Lasteni elämässä vain huonoja aikuisia!

[suku vaihtoon]

Huonolla tarkoitan sellaisia, jotka eivät kuuntele eivätkä kommunikoi lasten kanssa. On kauheata katsella, kun lasten ohi puhutaan eikä mikään heitä koskeva kiinnosta. Kun lapset olivat pienempiä, oli asia toinen, koska ainahan pikkutaaperot kiinnostavat. Miksi iso lapsi ei herätä enää mitään tunteita?

Anoppilassa käydessä lapset saavat kyllä tervehdyksen mutta sitten alkaa palpatus aikuisten asioista ja lasten ohi puhutaan myös ruokapöydässä. Jos yritän avata keskustelua lapsiin liittyen, anoppi katsahtaa minuun ja kysyy minulta esim, että no milloin niiden kesäloma sitten alkaa? Siis ei voi kysyä lapsilta heidän asioitaan, ainakin se on hyvin harvinaista.

Toisen lapsemme kummit ovat samaa maata. Lapset moikataan mutta heitä ei huomioida muulla tavalla. Mieheni kanssa AINA juttelemme heidän lastensa kanssa, mutta en muista että he olisivat koskaan kysyneet meidän lapsilta mitään kuulumisia esim. kahvipöydässä. Eivät siis osaa ottaa edes esimerkkiä meistä.

Omat vanhempani ovat myös oma lukunsa. Äitini pälättää jatkuvalla syötöllä omia asioitaan, eikä saa lopetettua sen vertaa että malttaisi hetken kuunnella lapsiani. Joskus "pakotan" siihen sanomalla, että X:llä oli juttu kesken, kuunnellaanpa nyt.

Minä pidän lapsia yhtä tärkeinä ihmisinä kuin aikuisia, mutta selvästikään em. ihmiset eivät niin tee. On surullista katsella, kuinka lapseni vaivautuneina syövät nopeasti mummulassaan, että voi lähteä pöydästä jossa heille ei sukulaiset puhu mitään, vaikka nämä pajattavat suu vaahdossa jostain lautakasasta/pankkikortista/kaivonkannesta... vuodesta toiseen. Minkä viestin se mahtaa antaa? Että he (lapset) eivät ole tärkeitä, eivät kommunikoinnin arvoisia.

Haluaisin todella sanoa asiasta suoraan kaikille, mutta vihathan siitä saa niskaan. Olen yrittänyt hienovaraisesti, mutta kaikki ovat niin pölkkyjä, etteivät tajua mitään asiasta. Hienoja sukulaisia ja kummeja meillä.

Ollaanko me ainoita tällaisen ongelman kanssa?

 

["madame"]

No mitä se haittaa jos sulle suututaan asiasta? sä olet aikuinen ja kestät sen. Eli senkun sanot vaan suoraan asian! Etkä anna heidän mitätöidä lapsiasi enään yhtään!

 

[suku vaihtoon]

[QUOTE="madame";26217104]No mitä se haittaa jos sulle suututaan asiasta? sä olet aikuinen ja kestät sen. Eli senkun sanot vaan suoraan asian! Etkä anna heidän mitätöidä lapsiasi enään yhtään![/QUOTE]

Meillä on vain vähän sukua enkä halua riitoja niihinkin vähiin suhteisiin. Sellaista on läheltä seurattu, ei ole mukavaa.

Aktiivista mitätöintiä ei ole, enkä sellaista suvaitsisi hetken vertaa vaan lähtisin ovet paukkuen. Mutta sellaista tosi typerää "aikuisten kesken vaan puhutaan" -tyyliä on kettumainen todistaa vuodesta toiseen. Valitettavasti he vaan ovat sellaisia, yksinkertaisia.

 

[Keittiönoita]

Miten oli sinun omassa lapsuudessasi? Tai miehesi lapsuudessa? Olitteko te kylässä tasaveroisia keskustelukumppaneita aikuisten kanssa? Mä itse kuulun siihen sukupolveen, joka sai näkyä vaan ei kuulua ja lasten kuului olla hiljaa, kun aikuiset puhuivat. Tiedän, että omassa ikäpolvessanikin on vanhempia, jotka ovat kasvattaneet omat lapsensa samalla tavalla eli olemaan hiljaa silloin, kun aikuiset puhuvat. Ja olen mä itsekin omien lasteni kohdalla aika tapauskohtaisesti katsonut, milloin muut ihmiset haluavat keskustella lasteni kanssa ja milloin taas mun kanssani. Mummit ja kummit tosin ovat antaneet myös lapsille aikaansa.

