S
surullinen äiti
Vieras
En itse keksi enää mitä tekisin tässä tilanteessa. Lapseni on kohta 1-vuotias ja tähän asti ollut (ja on edelleen kotona) kuin aurinko, ei turhia ole itkeskellyt ja oikein "helppo" ja reipas poika.
Nyt olemme aloittaneen käymään kerhossa x 1 viikossa, koska se on minulle henkireikä täällä paikkakunnalla, jossa on vain tuo yksi kerho. Mammaystäviäkin on ja he ovat tärkeitä, koska tarvitsen aikuista seuraa! Tuolla kerhossa käydessämme poikani itkee, itkee ja itkee ja pelkää vähänkin kovempia ääniä, vaikka ei kotonakaan hiirenhiljaista ole kuin yöllä. Ei uskalla leikkiä kerhossa, vaikka kotona vauhtia riittää ja leikkiä koko päiväksi. En siis enää keksi, mistä tämä johtuu.
Alan jo miettimään sitä, että en kerhoile enää olleenkaan poikani vuoksi. Mutta en sitten koskaan näkisin muita ihmisiä kuin mieheni kotona
En enää keksi mitä teen. Heti kun tulemme ja lähdemme kerhosta muuttuu poikani silmänräpäyksessä kuin eri ihmiseksi, juuri siksi aurinkoiseksi ja nauravaiseksi pojaksi.
Miten kamalaa tuo vierastaminen voi olla? En tiedä saanko tekstiini sitä oikeaa kuvaa tilanteesta, mutta minä olen siis todella epätoivoinen ja sydämeeni pistää joka kerta kerhoillessa, kun poikani vain itkee ja on sylissäni. Ei ota kontaktia muihin lapsiin vaan ikäänkuin pelkää heitä!
Mutta kun kerhoilu on minulle tärkeä asia... tuntuu, että kidutan lastani käymällä tuolla.
Toivoisin tukea ja vinkkejä, kokemuksia...onko muilla ollut mitään samanlaista ja onko mennyt ohi sittemmin??
Kiitos jo etukäteen.
Nyt olemme aloittaneen käymään kerhossa x 1 viikossa, koska se on minulle henkireikä täällä paikkakunnalla, jossa on vain tuo yksi kerho. Mammaystäviäkin on ja he ovat tärkeitä, koska tarvitsen aikuista seuraa! Tuolla kerhossa käydessämme poikani itkee, itkee ja itkee ja pelkää vähänkin kovempia ääniä, vaikka ei kotonakaan hiirenhiljaista ole kuin yöllä. Ei uskalla leikkiä kerhossa, vaikka kotona vauhtia riittää ja leikkiä koko päiväksi. En siis enää keksi, mistä tämä johtuu.
Alan jo miettimään sitä, että en kerhoile enää olleenkaan poikani vuoksi. Mutta en sitten koskaan näkisin muita ihmisiä kuin mieheni kotona
En enää keksi mitä teen. Heti kun tulemme ja lähdemme kerhosta muuttuu poikani silmänräpäyksessä kuin eri ihmiseksi, juuri siksi aurinkoiseksi ja nauravaiseksi pojaksi.Miten kamalaa tuo vierastaminen voi olla? En tiedä saanko tekstiini sitä oikeaa kuvaa tilanteesta, mutta minä olen siis todella epätoivoinen ja sydämeeni pistää joka kerta kerhoillessa, kun poikani vain itkee ja on sylissäni. Ei ota kontaktia muihin lapsiin vaan ikäänkuin pelkää heitä!
Mutta kun kerhoilu on minulle tärkeä asia... tuntuu, että kidutan lastani käymällä tuolla.
Toivoisin tukea ja vinkkejä, kokemuksia...onko muilla ollut mitään samanlaista ja onko mennyt ohi sittemmin??
Kiitos jo etukäteen.
