Lapsettomuushoidoista kertominen vanhemmille

[kevätesikko]

Hei!

Minulta löytyi tutkimuksiin hakeuduttuamme tukkeutuneet munatorvet ja syksyllä on edessä 1. IVF. Sanoin miehelleni, että haluaisin kertoa tilanteestamme kummankin vanhemmille, koska tiedän heidän odottavan lapsenlapsia. Lisäksi miehen vanhemmat heittävät välillä mielestäni asiattomia kommentteja lapsettomuudestamme (luulevat sen olevan tarkoituksellista eivätkä ilmeisesti tajua ettei kolmekymppiselle lapsettomalle pariskunnalle ehkä kannata kuittailla lasten hankkimisesta, kun ei tiedä taustoja), enkä tiedä, miten asiallisesti pystyn niihin pidemmän päälle suhtautumaan. Omat vanhempani ovat jättäneet meidät rauhaan lapsiasian suhteen, mutta tiedän että tieto raskaudesta tekisi heidät tosi onnellisiksi.

Mies torjui koko ajatuksen kertomisesta, ainakaan hänen vanhemmilleen hän ei halua kerrottavan. Hänestä lapsettomuushoitoihin joutumisessa on jotain noloa, vaikka muuten kyllä on ollut 100 prosenttisesti mukana ja mukisematta tehnyt kaiken mitä häneltä on vaadittu.

Itse en ymmärrä hänen asennettaan, minusta koeputkihedelmöityksen tuloksena syntynyt lapsi ei ole sen huonompi. Sitä paitsi minä tässä se viallinen osapuoli olen, joten häpeääkö hän sitten minun epänormaaliuttani.

Oletteko te kertoneet lapsettomuushoidoista vanhemmillenne ja missä vaiheessa? Miten vanhemmat ovat suhtautuneet?

 

[Merikeiju]

kevätesikko Kerrottiin minun äidilleni jo kun yritimme lasta ennen edes kun olimme tutkimuksiin hakeutuneet, eli minun äitini on ollut mukana lapsettomuutemme kaikissa vaiheissa. Olemme kyllä niin läheisiäkin, että en voisi edes kuvitella, ettei hän tietäisi asiasta mitään. Äidistä on ollut kyllä apua kaikissa vaiheissa. Äidin olkapäätä vasten on itketty monet itkut. Mieheni vanhemmille kerroimme kun olin saanut keskenmenon 4. inseminaation jälkeen. Sanoivat silloin että olivat kovasti odotelleetkin sitä vauvauutista. He eivät oikein osanneet suhtautua asiaan aluksi mitenkään, olivat vain hiljaa ja kuuntelivat. nyt ivf hoitojen aikaan kovasti ovat yrittäneet olla mukana kaikissa vaiheissa ja soittelevat kuulumisia ja koittavat tsempata. Annoin heille myös luettavaksi simpukka yhdistyksen Opas läheiselle lehden, jotta ehkä ymmärtäisivät paremmin. Ovat myös kovasti kyselleet ja yrittäneet opiskella hoidoista. Selvästi haluavat ymmärtää.. Ainoa huono puoli heille kertomisessa on se, että itse kun jokaisen epäonnistuneen hoidon jälkeen on niin rikki ja silti "haavat" täytyy aina avata useaan kertaan kun vanhemmat ja läheiset kyselevät miten kävi. Tuntuu jo tarpeeksi vaikealta myöntää epäonnistuminen itselleen, mutta se kun pitää sitten muillekin kertoa. En tiedä ymmärsitkö mitä tarkoitan...

 

[Mustaruusu]

Meillä taas on niin, että melkein kaikki muut ystävät ja tuttavat tietävät lapsettomuudestamme ja hoidoista, mutta vanhemmilleni en ole jostain syystä saanut kerrottua. Mies on antanut minun päättää ihan täysin, kenelle kerron ja kenelle en. Meillä on takana jo useita ICSI-hoitoja ja yksi keskenmeno. En ole muutenkaan hirveän läheinen vanhempieni kanssa, enkä ole koskaan keskustellut hiedän kanssaan vaikeista asioista, joten ei sitten ole tullut tästäkään kerrottua. Miehen vanhemmat ovatkin kuolleet joten heidän suhteensa ei ole ollut ongelmaa.

Mun vanhemmat varmaan luulee, että emme haluakaan lapsia, kun olen aina ollut enemmän eläin- kuin lapsirakas. Harmittaa kuitenkin tavallaan, jos he luulevat niin. Koskaan he eivät ole mitään kyselleet, ja siitä hatunnosto heille! En kyllä tiedä, kaipaavatko he edes lapsenlapsia, voi olla että eivät edes kaipaakaan kun eivät hekään niin lapsirakkaita ole (sukuvika varmaan siis...). Tai jos kaipaavat niin ovat kyllä hienotunteisesti pitäneet sen omana tietonaan.

Kerron kyllä varmasti joskus asian laidan, joko sitten jos joskus raskaudun uudestaan ja raskaus etenee onnellisesti, tai sitten jos jossain vaiheessa päätämme lopettaa hoidot tuloksettomina kokonaan. En kuitenkaan haluaisi että heille jää lopullisesti väärä käsitys.