 

[fifiia]

Mitä hyödyttäisi sanoa ihmisille (suvulle) olette kaikki pölkkypäitä, sukua tuskin pystyy vaihtamaan, mutta lapsen elämään voi etsiä muita aikuisia jotka sinusta ovat parempia.

 

[suku vaihtoon]

Miten oli sinun omassa lapsuudessasi? Tai miehesi lapsuudessa? Olitteko te kylässä tasaveroisia keskustelukumppaneita aikuisten kanssa? Mä itse kuulun siihen sukupolveen, joka sai näkyä vaan ei kuulua ja lasten kuului olla hiljaa, kun aikuiset puhuivat. Tiedän, että omassa ikäpolvessanikin on vanhempia, jotka ovat kasvattaneet omat lapsensa samalla tavalla eli olemaan hiljaa silloin, kun aikuiset puhuvat. Ja olen mä itsekin omien lasteni kohdalla aika tapauskohtaisesti katsonut, milloin muut ihmiset haluavat keskustella lasteni kanssa ja milloin taas mun kanssani. Mummit ja kummit tosin ovat antaneet myös lapsille aikaansa.

Jos lapseni ovat hiljaa koko 2-3 päivän mummulareissun, eikä heiltä kysytä mitään kuulumisia (viime näkemästä 3-4kk), niin se ei mene tuohon kategoriaan että lasten oletetaan olevan nätisti ja hiljaa kun aikuiset puhuvat. Ovat siis jo isoja ja hiljaisia muutenkin. Liiankin hiljaisia, syynä varmasti se, että ovat huomanneet olevansa melko näkymättömiä joka tavalla.

Mikään hierarkiasysteemi ei selitä sitä, ettei lasten kanssa haluta/osata puhua. Omien lastenlasten?

 

[Keittiönoita]

Jos lapseni ovat hiljaa koko 2-3 päivän mummulareissun, eikä heiltä kysytä mitään kuulumisia (viime näkemästä 3-4kk), niin se ei mene tuohon kategoriaan että lasten oletetaan olevan nätisti ja hiljaa kun aikuiset puhuvat. Ovat siis jo isoja ja hiljaisia muutenkin. Liiankin hiljaisia, syynä varmasti se, että ovat huomanneet olevansa melko näkymättömiä joka tavalla.

Mikään hierarkiasysteemi ei selitä sitä, ettei lasten kanssa haluta/osata puhua. Omien lastenlasten?

Niin, en sun sukuasi tunne, mutta tuli mieleeni tuo, että aiemmin lasten jutut eivät olleet aikuisten mielestä erityisen kiinnostavia. Aikuiset keskustelivat keskenään ja lapset keskenään. Jotkut ajattelevat edelleenkin samalla tavalla ja mietin, mahtaisiko sun sukusi kuulua juuri heihin?

 

[meillä]

on ystäväperhe, jotka ovat ottaneet oikein sydämenasiaksi ton lasten mukaan ottamisen keskusteluihin,. heillä ei voi yksinkertaisesti käydä kuin pakolliset eikäheitä voi kuttua kylään kuin juuri sen pakollisen, koska niin paljo ärsyttää sellanen 15-vuotias poika, joka koko ajan istuu aikuisten kanssa ja ottaa kantaa joka asiaan. hän istuuy kahvipöydässä ja hän isttuu sohvalla mukana ja aina kun hän avaa suunsa (ja sen hän tekee joka välissö) nii äiti ihastuneena kääntää katseensa poikaansa ja keskittyy kuuntelemaan hänen kannanottoaan.

siis niiiiiiin rasittavaa, niiiiin rasittavaa!!!!

 

["jeps"]

Oma mummoni oli tosi suloinen ihminen, ja aina sanoi, että minä olen hänelle tosi tärkeä. ensimmäinen lapsenlapsi. Mutta ei se multa koskaan mitään kysynyt, tai tuntennut mua millään tapaa. se puhui suu vaahdossa entisistä naapureistaan, lapsuudesatan, lapsuudenkavereistaan, jne. jos kävin tai soitin. Ei minuuttiakaan hiljaisuutta. Ehkä en sitten osannut kertoa omista asioista ehkä olisi pitänyt yrittää saada sana johonkin väliin. Nyt omat lapset valittavat että eivät saa suunvuoroa... apua!!!!

Joistain asioista oli kiva kuulla, kuten omasta suvustaan, sen sisarista ja veljistä. Mutta ne hänen aktiiviajan (siis kun oli perheenemäntä, keski-ikäinen) naapuruussuhteet ja muut ei niin hirveästi kiinnostaneet mua. Mutta niitä kuuntelin jopa tunnin jos soitin hänelle.

 

["siru"]

oon miettinyt ihan samaa asiaa omien lasten kohdalla. toivoisin ystävien tai sukulaisten, kummien jne noteeraavan heidät. ikävä kyllä ajatuksissani olen tullut siihen tulokseen ettei huomioiduksi tulla vaatimalla sitä. opeta lapset arvostamaan itseäään. anna jotain tekemistä jos heidät ohitetaan, josta joku voisi tulla kyselemään. valitse seuraksi sellaisia ihmisiä jotka arvostavat teitä aidosti ja käyttäydy itse arvokkaasti..ehkä parempi ettei mene niin usein sellaisten sukulaisten luokse, jos lapset ovat kuin ilmaa.

 

["vieras"]

Meillä mummoloissa on ihan päinvastainen meininki, eli lapset saavat pälättää asioitaan koko ajan, puhua ja huutaa aikuisten päälle, pitää omaa showtaan... Jos vaikka yritän mummolle puhua jostain tärkeästäkin asiasta, lapsi tulee siihen ja alkaa selittää omiaan, mummo keskeyttää keskustelumme ja ryhtyy höpsöttelemään lasten kanssa. Sitten nuo kullannuppuseni luulevat, että muuallakin ovat maailmannapoja ja voivat keskeyttää aikuisten keskustelut aina ja missä tahansa. Että jokin kultainen keskitie tässäkin olisi hyvä.

 

["carelia"]

ovatko lapset koskaan isovanhempien/kummien kanssa koskaan kaksin vai onko aina vanhemmat mukana? Omasta lapsuudestani 70-luvun alusta muistan kyllä jutelleeni mummien, ukin, tätien, setien yms. kanssa. Monesti tosin silloin kun olen ollut kaksin aikuisen kanssa. Kyllä minun suvussa lapsia jututetaan, teinit on sitten vähän haastavampi alue. Ainakin minulle itselle.

 

["keski-ikäinen"]

seuraa tunnustus: mä olen kasvanut tuon aikakauden puolella, jolloin lapsille oli selvää, että he eivät ole tilaisuuden keskipiste muuten kuin syntymäpäivänään ja osittain jouluna. Ja kaipaan sinne takaisin.

Joo, onhan siinäkin huonot puolensa, mutta kun kaikilla oli suht jaettu kulttuuri tässä asiassa, lasten ei tarttenut ottaa asiaa henkilökohtaisesti. En ole ollenkaan varma, että keskipisteeseen nostetut lapset kasvavat terveemmiksi ja onnellisemmiksi.

Päinvastoin, epäilen että siinä ruokitaan väärää itsekeskeisyyttä ja tuhotaan kyky itsetehostamattomaan sosiaalisuuteen. Ja luodaan väärä käsitys maailmasta. Elämän rajallisuuteen alistuminen on vaikeampaa ihmiselle, joka on tottunut ajattelemaan, että elämä ilman huomiota ja palkkioita ei ole elämää ollenkaan.

Samaten mielenkiinnosta nouseva uteliaisuus maailmaa kohtaan ja kyky saada tyydytystä työstä voi jäädä ohueksi, jos aina ollaan onkimassa onnea.

 

[suku vaihtoon]

[QUOTE="keski-ikäinen";26217555]seuraa tunnustus: mä olen kasvanut tuon aikakauden puolella, jolloin lapsille oli selvää, että he eivät ole tilaisuuden keskipiste muuten kuin syntymäpäivänään ja osittain jouluna. Ja kaipaan sinne takaisin.

Joo, onhan siinäkin huonot puolensa, mutta kun kaikilla oli suht jaettu kulttuuri tässä asiassa, lasten ei tarttenut ottaa asiaa henkilökohtaisesti. En ole ollenkaan varma, että keskipisteeseen nostetut lapset kasvavat terveemmiksi ja onnellisemmiksi.

Päinvastoin, epäilen että siinä ruokitaan väärää itsekeskeisyyttä ja tuhotaan kyky itsetehostamattomaan sosiaalisuuteen. Ja luodaan väärä käsitys maailmasta. Elämän rajallisuuteen alistuminen on vaikeampaa ihmiselle, joka on tottunut ajattelemaan, että elämä ilman huomiota ja palkkioita ei ole elämää ollenkaan.

Samaten mielenkiinnosta nouseva uteliaisuus maailmaa kohtaan ja kyky saada tyydytystä työstä voi jäädä ohueksi, jos aina ollaan onkimassa onnea.[/QUOTE]


En missään nimessä peräänkuuluta keskipisteenä oloa. Olisi vain ihanaa, että edes joskus odotettaisiin lasteni avaavan suunsa ja kertovan esim., mitä teki synttäreillänsä. Mutta kun ei kiinnosta ketään. Ja senkin voi siis kysyä pakon edessä multa, lasten äidiltä, eikä lapselta itseltään. Älytöntä.

En siedä itsekään päälle huutavia lapsia, siksi meillä ei sellaisia olekaan. Mutta on liian kilttejä, jotka eivät ole kenenkään kiinnostuksen kohteita. Lasten vaari ei ole puhunut 5 vuoteen heille kai 5 lausetta enempää. Syy? Ei ole asiaa, joskus voi tokaista jotain.

 

["keski-ikäinen"]

En missään nimessä peräänkuuluta keskipisteenä oloa. Olisi vain ihanaa, että edes joskus odotettaisiin lasteni avaavan suunsa ja kertovan esim., mitä teki synttäreillänsä. Mutta kun ei kiinnosta ketään. Ja senkin voi siis kysyä pakon edessä multa, lasten äidiltä, eikä lapselta itseltään. Älytöntä.

En siedä itsekään päälle huutavia lapsia, siksi meillä ei sellaisia olekaan. Mutta on liian kilttejä, jotka eivät ole kenenkään kiinnostuksen kohteita. Lasten vaari ei ole puhunut 5 vuoteen heille kai 5 lausetta enempää. Syy? Ei ole asiaa, joskus voi tokaista jotain.

Myönnettävä on, että on paljon helpompi haaveilla menneistä, kun tuntemani ihmiset ovat kuitenkin jotain huomiota antaneet aina. Mutta tämä taitaa olla semmoinen vaikea kysymys, jossa tulee kierrettyä kuumaa puuroa ilman että päästään syömään.

Onhan se niin, että mitä lapsi teki synttäreillään ei ole itsessään aikuista kiinnostava asia - jos joku kyselee aidosti kiinnostuneena, niin tekee niin nähdäkseen lapsen ilon tai arvioidakseen oliko heillä koreammat synttärit tms. Eikä sen välttämättä tarvitse olla huono asia. Lapsen on ihan hyvä ymmärtää, että hänen maailmansa isot asiat eivät ole sitä aikuisille, mieluummin niin kuin että lapset opetetaan pitämään teennäistä mielenkiintoa aitona. Jos se teennäisyys on lisäksi kiusaantunutta ja vihaista siksi että lapsen äiti on painostanut, ei hyvä.

Sen sijaan olisi tärkeää, että aikuiset jakaisivat omasta ymmärryksestään lapsille, näyttäisivät asioita, ottaisivat mukaan, ja siinä yhteydessä kykenisivät myös lasta kuuntelemaan. Lapset eivät taida mennä rikki siitä, jos suvussa on empatiakyvyttömiä möllejä joiden kuuntelutaito on vajaa, kun sinä voit heidän kanssaan asiasta keskustella. Mutta tuohon asioiden selittämiseen ja näyttämiseen voisit sukua ehkä ohjatakin ilman että kukaan tuntisi sitä hyökkäykseksi tai aneluksi.

Eihän se mikään ihme ole, että suku on kylmää - jos he eivät paremmasta tiedä eivätkä ole päässeet kehittämään tapoja olla rakentavasti lasten kanssa, he eivät myöskään tiedä mitä menettävät. Ja todennäköisesti siellä on puhuttu aidanseipäistä satoja ja tuhansia vuosia. Jos et itse hajoa raivoon ja liittoudu lasten kanssa sukua vastaan, niin lasten on helpompi opetella käsittelemään sukua sinun taustatukeesi ja myötätuntoosi nojaten.

Kyllä minuakin riipoisi kuulua sinun sukuusi, mutta lohduksi yritän sanoa, että on monia tapoja, joilla suku voi olla harmiksi. Tuo ei taida edes olla pahimmasta päästä. Monella muulla taitaisi olla tähän uskomattomia kertomuksia jakaa?