Lapsia vs. ei lapsia

[Pattitilanneko?]

Meillä on erittäin hyvä parisuhde: rakkautta ja naurua riittää. Kummallakin on pitkä sinkku- ja säätämismenneisyys, emmekä ole enää mitään teinejä. Naimisissa ollaan, on talo ja lainaa, joten ihan helposti ei tästä lähde lätkimäänkään. Tuskin kumpikaan löytäisi toista, jonka kanssa suhde olisi näin helppo ja mutkaton.

Mutta... lapsiasiassa olemme täysin eri linjoilla. Minä en ole koskaan ajatellut niitä hankkia, enkä näe itseäni vanhempana. Puoliso taas kipuilee ja huokailee, tuntee elämänsä menevän hukkaan ilman lapsia ja kokee, ettei ilman ole minkäänlaista päämäärää. Minua painostetaan joka ikinen päivä tässä asiassa ja vastailen epämääräisesti jotakin ja viittaan tulevaisuuteen. Biologian puolesta hedelmällisiä vuosia on vielä varmaan lähemmäs kymmenen jäljellä. Olen tässä odotellut, että oma mieleni muuttuisi ja oikeasti jonain minussakin herää suvunjatkamishalu, mutta odottelusta ja puolison painostuksesta huolimatta mitään ei tapahdu. Tai ehkä tapahtuu sen verran, että tämä ei-kantani on vahvistunut entisestään. Rahanmeno ja yövalvomiset eivät vain houkuttele ollenkaan.

Tämä aihe on läsnä aina ja kaikkialla ja ahdistaa aivan helvetisti ilmeisesti meitä molempia. Kumpikaan meistä ei toivo eroa, mutta onko tästä tilanteesta todellisuudessa mahdollista päästä jotenkin yli?

Onko itsekkäämpää vaatia rakkauden säilyttämiseksi lapset niitä haluavalta vai pakottaa lapsia haluamaton vastentahtoiseen vanhemmuuteen?

 

[myrkkysumakki]

Meillä on erittäin hyvä parisuhde: rakkautta ja naurua riittää. Kummallakin on pitkä sinkku- ja säätämismenneisyys, emmekä ole enää mitään teinejä. Naimisissa ollaan, on talo ja lainaa, joten ihan helposti ei tästä lähde lätkimäänkään. Tuskin kumpikaan löytäisi toista, jonka kanssa suhde olisi näin helppo ja mutkaton.

Mutta... lapsiasiassa olemme täysin eri linjoilla. Minä en ole koskaan ajatellut niitä hankkia, enkä näe itseäni vanhempana. Puoliso taas kipuilee ja huokailee, tuntee elämänsä menevän hukkaan ilman lapsia ja kokee, ettei ilman ole minkäänlaista päämäärää. Minua painostetaan joka ikinen päivä tässä asiassa ja vastailen epämääräisesti jotakin ja viittaan tulevaisuuteen. Biologian puolesta hedelmällisiä vuosia on vielä varmaan lähemmäs kymmenen jäljellä. Olen tässä odotellut, että oma mieleni muuttuisi ja oikeasti jonain minussakin herää suvunjatkamishalu, mutta odottelusta ja puolison painostuksesta huolimatta mitään ei tapahdu. Tai ehkä tapahtuu sen verran, että tämä ei-kantani on vahvistunut entisestään. Rahanmeno ja yövalvomiset eivät vain houkuttele ollenkaan.

Tämä aihe on läsnä aina ja kaikkialla ja ahdistaa aivan helvetisti ilmeisesti meitä molempia. Kumpikaan meistä ei toivo eroa, mutta onko tästä tilanteesta todellisuudessa mahdollista päästä jotenkin yli?

Onko itsekkäämpää vaatia rakkauden säilyttämiseksi lapset niitä haluavalta vai pakottaa lapsia haluamaton vastentahtoiseen vanhemmuuteen?

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin rakkautta on se, että haluaa toisen olevan onellinen - siitä tulee se oma onni.

Tilanteessa, jossa kumpikin pitää kiinni omista tarpeistaan ilman aikomustakaan joustaa, kertoo paljon suhteen tilasta.

On hyvä, että itsekin tiedostat suhteenne perustuvan enemmän taloon ja lainaan kuin rakkauteen. Ei luulisi kirpaisevan lähteä moisesta suhteesta, ja se olisi tietysti järkevintä, kun elämänodptukset ovat täysin erilaiset.

 

[Shimei]

Olipa tylytystä myrkkysumakilta. Ei yhteinen talo ja laina ja niiden muodostama taloudellinen side mitenkään sulje pois tai estä rakkautta ja sen tuomaa sidettä, huh.

On mahdotonta antaa mitään yleispätevää neuvoa. Mielestäni se ainakin on turha linja, että lähdetään puimaan, kumman toiveet ovat "järkevämmät" tai kummalla on painavammat perustelut. Ihmiset haluavat lapsia/eivät halua lapsia monista eri syistä, ja syistä osa on "perusteltavia" ja osa täysin tunnepitoisia. Tunnesyyt tosin eivät ole yhtään sen vähempiarvoisia kuin ns. järkiperusteetkaan. Jos puoliso kaipaa vanhemmuutta, vaikea sitä on häneltä kieltää. Toisaalta jos et itse halua vanhemmaksi, ei sellaista voi sinulta vaatia.

Taitaa olla pakkorakonen sille keskustelulle, että mitä kestätte toisiltanne ennen kuin pannaan kantapäät yhteen. Voiko puolisosi elää ilman lapsia loppuelämänsä? Oletko sinä hänelle tärkeämpi kuin oma perhe - vaikka sitten jonkun muun kanssa? Ja onko puolisosi puolestaan sinulle niin tärkeä, että voit mullistaa oman elämäsi täysin hänen vuokseen, ehkäpä suuntaan, jota et ollenkaan halua?

Jaksamista vaikeaan tilanteeseen!

 

[myrkkysumakki]

Olipa tylytystä myrkkysumakilta. Ei yhteinen talo ja laina ja niiden muodostama taloudellinen side mitenkään sulje pois tai estä rakkautta ja sen tuomaa sidettä, huh.

Siteerasin ap kirjoittajaa: "Naimisissa ollaan, on talo ja lainaa, joten ihan helposti ei tästä lähde lätkimäänkään."

Eli se, joka "tylytti" suhteen todellisesta sisällöstä, oli ap itse.

 

[jopa taas..]

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin rakkautta on se, että haluaa toisen olevan onellinen - siitä tulee se oma onni.

On se rakkaus sitäkin, että ei vaadi rakastetulta asioita, jotka ovat äärimmäisen vastentahtoisia. Eikä tuo sun näkemys edelleenkään ratkaise ap:n ongelmaa - kumman tässä pitäisi joustaa? Kumman velvollisuus on todistaa rakastavansa enemmän?

Eikä lapsen teko ole mikään "kerran joustaminen", vaan kun se lapsi on tehty, se on siinä vähintään 18 vuotta. Yhtä lailla jos lapsi jätetään tekemättä, se ei ole siinä hetkeäkään. Siksi nää onkin niin hankalia kysymyksiä, kun kompromissia ei ole.

 

[yks vaan']

Itse aikoinaan en halunnut lapsia, asuttiin avoliitossa ja asunnosta lainat ym. Oltiin rakastuneita ja onnellisia. Mieheni rupesi puhumaan naimisiin menosta ja lasten hankkimisesta. Avioliitto oli mielestäni ihan ihana asia, mutta nuo lapset. Kerroin puolisolleni että en halua lapsia riesakseni jne. Siitä asiasta käytiin eräätkin neuvottelut kunnes hän sanoi minulle "ettei sinun niitä yksin tarvitse hoitaa ja kasvattaa". Annoin lapsi asiassa periksi, koska mietin että en voi antaa tuollaisen ihmisen kadota elämästäni itsekkyyteni takia. Eipä aikaakaan papin aamenen jälkeen kun huomasin olevani raskaana, olin aluksi todella järkyttynyt ehkä elättelin ajatuksissani toiveita etten voisikaan saada lasta. Raskauden edetessä huomasin pikkuhiljaa ruvenneeni ajattelemaan lapsista toisella tapaa ehkä se luontoäiti kasvatti ja valmisti tulevaan. Muistan aina kun sain ensimmäisen käärön syliini sitä rakkauden tunnetta joka täytti sydämmeni jollaista en ennen ollut kokenut ja myös sen ihanan lämpöisen ja onnellisen katseen jonka sain mieheltäni kun hän sai pienen käärön syyliinsä. Päivääkään en ole katunut että annoin aikoinaan periksi ja yksin ei minun ole tarvinnut pesuettani hoitaa ja kasvattaa. Niitä on muuten nykyään neljä!
Yhden asian itsessäni olen kyllä huomannut, en oikein välitä muiden lapsista mutta eihän minun tarvitsekkaan!

 

[Pattitilanneko? (ap)]

Aloitin viestini kehua retostamalla, että rakkautta riittää. Siihen rakkauteen ja onnelliseen yhdessäoloon suhteemme perustuu, ei suinkaan tylysti asuntolainaan, josta siitäkin toki tulisi päänvaivaa tapauksessa, että päättäisimme laittaa kattilat jakoon.

Jos rakkaus tosiaan perustuu lähtökohtaisesti siihen, että haluaa tehdä toisen onnelliseksi, niin puolisoni tekisi minut onnelliseksi luopumalla lapsihaaveistaan ja minä taas puolisoni suostumalla perheenlisäykseen. Tilanne olisi kääntynyt päinvastaiseksi, mutta eri puolilla oltaisiin silti, vai?

 

[kaksi riittää]

Tuo lapsiasia taitaa olla yksi niistä elämän suurista peruskysymyksistä, joihin ei ole yhtä oikeaa ratkaisua.

Kun itse aikoinaan halusin lapsen, halusin sitä niin kovin, että olisin jättänyt silloisen isäehdokkaan, jos hän olisi ollut lasten teosta eri mieltä. Ja taas sitten myöhemmin, kun tunsin, että yhtään enempää lapsia en enää halua, en olisi suostunut tekemään niitä vaikka Brad Pitt olisi pyytänyt. Enkä suostu edelleenkään.

On se suvunjatkamisvietti sellainen voima, että se ei taida aina olla ihan järjen käsissä.

 

[myrkkysumakki]

Aloitin viestini kehua retostamalla, että rakkautta riittää. Siihen rakkauteen ja onnelliseen yhdessäoloon suhteemme perustuu, ei suinkaan tylysti asuntolainaan, josta siitäkin toki tulisi päänvaivaa tapauksessa, että päättäisimme laittaa kattilat jakoon.

Jos rakkaus tosiaan perustuu lähtökohtaisesti siihen, että haluaa tehdä toisen onnelliseksi, niin puolisoni tekisi minut onnelliseksi luopumalla lapsihaaveistaan ja minä taas puolisoni suostumalla perheenlisäykseen. Tilanne olisi kääntynyt päinvastaiseksi, mutta eri puolilla oltaisiin silti, vai?

Aivan. Ja sitten jompikumpi saisi "uhrautua" suostumalla siihen, että hänen toiveensa toteutetaan. Tuskin kirpaisisi kauheasti.

Mutta koska teillä ei ole rakkautta, ette kykene siihen. Joten erotkaa, niin kummankaan ei tarvitse joustaa.

 

[elli1970]

kaksi riittää:
juuri noin! olen samaa mieltä kanssasi.

 

[v: ei]

K: Eikö myrkkymuija ymmärrä taaskaan lukemaansa?

 

[Sakari6]

Me emme vaimoni kanssa kumpikaan varsinaisesti halunneet lapsia; niitä vain jostain syystä tuli viisi. Ensimmäiset vuodet niitten kanssa olivat työntäyteisiä, mutta ajan myötä helpotti, kun lapsilla alkoi olla seuraa toisistaan. Alkujärkytyksistä selvittyämme huomasimme todella nauttivamme nykymittapuun mukaan suurperheestämme.

Nyt on lapsenlapsiakin jo kuusi, eikä aika vieläkään käy pitkäksi. Ei myöskään tarvitse kuluttaa aikaansa miettimällä, mitä tästä eteenpäin, kun elämää riittää ympärillä. Kaikki eivät tosin asu ihan jokapäiväisen käyntimatkan päässä.

 

[Eräs äiti]

Jos mitään päteviä syitä ei ole, miksi lapsia ei voisi hankkia, olen valitettavasti sen lapsen haluajan kannalla. Yksi lapsi ei elämää muuta, etenkin jos mies on valmis sitoutumaan siihen. Valitettavasti se, joka ei lasta saa, joutuu tekemään kompromissin.

Tietysti jos olette valmiit eroamaan, sekin mahdollisuus on olemassa. Mutta käsittääkseni olette kuitenkin onnellisia. En itse alkaisi miksikään suurperheen emännäksi, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että yksi lapsi ei todellakaan elämää muuta, mikäli kummatkin vanhemmat ovat 100% läsnä. Ja se 18 vuottakin menee yllättävän nopeasti!

 

[ei vain yhtä]

On hirvittävän itsekästä tehdä yksi lapsi toisen mieliksi. Ihan kuin hankkisi yhden koiran, siitä on vain vähän vaivaa. Se lapsi on ihminen ja yksinäinen lapsi on todella yksinäinen.

Vain sisarus voi ymmärtää tunnemaailman, jos jotakin tapahtuu: avioero, vanhemman kuolema, sairaus yms.

Jos et halua lapsia, älä tee niitä. Anna miehelle kuitenkin vapaus etsiä sellainen kumppani, joka haluaa samoja asioita. Sinä olet hänen kanssaan valheellisin ja väärin perustein.

Mutta älä missään nimessä tee yhtä lasta säälistä ja miehen mieliksi.

 

[aaaaaaaaaaaAAAaaaaargh!]

Yksi lapsi ei elämää muuta

Tämä on täyttä hevon peetä! Totta kai elämä muuttuu kertaheitolla, kun kotiin ilmestyy täysin avuton käärö, joka kenties valvottaa yöt, vaatii 24/7 läsnäoloa, ei osaa syödä, pukea, eikä edes kommunikoida kuin itkemällä.
Ja vauva-ajasta eteenpäinkin se lapsi on läsnä ja tarvitsee vanhempiaan.

Pöyristyttävää "luvata" jollekulle, että lapsi ei muuta elämää. TOTTA KAI se muuttaa, lopullisesti!

 

[riinu]

Yhden lapsen nyt voi ainakin hankkia, siten saa kokea raskauden, synnytyksen ja lapsen hoidon -- ja onpahan joku jolle talonsa antaa, sitten kun se on maksettu. Tottakai hankitte sen lapsen tai kaksikin. Meillä on kolme ja ollaan kaikkea pystytty tekemään, lomailemaan yms. ei lapsi estä toteuttamasta haaveita.

 

[entäs?]

ei lapsi estä toteuttamasta haaveita.

Paitsi jos haaveena on elämä ilman lapsia.

 

[myrkkysumakki]

Minun mielestäni päätös hankkia lapsia on yksi elämän suurimmista. Minulla on aina ollut halu saada monta lasta, ja kyllä niitä on siunautunutkin.

Ja elämä on aivan totaalisesti toisenlaista kuin se olisi ilman lapsia. (Itse olen monta kertaa mielessäni suunnitellut antavani "vähänkäytetyt kakarani hyvään kotiin" )

Minusta toisen ihmisen rakastamiseen liittyy se, että kunnioittaa hänen toiveitaan ja haaveitaan, pyrkimyksiään ja arvojaan.

Kannattaa olla itselleen rehellinen ja todeta, että jos potentiaalisen elämänkumppanin kanssa ei pääse niin isosta asiasta kuin lasten hankkimisesta sopuun, tuskin sujuvat pienemmätkään päätökset ongelmitta jatkossa.

Ei se ole kenenkään "syy" että silloin erotaan.

