua!)

On ihan totta, että rakkauteni lasta kohtaan ei muuttuisi mihinkään vaikka hänellä olisi jokin vamma/sairaus. Mutta sen käsittely olisi itselleni ihan äärettömän rankka projekti henkisellä tasolla, osin sen takia että olen näin "hysteerinen" ja osin sen takia, että olen menettänyt elämässäni niin monta todella läheistä ihmistä aika dramaattisesti - ja tuntuu että en vaan jaksaisi enää mitään sellaista. En halua tässä nyt näitä asioita kertoa, osasta voisi aika helposti tunnistaa. Mulla on jotenkin kehittynyt tietty lääkäri/sairaalapelko, kun tuntuu että sinne on aina menyt kuulemaan huonoja uutisia tai katsomaan kuolevia.

Eilen illalla aloin taas itkeä kun mietin että "kohta on jo lokakuu eikä se vieläkään kävele" - kun muistan kun äitini tuli kaukaa käymään toukokuussa, ja kun tiesin että hän on tulossa ajattelin että "No tyttö varmaan yllättää mummin lentokentällä ja kävelee häntä vastaan - viimein". Muistan kuinka kätilö sairaalassa sanoi että "tervetuloa hakemaan pikkukakkosta kunhan tämä tyttö on oppinut juoksemaan"... ja nythän näin ei varmastikaan ole. Ja taas mulla on silmät turvoksissa. Tää on niin harmillista paitsi itseni, myös kaikkien muiden kannalta.

Kiitos teille, ihanat ihmiset vastauksistanne. Ja tiedän hyvin, että moni joutuu kamppailemaan paljon vaikeampien asioiden kanssa - nostan hattua teille jaksamisesta ja valoisasta asenteesta. En tiedä pitääkö oikeasti paikkansa sanonta, että ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Vahvemmille siis enemmän kannettavaa..
 
Luulen, että olet sen(kin) takia noin rikki ja hysteerinen, koska olet raskaana ja raskaushormoneissa kärpäsistä tulee härkäsiä ja kaikki tyhjäkin itkettää. Mutta monella tunteet nousevat niin pintaan ettei mitään tolkkua. Enkä tarkoita vähätellä suruasi! Hyvä että mies menee lapsen kanssa neurologille. Tulethan kertomaan miten käynti meni?

Mutta tarkoitin vain sanoa, että itse kun olin raskaana, itkin viikkotolkulla ilman oikeaa syytä, olin todella masentunut ja sain avioliittomme melkein eron partaalle, koska olin niin negatiivinen ja itkuinen. Onneksi ei erottu ja synnytyksen jälkeen oikeat tunteet palautuivat ja saivat normaalit mittasuhteet. Tsemppiä loppuraskauteen!
 
Hei,

Toinen näkökulma: olet 100 % oikeassa että tämä raskauteni saa asiat näyttämään paljon todellisuutta pahemmilta ja itken enemmän sen takia. Esikoistani kun odotin niin itkin kaikkia työjuttuja ihan kamalasti - ja olin hirveä vaimo...

Mutta! Mies ja tyttö olivat neurologilla joka oli osoittautunut eri mukavaksi ja ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Hän sanoi että selkeästi tytöllä on heikko lantionseutu ja reidet, mutta se voi olla ihan "normaalia kehitysviivästymää". Jotta kuitenkin saadaan varmuus että kaikki on ok, menee hän johonkin lihasheikkous(?)testeihin - mutta lääkäri oli sanonut ettei hän kovin huolissaan olisi. Samalla hän oli sanonut että tyttö on henksesti selkeästi kehityksessä edellä - en sitten tiedä miten hän sen niin nopeasti näki, mutta kiva kuulla toki vaikka musta tuo on ihan "normaali" näissä suhteissa.
Hän oli myös ymmärtänyt hyvin kun mieheni oli kertonut sosiaalisista paineista joita kävelemättömyys aiheuttaa ja antoi kännykkänumeronsa johon mä voin soittaa jos haluan vielä jotain muuta tietoa.

Mä olin aivan kivillä sen aikaa kun olivat siellä vastaanotolla, ja huoli purkautui taas vollotukseen mutta nyt mulla on kyllä jo vähän(paljon) parempi mieli.
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa