Lapset muuttuvat täysin kun äiti on poissa

[meidän isä]

Meillä on 2,5- ja 1-vuotiaat lapset. Yleensä melua, vauhtia ja tönimistä riittää. Minä olen siis isä ja yleensä paljon töissä. Kun lasten äiti lähtee ulos ja jään lasten kanssa kotiin, koko ilmapiiri muuttuu, lasten persoonallisuus muuttuu täysin. Ainainen kitinä ja huutaminen loppuu, isompi jopa pyytää kohteliaasti kun haluaa jotain. Ei ole riitelyä, ei tönimistä, ei itkemistä. Minä vietän paljon vähemmän aikaa lasten kanssa, KÄSITTÄMÄTTÖMÄSTI lapset muuttuvat yhtäkkiä tosi enkeleiksi. Luonnollisesti lasten äiti ei usko tästä sanaakaan, (vaikka todistajiakin on ollut) hän olettaa, että kotona on itketty ja huudettu koko ilta.

Olen aika jämpti lasten kanssa ja pidän varmaan kovempaa kuria kuin äiti. Kun johonkin ryhdytään, se kanssa tapahtuu. Kotona ei siis syödä isän kanssa popcornia ja katsota telkkaria vaan ennemmin laitetaan ruokaa tai korjaillaan jotain. Olettaisin että kyse on äidin huomiosta ja sisarkateudesta, isän huomiosta ei ehkä taistella niin paljon.

Onko joku muu huomannut samanlaista ilmiötä? Miten saan äidin uskomaan, että lapset ovat isän kanssa kilttejä ja mukavia? Ja miten saamme tämän ilmiön pysyväksi olotilaksi kotona? Sitä kitinää ja mankumista ei kestä enää hermot.

 

[vieras]

No kyllä minä ainakin uskon, meillä tosin menee päinvastoin, johtuen siitä että minä olen se kurin pitäjä, isää viedään 2-0 joka kerta kun en ole vahtimassa.

 

[vieras]

Meidän lapset on kyllä minunkin kanssani kilttejä eikä täällä todellakaan syödä mitään poppareita yms.

Mutta siis meillä sama ilmiö. Ja ennenkuin kehut itseäsi enemmän kasvattajana niin haluatko tietää mistä se johtuu? Lapset luottavat enemmän siihen äitiin ja uskaltavat näyttää aivan kaikki tunteensa ja tehdä enemmän asioita kuin isän kanssa, koska he luottavat siihen, että se tuttu ja turvallinen äiti on kuitenkin se turvallinen äiti. Isä on tuntemattomampi eikä hänen kanssa voi pistää noin vain ranttaliksi.

 

[v]

Monesti saattaa olla niin että kun äiti on pois,lapset ovat erilaisia.

 

[Jellonainen]

Mutta siis meillä sama ilmiö. Ja ennenkuin kehut itseäsi enemmän kasvattajana niin haluatko tietää mistä se johtuu? Lapset luottavat enemmän siihen äitiin ja uskaltavat näyttää aivan kaikki tunteensa ja tehdä enemmän asioita kuin isän kanssa, koska he luottavat siihen, että se tuttu ja turvallinen äiti on kuitenkin se turvallinen äiti. Isä on tuntemattomampi eikä hänen kanssa voi pistää noin vain ranttaliksi.

Tätä minäkin veikkaan. Meilläkin on niin että kun minä palaan kotiin, hirveä isompien kitinä ja yksivuotiaan syliinkinuaminen jne. alkaa. Vaikka mieheni on hyvä ja osallistuva isä, silti äidille on aina helpompaa vinkua

 

[vieras]

Tuo jämptiys on varmaan se jokin .

Toisaalta meillä on myös niin että lapset hieman pelkäävät isäänsä eivätkä uskalla ihan joka asiasta kitistä isälle, koska isä ei kestä kiukuttelua ja tappelua tai mielipaha marinaa vaan vaatii lapsia olemaan kunnolla ja yleensä ärähtää tai karjuu minun mielestä liikaa.

 

[vieras]

Kitinä ja mankuminen loppuu siihen kun lapset huomaavat ettei se johda yhtään mihinkään, korkeintaan jäähylle.

 

[anceliq]

Tai sitten se on se sun kuri Meinaan jos ne tietää että isä ei kauaa asiasta keskustele eikä anna periksi niin kuin äiti.... Enkä nyt sitten tarkota että äiti ois huono tai mitään muutakaan sellasta!!!! Ja ehkäpä ne lapset vaan kiukuttelee enempi äitille kun on enemmän äidin kanssa...

 

[Sabira]

No lasten ja äidin välinen suhde on yleensä sen verran läheinen ja kiinteä, että äidille näytetään enemmän tunteita, rissataan, testataan jne. Kun uskalletaan ja luotetaan siihen, että kyllä äiti sen kestää ja jaksaa... Toi kuulostaa kyllä "ihan normaalilta" ja uskoisin että noin asiat menee aika monessa perheessä.

 

[juu-u]

saman olen huomannut.Ja sen myös,että lapset ovat yksin ollessan iham enkeleitä,siis jos saavat olla kotona ilman sisaruksia.Ja se kitinä alkaa heti kun toiset tulee.Kait se on jotain huomion hakua,ettei vaan jää vähemmälle kuin toiset.

 

[Aurinkokunta]

Isän kanssa on mukavaa, kun isä ei ole se "aina läsnäoleva" vanhempi. Silloin sitä isän kanssa vietettävää aikaa ei rienata ja reuhuta - siitä otetaan ilo irti.
Äiti on "aina läsnäoleva", sille sit kiukutaan kaikki turhempikin kiukku.

Näin meillä - ja mies allekirjoittaa.