Kauhean vaikea antaa toiselle neuvoja asiasta, tämä riippuu tosiaan niin paljon siitä millaiset välit vanhempiin on ja tuleeko noita ikäviä kyselyjä vai ei. Itse kyllä varmaan teidän tilanteessa haluaisin kertoa, mutta toisaalta pitäähän miehenkin mielipidettä kunnioittaa. Toivottavasti saisit miehesi ymmärtämään, että lapsettomuus on tosi yleinen ongelma eikä siinä ole mitään hävettävää. Voisi olla apua siitäkin, jos menisitte keskustelemaan jonkun psykologin tms. kanssa, hän voisi saada miehesi ajattelemaan asiaa toiselta kannalta. Me ollaan tämän lapsettomuustaipaleen aikana käyty pariinkin kertaan terapeutin puheilla, ja vaikka se silloin hieman turhalta tuntuikin niin kyllä siitä ainakin meille oli pitemmän päällen hyötyä.

 

[Milliäinen]

Meillä on niin, että mä olen kertonut asiasta äidille, siskolle ja ystävilleni mutta mies ei kenellekkään.
Mä en halua kuulla mitään jauhopäisiä kommentteja tilanteesta joten ei tulis mieleenkään puhua siitä miehen kenellekkään sukulaiselle, ne vatvoo muutenkin kaikkien asioita eikä aina niin hienovaraisesti joten hyvä näin.

 

[Gilmore]

Meillä ei ole edes yrittämisestä kerrottu kummankaan vanhemmille, eikä siis myöskään hoitoihin hakeutumisesta. Kyselyitä tulee paitsi vanhemmilta, myös muilta sukulaisilta ja tuttavilta. Kumpikaan meistä ei halua kertoa asiasta vanhemmilleen, eikä se mitenkään riipu siitä kummassa vika on tai muuta sellaista. Minusta asia on meidän välinen, "perheensisäinen asia", eikä se kuulu vauvauutisista kyselijöille. Yhtälailla kyselisivät sitten hoidoista ja niiden onnistumisista, ja luulen että yhtä ikävältä tuntuisi kertoa niiden epäonnistumisista kuin ihan "tavallisenkin" yrittämisen pitkittymisestä.

Nämä ovat hirveän henkilökohtaisia asioita, ja varmasti kukaan ei voi toiselle sanoa miten asiassa pitäisi menetellä. Minusta tuntuisi kuitenkin siltä, että jos Kevätesikon mies ei halua vanhempiensa asiasta tietävän, niin pitäisi tässä asiassa miehen päätöstä kunnioittaa. Ei syy välttämättä ole niinkään lapsettomuuden nolostelussa tai häpeämisessä, ehkä mies vaan kokee näinkin henkilökohtaisesta ja intiimistä asiasta puhumisen vanhempiensa kanssa kiusalliseksi. Tietysti tämä oli vaan arvaus, ehkä hänellä on joku muu painava syy.

 

[kevätesikko]

Minä olen tähän mennessä kertonut parhaimmille ystävilleni, mies ei siis kenellekään. Omille vanhemmilleni sain mieheltä kiukkuisen luvan kertoa, mutta jotenkin en vaan saa kerrottua. Aloin sitten itsekin miettiä, että haluanko sittenkään kertoa, ainakaan vielä.

Minäkin kyllä pelkään, että miehen vanhemmilta tulisi sitten noita "jauhopäisiä kommentteja". Lisäksi miehen äiti on innokassuinen ihminen, epäilen hieman hänen kykyään pitää näinkin vaikea asia omana tietonaan. Siis mukavia ihmisiä miehen vanhemmat ovat, mutta varsinkin äiti on varsinainen lörppö.

Toisaalta olen miettinyt, että jos niin onnellisesti pääsisi käymään, että jokin siirroista toisi kauan odotetun plussan, olisi kiva kertoa siitä, kuinka odotettu tämä lapsukainen onkaan ollut siinä vaiheessa, kun raskaus on edennyt turvallisen pitkälle. Sen nimittäin tietää, että jos yksi lapsi maailmaan saataisiin, alkaisi jossain vaiheessa vuorostaan kysely, että koskas niitä sisaruksia meinasitte TEHDÄ.

Olen Mustaruusun tapaan myös aina ollut enemmän eläin- kuin lapsirakas. Itse asiassa en ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista :ashamed: , mutta kummasti se biologinen kello minullakin alkoi jokunen vuosi sitten tikittää. Nyt kun meidän kohdalla kävikin ilmi, ettei niitä lapsia tulekaan ihan niin helposti kuin kaikilla muilla meidän ympärillämme (yrityksemme aikana pari kaveria ehti tulla raskaaksi ja synnyttää, lisäksi sain kuulla teinivahinkoraskaudesta tuttavapiirissä), oman lapsen saamisesta on tullut sellainen surumielisen kaihoisa toive. Aikani jaksoin iloisesti ostella kavereiden lapsille pikkupikkulahjoja, mutta jossain vaiheessa lasten vaatteiden ja lelujen hyplääminen alkoi oikeasti käydä henkisesti raskaaksi.

