lapsettomuuden "surutyö"

[suruinen]

Lapsettomuudesta johtuva suru on ihan samanlaista kuin mikä muukin menetyksestä johtuva suru esim. kuolema.
Lapsettomuudesta johtuen sitä suree niitä lapsia, jotka eivät ehkä ikinä tule saamaan elämää. Ja sitä suree, että joutuu elämään elämäänsä ilman sitä kaikkein tärkeintä omassa elämässään.
Se on niin sydäntä raastavaa surua, ettei sitä voi edes sanoiksi muuttaa.

:'(

Monet psykologit neuvoo, että pitäisi tehdä surutyötä siten että kohtaa sen surunsa. Ei saisi lähteä pakoon tai vältellä tilanteita, jotka saavat surulliseksi ja itkemään. Muuten sitä katkeroituu eikä saa surutyötä oikein ikinä tehdyksi.

Itse huomaan, että sitä mielellään välttelee raskaana olevia ja pieniä vauvoja, koska se tekee todella kipeää. Huomaan myös että tunnen sairasta kateutta raskaanaolevia kohtaan, varsinkin jos heillä on tärpännyt heti ja elämä vaan hymyilee.

Kuulin että mun ainut ystävä, jolla ei ole vielä lapsia on nyt myös raskaana( Kaikilla muilla on jo tai ovat raskaana paitsi minä)

Kuulin tämän uutisen vielä tosi ilkeesti muuta kautta viimeisten joukossa, ei viitsinyt sitä mulle itse kertoa.
Ja olin viikon tosi masentunut ja itkeskelin vaan.

Aluksi aloin välttelemään häntä ja katkeroiduin, toivoin hänelle jopa kaikkea pahaa, että sais keskenmenon ja tuntisi elämässään mitä suru on, hänellä kun on kaikki niin helppoa.(kamalia ajatuksia).

Sitten ajattelin, ettei tälläisestä mitään tule. Enhän mä voi ikuisesti vältellä kaikkia raskaana olevia ja hautoa katkeria ajatuksia.
Elämä on epäreilua. Mutta ei se tästä ainakaan paremmaksi mene jos katkeroiduin.

Päätin karistaa katkeruuden itsestäni ja kohdata ystäväni. Yritin ajatella kaikkea hyvää hänestä. Tsemppasin itseni äärimmilleen. Kerroin hänelle, että kuulin raskaudestasi.
Sitten kyselin kaikkea hänen raskaudestaan ja kuuntelin vaikka itku meinas päästä. Heillä oli tärpännyt heti ensimmäisestä kerrasta ja raskaudessa ei edes pienintäkään pahoinvointia. Kumma kyllä, mä pystyin olemaan aidosti iloinen ystäväni puolesta. En tuntenut yhtään kateutta! Sitten kerroin hänelle meidän tilanteesta( En ole vielä kertonut lapsettomuudesta)Luulin että hän osoittaisi vähän empatiaa minua kohtaan. Mutta ei näköjään omalta onneltaan pystynyt.

Kotona taas itkeskelin.

 

[taustalla]

:hug:

 

[taustalla]

Sellaista se on... elämä on niin erilaista..
Olen kuitenkin varma, ettei ystäväsi suruitta selviä. Kyllä lapsikin tuo omat surunsa myös mukanaaan. Ja pelkonsa.
Lapsettomuus-suru on ehkä nyt selkeä osa elämääsi, mutta jonain päivänä pääset voiton puolelle. Suru häipyy taka-alalle, ja elämä on taas elämisen arvoista, vanhempana tai ilman vanhemmuutta.
Tsemppiä sinulle.

 

[toinen suruinen]

Yritin samanlaista tapaa, eli kohdata ystäväni, kun hän tuli raskaaksi noin vain vahingossa, elin hengessä mukana, ja tsemppasin ja jännäsin, iloitsin hänen puolestaan vilpittömästi. Ajattelin, että se voisi pidemmän päälle helpottaa omaa oloani, vaikka jouduinkin purra hammasta, kun seurasin vierestä sitä, mitä minulle ei oltu toiveista huolimatta suotu. Nyt en siihen enää pysty, kun ystäväni lapsi on jo yli puoli-vuotias. En vaan jaksa sitä, että hän ei puhu mistään muusta kuin lapsista, ja kuinka hän hengailee päivät pitkät lapsellisten ystävien kanssa ja elää elämänsä parasta aikaa.

Ja tajuan kyllä sen, että hän saa iloita omasta onnestaan, enkä halua sitä häneltä todellakaan pilata. Ajattelen niin, että vaikka hänellä ei olisi lasta niin se ei helpottaisi tätä lapsettomuuden tuskaani vähääkään, mutta jotenkin ystäväni ei tunnu enää piittavan ystävyydestämme eikä yritäkään kiinnostua muista aiheista kuin lapsista, mikä sitten taas pahentaa minun oloani.

Pahoin pelkään, että vaikka raskautuisinkin, niin en luultavasti tule hänen kanssaan enää kovin läheiseksi, välimme ovat jotenkin niin teennäiset... Toivon toki, että olen väärässä.

 

[Linnea81]

Kyllä mulla on ainakin tosi vaikeeta puhua kavereille tästä tilanteesta, kun melkein kaikilla on lapsia. Ei ne oikeesti ymmärrä, ne sanoo vaan, et kyl se sit tulee, ku on sen aika. Mut kun se ei tule, niin se ei vaan tule.

Eräänkin ystäväni äiti totesi, että eks se oo ihan kiva olla lapseton. Sanoin sille vaan, et "kuka mistäkin tykkää".(luultavasti hän ei tiedä asiasta)

Ja yhden ystäväni (joka ei tiedä lapsettomuudestamme) kanssa katseltiin pinnasänkyjä jostain huonekalulehdestä ja sanoin sille, et tommosen mäkin haluisin... Se totes siihen "joo ja jos tuut heti raskaaks, ni mä vähän hilttaan"

Tästä asiasta on paljon helpompi puhua ihan vieraalle ihmiselle.

 

[taustalla]

Entäs sellainen surutyö, kun lapsettomuus jää hoitamatta?
Mies kieltäytyi nyt lopullisesti aloittamasta tutkimuksia ja hoitoja kanssani.
Joudun nyt tosiasioiden eteen: en ehkä ikinä ole äiti. En edes saa yrittää raskautta hoidoilla.
Tähän asti olen toivonut, jo monta vuotta, että mies suostuisi hoitoihin. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että on hyväksyttävä asia. Toista ei voi pakottaa.
Hän kuulemma ottaa avioeron, jos hänestä löytyisi jotain vikaa. Miehelleni on helpompaa, ettemme tiedä, miksemme saa lapsia. Itse haluaisin kovasti tietää, miksei niitä kuulu. Ja haluaisin hoitoa, haluaisin lapsia.
Näin kuitenkin kävi elämässä minun kohdallani. Toivottavasti en katkeroidu kovin pahasti miehelle. Lapset olisin kuitenkin halunnut juuri hänen kanssaan ja nyt niitä ei siis tule.

 

[toinen suruinen]

Samaa olin kirjoittamassa kuin Amodini, eli kyllä ainakin menisin itse tutkimuksiin, sitä ei mielestäni miehesi voi estää. Kysehän on sinun terveydestäsi.

Omaan aiempaan tekstiini lisään vielä sen, että en siis missään nimessä olisi toivonut että etäännyn ystävästäni, joka on ollut minulle yksi tärkeimmistä henkilöistä. Nyt kuitenkin tuntuu, että niin on käynyt ja se asia surettaa ja itkettää lähes joka kerta kun olen hänen kanssaan puhunut. Mietin myös sitä, että miten kallisarvoinenystävyytemme olisi jatkunut ennallaan, jos minulla ei olisi tätä lapsettomuuden surua ja tuskaa, jonka takia olen hänestä etääntynyt (ja hän minusta). Tuntuu, että tämä kaikki on epäoikeudenmukaista, mutta minulla ei niitä ratkaisukeinoja omissa käsissäni ole. Kai sitä aikaa myöten on vain pakko hyväksyä, että näin kävi meille.

 

[Pirpana]

Itse myös lapsettomuudesta kärsineenä ja nyt vihdoinkin vuosien hoitojen jälkeen lapsen saaneena olen sitä mieltä, että jos todella haluaa lapsia niin kannattaa käyttää kaikki lääketieteen suomat mahdollisuudet hyväksi maksoi mitä maksoi. Raha on tärkeä asia, mutta loppupelissä sillä ei ole merkitystä. Mikäli ei tee kaikkeensa ja antaa vaan ajan kulua niin ehkä todellakin tulee katkeraksi ja jossittelee loppuelämänsä. Sitten kun on apukeinot käytetty eikä todellakaan ole mitään keinoa saada lapsia niin asian hyväksyminen on helpompaa, vaikkei se varmaan koskaan ole helppoa. Toisaalta sitä voi yrittää kohdistaa lapsirakkautensa vaikkapa sijaislapsiin. Tiedän, että oman lapsen kaipuu on todella hallitseva asia, mutta sen ei silti pitäisi olla elämän loppu ja asia mikä katkeroittaa ja tekee katelliseksi. Se, että puoliso ei mene hoitoihin sen vuoksi, että hänessä oleva vika löytyisi on minusta aivan uskomatonta enkä itse hyväksyisi sitä lainkaan. Lasten hankkiminen kuluu yhteiseen elämään eikä toinen voi noin vaan päättää, että "minä en halua tutkimuksiin, joten asia loppuunkäsitelty". Ehkä tämä toinen puolisko voisi ajatella, että vika voidaan mahdollisesti korjata tai siis hoitojen avulla saataisiin lapsi maailmaan, vaikka hänessä olisikin vikaa.

 

[taustalla]

Kiitokset vaan edellisille. Itse olen harkinnut, että menisin tutkimuksiin miehestä huolimatta. Pitää vain soittaa ja kysyä, onko se mahdollista. Muutama verikoe olisi vielä ottamatta, muuten minut onkin jo tutkittu. Tosin laparoskopiaa ei ole tehty, joten mahd. endometrioosi ei ole tiedossa.
Mies on vain päättänyt tämän hirveän lujasti ja olen jo kolme vuotta ottanut tätä asiaa esille joka kuukausi.Eli tästä on puhuttu n. 36 kertaa.. ja aina sama tulos. Uskon nyt, ettei hän halua. Olen ihan turhaan pitänyt yllä toivetta, että jospa sittenkin.. Olen kokeillut ihan kaikkea, mutta järkipuhe ei auta miehelleni, sen nyt uskon. Hän ei vain halua tutkimuksiin, eikä lapsia hoidoilla.
Olen miettinyt eroakin, mutta ei se oikein tunnu hyvältä ratkaisulta. Ajatus omasta äitiydestä on jo kuihtunut näiden vuosien varrella ihan totaalisesti.
Eli kaipa se oli tässä. En jaksa katkeroitua, koska olen mielestäni kärsinyt jo ihan tarpeeksi näinä vuosina. Parasta vaan hyväksyä asia. Ja vanhana en aio surra sitä, ettei ole lapsia ja lapsenlapsia. Eihän niitä ollut minulle edes tarkoitettukaan..

 

[Pirpana]

Vielä lisäisin sinulle, että tiedän ihan omakohtaisesti millaista on kun toinen ei halua tutkimuksiin. Meillä oli muutama vuosi sitten sama tilanne. Valitettavasti tutkimuksia voidaan tehdä vain tiettyyn pisteeseen siten, että ainoastaan nainen tutkitaan ja lääkärit (ainakin meidän kohdalla) pitivät tärkeänä, että molemmat ovat mukana ihan senkin vuoksi koska kyseessä on yhteinen projekti. Sain lopulta oman mieheni mukaan tutkimuksiin ja kunhan ensimmäinen näyte oli otettu niin seuraavat (joita oli sitten vuosien mittaan monta) olivatkin ihan helppoja ja pystyimme jo huumorin tasollakin puhua asiasta. Musta tuntuu, että toisaalta nämä tutkimukset ja lääkäriin meno on usein aivan liian vakava juttu, jos vaan ihmiset voisivat tosiaankin ottaa sen hieman kevyemmin eikä ajatella, että sinne mennään tuomiota kuuntelemaan.
Hyvä juttu jos olet sinut asian kanssa. Itse en ollut ja minun arvojärjestyksessäni lapsi oli numero 1 ja siitä unelmasta en halunut luopua. Musta tuntuu, että miehet ajattelevat ja tuntevat erilailla ; oma mieheni on sanonut vauvan synnyttyä, että vasta nyt hän tajuaa miten ihanaa on kun on lapsia ja hän suree niiden puolesta, jotka eivät niitä ole saanut vaikka haluaisivat.