Heipsis! Omanapainen aloitus täältä! Olen palstaa lukenut pidemmän aikaa ja tuskaillut sen kanssa voinko tänne kirjoitella, kun lapsettomuushoitojen toistaiseksi ainoa syy on se että olemme naispari, eli siittiöitä ei löydy omasta takaa. Puolisoa yritämme tässä raskaaksi saada, hänellä taustalla lapsettomuussuru ja tämä haavevauva olisi sitten hänelle ensimmäinen oma. Minulla ennestään useampi lapsi, joiden kanssa on kyllä päästy yhteistä lapsiperhearkea pyörittämään.
Meillä on menossa vihdoin yk1 ja piinapäivien alkupäässä mennään. Mä olen aivan hukassa miten näitä piinapäiviä lasketaan, mutta jos inssi on dpo 0, niin nyt ois dpo 5 ja testipäivä tuntuu olevan sadan vuoden päästä

Eli eka yritys, inseminaatiolla menossa. Ikää ihan hilkun alle 40v, joten pidän varsin todennäköisenä ettei tämä kierto ainoaksi jää. Mulla ei oikeastaan ole lainkaan uskoa inseminaatioon, mutta klinikalta siihen oli vahva painostus koska kaikki paperilla varsin otollista sitä ikää lukuunottamatta. Minä näen inssin iän ja heikon onnistumisprosentin huomioiden lähinnä rahantuhlauksena ja oisin hypännyt suoraan ivf

Yksityisellä ollaan koska ikä ei enää ole suosiollinen jonossa odotteluun. Mut niin, vissiin pari inssiä tarkoitus nyt sit tehdä ennen ivf. Puolisolla kierto erittäin säännöllinen ja ongelmaton läpi elämän, amh 2,4 ja ovulaatiot napsuu tikkuihin tarkalleen sen mukaan mitä kalenterissa sanotaan, et kai tässä jotain pieniä mahdollisuuksiakin voi olla. Oon ärsyttävän pessimistinen ja samaa aikaa tuskaisen piinaavaa tämä odotus. Joku toivo sieltä nostaa sitkeästi päätään, vaikka järki sanoo ettei saa vielä toivoa. Tuntuu tosi väärältä että oma olo on tämmöinen, vaikka me ollaan vasta aivan alussa… ikäänkuin ei ois oikeutta edes kirjoitella tänne, jos sitten käviskin niin että ihmeellisesti onnistuis helposti ja monilla täällä on pitkiä taipaleita alla

On vaan pää niin täynnä tätä teemaa ja tarve purkaa ja saada vertaistukea! Kiitos ja anteeksi itsekeskeinen vuodatus
