Lasinen lapsuus, sirpaleinen aikuisuus

[suruinen]

Riippuu millä mielialalla olen. Työni pystyn hoitamaan ihan hyvin, neuvotkin otan vastaan. Jos pahoitan mieleni niin sitten voin olla aika pitkään allapäin. Joskus saatan myös suutahtaa. Lähinnä ongelmat tulee vastaan parisuhteessa mutta myös ystävyyssuhteissa.

Minäkin pystyn muuten olemaan positiivinenkin, ja iloitsen nytkin paljon Joulun tulosta ja lumesta (viitaten yhteen edellisistä vastauksista). Rakastan miestäni ja yhteistä aikaa, samoin ystäviäni. Matkustelen paljon, elämäni on ihan kivaa, työssäkin menee ihan ok. Mutta nuo pelot, tai miksi niitä kutsuisikaan, ottavat joskus vallan. En ehkä usko ansaitsevani oikeaa toimivaa parisuhdetta. Tai sitten en usko toisen olevan minun arvoiseni. Joinain päivinä kaikki tuntuu todella hyvältä, jonain hetkenä taas todella pahalta. Pettymyksiä en ole oppinut ottamaan vastaan, vaikka toisaalta niitä usein odotankin.. että ainahan ihmisiin saa pettyä. Tiedän ettei toista saa kahlita, enkä sitä haluakaan, mutta kun pitäisi sitten luottaa (esim. mennä miesporukalla ryypiskelemään) niin siinä sen huomaa, ettei pysty itseään hillitsemään ollenkaan.

Psykologille haluaisin puhua myös siksi, että hän osaisi arvioida tarvitsenko jotain hoitoa tai lääkkeitä, tai tietäisi ainakin sanoa mikä on oikea "diagnoosi". Minun vain on kovin vaikea puhua jos ei juuri sillä hetkellä ole huono olla. Muussa tapauksessa sitä itsekin vähättelee, ajattelee ettei se nyt niin paha olekaan.

 

[mies]

Tämä on nyt ihan arvailua minulta.
Sinä et ole voinut luottaa lapsena. Sinulla ei ole ollut turvallista kotia; sellaista kotia, missä lapsi olisi saanut olla lapsi ilman pelkoja. Sinun oli oltava kova, että selviäisit, niin myös äitisi piti suhtautua isääsi ja kirjoitit, että hän oli vihainen isällesi. Kai sinäkin olit vihainen? Olisiko tapasi opittu jo lapsena ja kun se kohdistuu nytkin lähimpiin ja tietysti silloin , kun he eivät ole "kuin pitäisi" ? Luottamuksen puute on ihan selviö noiden kokemusten jälkeen.

Mietipä nyt hyviä asioita elämästäsi oikein urakalla. Minusta sinä sanoit hienosti niitä:

"Minäkin pystyn muuten olemaan positiivinenkin, ja iloitsen nytkin paljon Joulun tulosta ja lumesta (viitaten yhteen edellisistä vastauksista). Rakastan miestäni ja yhteistä aikaa, samoin ystäviäni. Matkustelen paljon, elämäni on ihan kivaa, työssäkin menee ihan ok."

Tuo kuulostaa todella hyvältä ja olet tärkeä ihminen monelle, sinä vain olet saanut huonon mallin lapsena, etkä ole pystynyt käsittelemään traumoja. Ei ne enää sinun elämääsi loiki, nuku levollisena ensiyönä

 

[suruinen]

Kiitos, arvailusi ovat varmasti myös oikeassa. Isälleni on annettu 10 vuotta elinaikaa pari vuotta sitten, joten surua on ehkä vielä edessä. Menetyksen pelko on kaikesta huolimatta suuri, myös ajatus siitä, kuinka "aikuinen" sittenkin täytyy olla. Ehkä nyt tuntuu ettei elämässä ole kuitenkaan ketään kuka tukisi ihan 100%, toivottavasti tämänhetkinen suhde kuitenkin kasvaa lopulta juuri sellaiseksi mitä hyvän suhteen.. noh, "pitäisikin"

 

[ope]

Juupajuu mies..

Kun kysyin millaisia hätähuutoja pitää seurata, niin onneksi sain pari järkevääkin vastausta. Tosiaan ne kaikkein kilteimmät tyypit ovat usein rikkinäisistä perheistä, ei kuitenkaan välttämättä alkoholistiperheistä, vaan muuten vaan jonkin tyrannian alla olevista. TIEDOKSESI se että kun todellakin opetan LUKIOSSA, niin siellä ei ole tapana antaa jälki-istuntoja. Yleensä sinne hakeutuu sen verran fiksuja tyyppejä, ettei kurinpitoa tarvitse jatkaa tunnin jälkeen. Auktoriteetissani ei ole ongelmaa, vaikka jotkut pojat joskus testaavatkin naisopettajan luotettavuutta luokan "johtajana". Korkeintaan ääritapauksissa pieni puhuttelu riittää. Sitä paitsi ne meluisat pojat joihin ilmeisesti viittaat pärjäävät yleensä elämässään ihan hyvin. Siis lukiossa, ehkäpä peruskoulussa tilanne on toinen.