 

[Minerva McGarmiwa]

Meillä on mies todennu saman et ku mä oon yön töissä ja nukun pidempään niin tirppa on ihan erilainen ku sit ku mä vääntäydyn pystyyn. Tosin meillä mä pidän kovemman kurin ja iskä on kääritty pikkurillin ympäri (mieskin pitää kuria mut selkeesti mua uhmataan enemmän).

 

[Etana Elli]

Samahan se on hoidossakin. Itse monia lapsia seuranneena olen huomannut juuri saman ilmion. Eli hoidossa, tai vaikka omassakin kotona hoitajan kanssa ollan ihan nätisti, tehdään ohjeiden mukaan, puhutaan hienosti jne. Sitten kun äiti tulee kotiin, lapset heittäytyvät villeiksi, kiukutteleviksi tms. Ja ei riipu äidistä, toiset koviakin pitämään kuria, toiset hellämielisempiä, useimmat vallan mainioita kasvattajia. Se on vaan se äiti, jolle lapset tuntevat voivansa näyttää myös ne huonot puoletkin..

 

[Jellonainen]

Samahan se on hoidossakin. Itse monia lapsia seuranneena olen huomannut juuri saman ilmion. Eli hoidossa, tai vaikka omassakin kotona hoitajan kanssa ollan ihan nätisti, tehdään ohjeiden mukaan, puhutaan hienosti jne. Sitten kun äiti tulee kotiin, lapset heittäytyvät villeiksi, kiukutteleviksi tms.

Tämä näkyy meidän lapsissa mm. askartelussa. Kerhossa tehdään vaikka mitä hienoja juttuja, mutta kun kotona jotain askarrellaan, lapset paahtavat menemään ihan täysillä eivätkä jaksa pätkääkään kuunnella ohjeita tai tee niin kuin minä neuvon. Ja lopuksi suuttuvat jos olen liian tiukka siitä miten homma tehdään. Olenkin ihmetellyt millainen auktoriteetti kerhonohjaajilla oikein on, kun heidän johdollaan kyllä syntyy upeita juttuja Mutta äidille on tietysti helpompi sanoa vastaan.

 

[Jahvetti]

No kyllä minä ainakin uskon, meillä tosin menee päinvastoin, johtuen siitä että minä olen se kurin pitäjä, isää viedään 2-0 joka kerta kun en ole vahtimassa.

Sama :attn: :headwall:

 

[vieras]

No kyllä minä ainakin uskon, meillä tosin menee päinvastoin, johtuen siitä että minä olen se kurin pitäjä, isää viedään 2-0 joka kerta kun en ole vahtimassa.

Sama :attn: :headwall:

Mä jo aattelin että olen ainut äiti jonka lapset äitille osaa käyttäytyä, mutta muuten ovat lähinnä ku päässilimääset intiaanit. Tänäänkin anopin hetken ollessa 4v kanssa, tämä makasi mahallaan kaupan oven edessä, joten kukaan ei liikkunut eteen ei taaksepäin kun kävin tytön nappaamassa pois siitä ja vein autoon huudon kanssa: Ei mennä kotiin, kyllä minä nyt osaan käyttäytyä...

 

[vieras]

Sama meillä. Kyllä se on, että äiti on yleensä läheisempi ja hänelle näytetään kaikki tunteet. Meillä molempine ollessa kotona vain äiti kelpaa tiettyihin juttuihin, isä ei, mutta isän kanssa leikitään.

 

[No]

2,5v ja varsinkin 1v lapset ovat niin pieniä, että en pitäisi hirveän hienona jos eivät minulle uskaltaisi kitistä. Lapset nyt vaan osoittavat tunteitaan vielä aika alkeellisilla tavoilla, kuten itkemällä ja kiukuttelemallakin. Veikkaanpa tosiaan että äiti on lapsistasi turvallisempi. Enkä ainakaan odottaisi että tuon ikäiset lopettaisivat ikätasoisensa käytöksen kokonaan, vaikka sinun kanssasi lopettaisivatkin.

 

[Emilyn]

Sama meillä. Kyllä se on, että äiti on yleensä läheisempi ja hänelle näytetään kaikki tunteet. Meillä molempine ollessa kotona vain äiti kelpaa tiettyihin juttuihin, isä ei, mutta isän kanssa leikitään.

Juuri näin. Ihan tutkittu juttu että lapsi osoittaa sitä uhmaakin eniten sille läheisimmälle henkilölle. Niin ärsyttävää kuin se onkin, siitä voi myös omalla tavallaan olla imarreltu Kun muutin avoliittoon lapsi oli 1v 4kk ja meni puolisen vuotta, että lapsi alkoi kiukutella avopuolisolleni. Siihen asti lapsi totteli miestä jo usein kun tämä vasta meinasi kieltää jotain asiaa (tyyliin; älä syö kissanruokaa) kun taas minun kanssani lapsi vaan meni kahta kauheammin tekemään kiellettyä asiaa, kun näki että alan kieltämään. Nykyään tilanne on suht tasan ja uhmis kiukkuaa molemmille |O

 

[vieras]

Meilläkin isä paljon pois, lapset muistavat kyllä teititellä ja olla kohteliaita. Äiskän kanssa sitten tutunomaisesti uhmaillaan.

 

[Valaja]

Meillä jatkuu sama ralli, oli täälä kumpi tahansa.

 

[Borkku]

Mä en hämmästy lainkaan et lasten käytös muuttuu kun he saavat harvoin isältään sen huomion mitä kaipaavat. Äitiä vastaan voikin sit kapinoida koska vaan koska äiti on läsnä melkeinpä aina. Ja sit vielä isä provosoi toisissa perheissä tätä et hän on niin kingi ku vaan voi.