Kyllä jokaisella täytyy olla oikeus aidosti päättää näin merkittävästä asiasta. (Ja siksipä inhoan väkisin tehtyjä "vahinkoja" myös, minusta se on yksi alhaisimmista tempuista, mitä nainen voi tehdä. Eikä sillä ole mitään rakkauden kanssa tekemistä, ainoastaan itsekkyyden.)

 

[Eräs äiti]

Jos on kotona viihtyvää tyyppiä, eikä bilettäjä, niin yksi lapsi ei edelleen muuta elämää. Suomessa kuitenkin äiti ja myös isä pystyy pitämään lakisääteisen loman, josta vielä maksetaan. Normaali lapsi ei valvota 24/7, koliikkivauvat ovat erikseen, mutta ne eivät kuitenkaan edusta koko Suomen vauvaväestöä.

Myöhemmin vanhemmat palaavat takaisin töihin ja saavat lapsen kunnalliseen lastenhoitoon. Monissa maissa ei ole tätäkään etua, vaan äiti joutuu sanomaan irti työpaikastaan ja jäämään joko kotiäidiksi tai etsimään uuden työpaikan.

Yhden lapsen takia ei tarvitse myöskään vaihtaa isompaan asuntoon tai isompaan autoon. Sitten kun niitä lapsia on vähän enemmän, niin tämä voi olla tarpeellista. Toisaalta teillähän se asunto jo oli?

 

[myrkkysumakki]

Jos on kotona viihtyvää tyyppiä, eikä bilettäjä, niin yksi lapsi ei edelleen muuta elämää. Suomessa kuitenkin äiti ja myös isä pystyy pitämään lakisääteisen loman, josta vielä maksetaan. Normaali lapsi ei valvota 24/7, koliikkivauvat ovat erikseen, mutta ne eivät kuitenkaan edusta koko Suomen vauvaväestöä.

Myöhemmin vanhemmat palaavat takaisin töihin ja saavat lapsen kunnalliseen lastenhoitoon. Monissa maissa ei ole tätäkään etua, vaan äiti joutuu sanomaan irti työpaikastaan ja jäämään joko kotiäidiksi tai etsimään uuden työpaikan.

Yhden lapsen takia ei tarvitse myöskään vaihtaa isompaan asuntoon tai isompaan autoon. Sitten kun niitä lapsia on vähän enemmän, niin tämä voi olla tarpeellista. Toisaalta teillähän se asunto jo oli?

Olen kanssasi eri mieltä. Minusta sellaiset vanhemmat, joiden mielestä lapsen saaminen ei muuttanut elämää, ovat suoraansanottuna epäilyttäviä.

On tainnut jotain ikään kuin mennä "ohi", jos lapsen saanti ei elämää muuta. Ja on täysin naurettavaa puhua vain jostain vanhempainlomasta - lapsi on ELINIKÄINEN sitoumus.

 

[sohfvffis]

Omat lapset ovat aivan ihmeellinen täyttymys.Jos parisuhteessa toinen haluaa lapsia ja toinen ei,silloin eri teille.Kerran eletään.Toisen tossun alla ei kannata elämäänsä hukata.Itelläni neljä lasta.Vaikka olenkin erot joutunut kokemaan.Silti eksäni kanssa olemme hyvillämme lapsistamme.Omat lapset H....tin hieno asia.Todellakin.Jos lapsiasia ei sovi,silloin lusikat jakoon.Turha kiusata itseään ja kumppania.

 

[diibadaabadiiba]

Kannattaa olla itselleen rehellinen ja todeta, että jos potentiaalisen elämänkumppanin kanssa ei pääse niin isosta asiasta kuin lasten hankkimisesta sopuun, tuskin sujuvat pienemmätkään päätökset ongelmitta jatkossa.

Päin vastoin, pienemmistä asioista on mahdollista tehdä kompromissi. Jopa jotkut isommat asiat, esim. ulkomailla asuminen, voidaan toteuttaa "kokeillaan"-periaatteella - koska ne voi perua, voi muuttaa takaisin jos toinen ei sopeudukaan.
Lasta ei voi palauttaa, ja lapsen tulo on saanut monet sellaisetkin parit eroamaan, joissa molemmat ovat halunneet lasta. On aivan typerehtimistä taivutella puoliväkisin ketään vanhemmaksi, siitä seuraa todennäköisesti se ero joka tapauksessa, kaupan päällä on sitten vielä lapsesta aiheutuvat järjestelyt ja kiistat.

Yhtä epäreilua on tietysti vaatia ketään luopumaan vauvahaaveestaan, joten siinä kohtaa olen samaa mieltä, että ero on järkevintä. Mutta tuo myrkkysumakin ihmeellinen syyllistämistyyli käy vähän silmiin, kaipa on valittu nimimerkki luonteen mukaan...

Jos on kotona viihtyvää tyyppiä, eikä bilettäjä, niin yksi lapsi ei edelleen muuta elämää. Suomessa kuitenkin äiti ja myös isä pystyy pitämään lakisääteisen loman, josta vielä maksetaan. Normaali lapsi ei valvota 24/7, koliikkivauvat ovat erikseen, mutta ne eivät kuitenkaan edusta koko Suomen vauvaväestöä.

Niin joo, ja sen normaalin lapsen saa vaan ihan tilaamalla? On erittäin tärkeää, että lapsi on toivottu jo "tullessaan rakastettu" senkin takia, että lapsi on yksilö - se voi olla sairas, vammainen, temperamentiltaan jotakin ääripäätä, huono nukkumaan, huono syömään, mitä vaan.
Kyllä munkin tuttavapiirissä on lähes jokaiset vanhemmat joutuneet valvomaan, sopeuttamaan elämänrytminsä vauvan mukaan, tinkimään keskinäisestä ajasta ja läheisyydestä jne.

 

[myrkkysumakki]

Yhtä epäreilua on tietysti vaatia ketään luopumaan vauvahaaveestaan, joten siinä kohtaa olen samaa mieltä, että ero on järkevintä. Mutta tuo myrkkysumakin ihmeellinen syyllistämistyyli käy vähän silmiin, kaipa on valittu nimimerkki luonteen mukaan...

Mahtaa olla tuskaa, kun on asiasta samaa mieltä mutta riitelee nimimerkin takia ;D

 

[Vela]

En voi olla ihmettelemättä joitakin aiempia kommentteja, joissa suorastaan kehoitettiin "antamaan periksi" ja hankkimaan lapsi, vaikka ap ei sitä nimenomaan halunnut. Ei lasta voi tehdä toisen ihmisen mieliksi! Erityisesti alkoi ahdistaa tämä kirjoitus:

"Yhden lapsen nyt voi ainakin hankkia, siten saa kokea raskauden, synnytyksen ja lapsen hoidon -- ja onpahan joku jolle talonsa antaa, sitten kun se on maksettu. Tottakai hankitte sen lapsen tai kaksikin. Meillä on kolme ja ollaan kaikkea pystytty tekemään, lomailemaan yms. ei lapsi estä toteuttamasta haaveita."

Jos on vapaaehtoisesti lapseton (kuten minä ja ilmeisesti myös ap) ei halua kokea synnytystä, raskaana olemista ym. Se ei ole kaikkien naisten haave. Ahdistava ajatus! Enkä usko siihenkään, että kaikkea pystyy tekemään lapsen kanssa. Hyvästi oma rauha!

Pahoittelen, että minulla tosiaankin kiehahti, kun joillekin äideille pitää todellakin rautalangasta vääntää se tosiasia, ettei halua lasta. Ap:tä neuvoisin vielä keskustelemaan miehensä kanssa asiasta. Jos lapsen hankkiminen on miehelle välttämätöntä, niin sitten ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin erota, vaikka se raskaalta tuntuisikin. Myöhemmin toinen saattaa tulla katkeraksi, jos on toiminut vasten tahtoaan.

 

[myrkkysumakki]

Jotta ikävä nimimerkkini ei enää kiusaisi keskustelijoita, vaihdan sen johonkin ihqun positiiviseen. Kumpi olis sillee kivempi ja niinku södempi, "Auringonkukkapien" vai "Ruusunnuppunenvaan"?

Muahahhhaaahhaaaaaa