 

[kevätesikko]

Gilmore: Olen kanssasi samoilla linjoilla. Tietysti kunnioitan miehen tahtoa, lähinnä minua loukkasi se, kun hoidon suunnittelukäynniltä tullessamme mies vastasi kertomisideaani, että hän ei halua kertoa siitä kenellekään ja että se on noloa. Minä koen omaksi oikeudekseni puhua asiasta lähimmille ystävilleni, sillä miestä ei kiinnosta "vatvoa" asiaa, ja minusta taas tuntui tuossa keväällä, että on pakko saada puhua jonkun kanssa. Sanoinkin miehelle, että vaikka tämä onkin meidän yhteinen asiamme, minä kuitenkin otan tämän eri tavalla kuin hän, koska kyse on minun kehostani, minun kykenemättömyydestäni saada luonnollisella tavalla lapsia. Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta kamalalta hitlerpuheelta... Meillä vaan on niin, että miehen mielestä surullisista asioista puhuminen ja niiden käsittely on asioiden vatvomista, minun taas on pakko saada puhua minua vaivaavista asioista, muuten tuntuu että kannan jotain kamalaa ristiä harteillani.

Minä olen sen verran läheinen vanhempieni kanssa, että heille kyllä haluaisin kertoa. Ehkä kuitenkin on järkevämpää vielä odottaa ja katsoa, miten hoidoissa käy. Muuten sitä tosiaan saa olla raportoimassa epäonnistuneista hoidoista yms.

 

[Gilmore]

Tietenkään en tarkoita ettetkö sinä saisi puhua läheisillesi omista asioistasi, tarkoitin lähinnä miehen vanhemmille kertomista. Antaisin ehkä miehen itse päättää siitä. Ja tosiaan ehkä asiasta puhuminen muiden kuin sinun kanssasi on miehen mielestä "noloa" samassa mielessä kuin joillekin miehille on vaikkapa tunteista puhuminen julkisesti. Ei siis ikävässä mielessä, että siinä olisi jotakin häpeämistä, vaan siinä mielessä että kokee yksityisasioista puhumisen hämmentävänä.

Ehkä mieskin muuttaa vielä mielensä kunhan saa asiaa vähän käsitellä itsekseen. Ehkä se on näin suhteellisen tuoreeltaan vielä vähän arka asia julkisesti puhuttavaksi. Minusta itsestäni tuntui lapsettomuudesta puhuminen vaikealta aluksi jopa oman miehen kanssa, kun ei edes itselleen halunnut vielä sitä mahdollisuutta myöntää, eikä osannut sitä oikein rakentavasti käsitellä.

 

[Oisku]

Itse olimme siinä onnellisessa asemassa, ettei vanhempamme kyselleet. Tiedän että miehen äiti kovasti odotti naimisiinmenomme jälkeen lapsenlasta, mutta ei onneksi kysellyt mitään. Omat vanhempani eivät myöskään kysyneet, emmekä kertoneet kummalekaan puolelle että olemme hoidoissa. Äidilleni kerroin vasta kun raskaus oli jo pitkällä, että ei ihan ilman apuja tullut.

Jälkeenpäin mietin olisiko ollut parempi kertoa. Pariin kertaan olin jo lähellä kertoa äidille yrityksen aikana. Muistan kuitenkin ikuisesti kun olimme yhdessä kaupassa ja eräs hänen tuttunsa tuli poikansa kanssa vastaan. "Tuo poika on sellainen koeputkilapsi" äiti totesi jälkeenpäin. Tämän vuoksi en kertonut, en vain pystynyt. Siskolleni en edes kuvitellut kertovani, uskon ettei hän olisi ymmärtänyt niinkuin toivoisin. Tosin silloin muutama kommentti olisi voinut jäädä sanomatta, mikä olisi ollut hyvä.

Useimmat tarvitsevat kuitenkin jonkun jolle purkaa tuntojaan tämän prosessin aikana. Itselleni se oli hyvä ystäväni, joka tiesi ensimmäisistä hetkistä alkaen missä mennään. Hän oli korvaamaton tuki ja turva. Edelleen harmittelen etten pystynyt iloitsemaan aidosti hänen saadessaan ensimmäisen lapsensa, silloin oma lapsettomuuskriisini oli pahimmillaan.

Kevätesikko, jos äitisi on se, joka on sinulle tuki ja turva, kerro hänelle. Voithan sanoa että toivot ettei asiasta puhuta miehesi läsnäollessa. En usko että miehesi ajattelee häpeävänsä sinua, vaan tilannetta yleensä. Onhan suvunjatkaminen ollu aina iso asia, ja kun siihen ei pystykään ns luonnollisesti, siitä saattaa tuntea selittämätöntä häpeää. Kyllä minäkin vähän varkain luikahdin klinikan ovesta sisälle, vaikka tiesin ettei asiassa ole mitään hävettävää. Se on vähän sama kun hävetään mielenterveysongelmia.

Anna ajan kulua, kyllä miehesi puhuu kun on siihen valmis. :hug: