M
"milli"
Vieras
Otsikko ehkä antaa väärän kuvan,mutta en osannut muotoilla paremminkaan.
Pakko kirjoittaa jonnekkin,että saan itseäni purettua.
7,5kk sitten meille syntyi pikkukeskonen. Ennen sektiota olin 1,5viikkoa sairaalassa,kunnes tilanne meni siihen,että raskaus oli purettava. Viikkoja oli kasassa 29+. Sairaalassa maatessani kukaan ei kertonut minulle mitään,kukaan ei valmistanut tulevaan. Lapsivuodeosastolla sektion jälkeen makoillessani katselin,miten tuoreet äidit hoivasivat pienokaisiaan,ja oma lapseni oli kamppailemassa teholla hengestään.
Ensimmäisestä päivästä lähtien olin jotenkin "yltiöpositiivinen",lohdutin itkeviä vanhempiani ja appivanhempia,mutta itse unohdin kokonaan itseni. Jos jotain pahaa olisi tapahtunut noina tytön sairaalassaoloviikkoina,olisin varmasti romahtanut,en edes tajunnut sellaista vaihtoehtoa olevan.
Eilen illalla katselin tytöstä sairaala-ajan kuvia. Äsken kuuntelin musiikkia ja katsoin hyppykiikussa pomppivaa tytärtäni,ja silloin ne hanat aukesivat. Itkin kuin viimeistä päivää,halasin tyttöä ja tajusin vasta,miten lähellä menetys oli. Tyttö vain kikatti äidille.
Nyt kyynelten kuivuttua,olo on jotenkin helpottunut. Uskon,että nyt olen saanut henkisen läpimurron tässä asiassa.
Pahoittelen avautumistani,en keksinyt muutakaan.
Pakko kirjoittaa jonnekkin,että saan itseäni purettua.
7,5kk sitten meille syntyi pikkukeskonen. Ennen sektiota olin 1,5viikkoa sairaalassa,kunnes tilanne meni siihen,että raskaus oli purettava. Viikkoja oli kasassa 29+. Sairaalassa maatessani kukaan ei kertonut minulle mitään,kukaan ei valmistanut tulevaan. Lapsivuodeosastolla sektion jälkeen makoillessani katselin,miten tuoreet äidit hoivasivat pienokaisiaan,ja oma lapseni oli kamppailemassa teholla hengestään.
Ensimmäisestä päivästä lähtien olin jotenkin "yltiöpositiivinen",lohdutin itkeviä vanhempiani ja appivanhempia,mutta itse unohdin kokonaan itseni. Jos jotain pahaa olisi tapahtunut noina tytön sairaalassaoloviikkoina,olisin varmasti romahtanut,en edes tajunnut sellaista vaihtoehtoa olevan.
Eilen illalla katselin tytöstä sairaala-ajan kuvia. Äsken kuuntelin musiikkia ja katsoin hyppykiikussa pomppivaa tytärtäni,ja silloin ne hanat aukesivat. Itkin kuin viimeistä päivää,halasin tyttöä ja tajusin vasta,miten lähellä menetys oli. Tyttö vain kikatti äidille.
Nyt kyynelten kuivuttua,olo on jotenkin helpottunut. Uskon,että nyt olen saanut henkisen läpimurron tässä asiassa.
Pahoittelen avautumistani,en keksinyt muutakaan.
Muistan aikanaan, kun mun isoäiti kuoli niin äidin tehtävä oli huolehtia isoisästä ja omat tunteet jäi jotenkin käsittelemättä. Sitten kun isoisäkin (vuoden sisään yllättäen) kuoli, äiti pystyi vasta päästämään ne patoutuneetkin tunteet pihalle. Joskus on vaan selvitäkseen pakko siirtää niiden tunteiden käsittelyä myöhemmäksi. Hyvä, jos nyt vihdoin pääsit oloasi purkamaan