Lievästi masentunut(ko)? missä menee raja?

[apuakaipaava]

Pitkän pohdinnan jälkeen ja ystävän tsemppauksen, sain mentyä lääkärin puheille.
Diagnoosina lievä masennus.
Olen todella peloissani, hämmentynyt, pettynyt itseeni. Ihan kuin olisi nyt leima otsassa. Huono, epäonnistunut ihminen, äiti.
Jaksamisen raja on tullut vastaan. Toisaalta edelleen mietin, että eihän tässä mitään. Eteenpäin vaan niin kun tähänkin asti, eikä saa valittaa.
Sain reseptin kouraan , pitkän pohdinnan jälkeen suostuin sen ottamaan. Mietin silti onko aiheellista ja turvallista alkaa käyttää mielialalääkkeitä. Pelottaa. Ihan niinkin naurettava asia, mitä jos lihon niiden takia! juu, tämä on lähipiirissä nähty. Kaveri käytti 2 vuoden ajan mielialalääkkeitä ja lihoi paljon. Tiedä sitten oliko monen sattuman summa.
Itseltäni on ruokahalu mennyt, kun asioita mielessäni pyörittelen ja itken.
Minulla on perhe. Toivotut ihanat lapset ja mies.
En silti osaa puhua miehelleni. Pelkään kertoa nyt masennuksesta yms. Jos kerron olevani väsynyt hän ottaa itseensä ja sanoo että hänhän se tässä on väsynyt.
Minun pitäisi jaksaa, jaksaa, jaksaa....
Raha-asiat stressaa mielettömän paljon. On 2 työssä käyvää aikuista. Palkat ei päätä huimaa, ruokaan on rahaa, kirppiksillä käyn... stressaa vaan.
Pienin lapsista kärsii jostain uniongelmista. Unettomia öitä. Yöllä asiat kasvaa valtaviksi omassa päässä.
Omaa aikaa en osaa ottaa. Tulen töistä, ruokin ja hoidan lapset, yritän viettää aikaa hetken heidän kanssa kotitöiden lomassa. Laitan lapset nukkumaan ja juuri kun luulen saavani hetken omaa aikaa illalla tai kahden kesken miehen kanssa, pienin herää ja sitä heräilyä jatkuu läpi yön.
Tuntuu yksinäiseltä.
On puistotuttuja, työkavereita, mutta silti että ei kuulu mihinkään.
Ilo on kadonnut elämästä. Positiivisuutta ei ole. Joskus on ollut, haluaisin nauttia elämästä, arjesta sellaisena kuin se on. Kaikki vaan tuntuu kaatuvan päälle ja harmittaa, itkettää. Koen epäonnistuvani kaikessa.
En ehdi siivota kunnolla ikinä. Perussiistiä on kyllä, stressaan silti siitä ettei lattioita ole koko kämpästä pesty muutamaan kk, vain keittiöstä koska se on päivittäinen pakko.
Tiedän, että mies voisi osallistua kotitöihin ja lastenhoitoon enemmän, mutta en saa "potkittua" sitä siihen tai sitten en osaa ottaa apua vastaan kun häneltä sitä saisin.
Itsehän siitä kärsin.
Suren muutaman kk takaista aborttia. En hyväksy sitä. Tilanne oli sillion semmoinen että vaikean ratkaisun jouduin tekemään ajatellen omaa terveyttä ja jaksamista. Jaksamista joka rakoilee nyt kuitenkin.
Kadun aborttia, en pääse sen yli. Miksi, oi miksi en pitänyt sitä vauvaa itketää, itkettää....
Haluan taas olla iloinen ja onnellinen, positiivinen minä mutta miksi se on niin vaikeaa??

 

[apuakaipaava]

Mittariin tulee tänävuonna 29v.
Olen naimisissa, lapsia 3. Kaikki koettu. ? Elämä on työtä ja kotityötä. Lasten kanssa aika jää niin vähiin... harmittaa. Omaa aikaa tämänkin takia vaikea enää repiä. Tuntuu että se mikä töiltä jää, pitää antaa lapsille (ja kodin siistinä pitämiselle).
Kiellän itseltäni kaiken vähänkin kivan. Kuten ihan pelkän suklaansyönnin, limsan juonnin! Ihan naurettavaa mutta totta. Kuinka vaikeaksi aikuinen ihminen voi elämänsä tehdä!
Työkaverit kehottaa illanviettoihin, mutta en lähde. En voi jättää miestä lastenkanssa kotiin. Mies sanoo että mene vaan, mutta murjottaa silti, ei kiva.
Rahaakin siellä kuluu turhaan. Saman rahan voi käyttää ruokaan, lapsille jotain kivaa.
Haluaisin uuden lookin, en vaan raaski mennä parturiin. Senkin rahan voi käyttää ruokaan tms. järkevämpään. Jos vaikka tulee lääkärikuluja tms tärkeää.
Harmittaa lukea facebookista tuttujen päivityksiä bilettämisestä yms kivasta. Pikkusiskot pitää kivaa. Minulta jäi tuo nuoruuden hulluttelu täysin väliin koska tulin äidiksi 21-vuotiaana. Elin muutaman vuoden aika vaikeassa suhteessa lapsen isän kanssa. Erosin lopulta, vieläkin kärsin asioista joita hänen kanssa koin.
En tiedä...miten sitä oppisi elämään...

 

["mie"]

Voi tsemppiä ja voimia sinulle kovasti!!

Minullakin on todettu psykiatrinen sairaus ja syön siihen lääkettä.Oloni on kohentunut huomattavasti sen myötä, käyn myös säännöllisesti terapiassa.Suosittelisin sinullekin sitä.

 

[apuakaipaava]

Joo, unohdin mainita että mulla on varattuna työterveyspsykologi. Ikävää että jonoa on ja ajan sai 3 viikon päähän :/
Kun viimenään tajusi että keskustelu apua tarvisi nyt heti. Toki tuokio hoitajan kanssa oli hyvä , lääkärillä kävin tänään, se vähän jäi harmittamaan lisää. Ei oltu yhtään samalla aaltopituudella lääkärin kanssa (aika iäkäs mies) joten mun oli vaan tosi vaikee puhuu hänelle ja hänen ymmärtää minua. Niinpä hän vaan luki mitä hoitaja oli kirjoittanut ja löi reseptin käteen, käski mennä uudestaan hoitajan juttusille psykologin aikaa odotellessa.
Tuntuu jotenkin väärältä viedä tällä asialla hoitajan aikaa. Vaikka kai se kuuluu hänen työhönsä.
Soitin jo neuvolaankin ja sain sinne "akuutin ajan" lastenneuvolaan torstaille... kun olen ihan hukassa meidän kuopuksen uniongelmien takia. Unikoulun ohjeet on saatu ja niitä parhaani mukaan noudatan. Haasteen asiaan toki tuo päiväkodin aloitus reilu 2kk sitten.

 

["xxxx"]

Voi kun kuulostaa tutulta ap.... Mulla 2 lasta, pienin vielä vauva. Mies yrittäjä ja tekee pitkää päivää, nyt sellainen tilanne yrityksessä että tehtävä. Mä en myöskään osaa puhua kaikesta miehelle, mies osaa paljon suoremmin kertoa omat surunsa ja kiukkunsa, mä en osaa.

Kaipaa omaa aikaa, omia juttuja, että hetken sais olla. Mutta en sitten jaksakaan. Jotenkin ei aina löydä sitä iloa arjesta mitä ennen. Enkä ole koko ajan masentuneen oloinen, välillä vain, mutta on tämä erilainen mieliala kuin esim. vuosi sitten. Ehkä olen enemmänkin joten ahdistunut/ärtynyt/väsynyty, mutta kai ne lääketieteessä luokitellaan masikseksi. Lapsella on neuvola tällä vikkolla ja olen miettinyt otanko oman olon siellä puheeksi vai en. Voi olla että en....

 

[Pikkuinen Jättiläinen]

Ihan ekana pitää sanoa, että hyvä kun olet jo hakenut apua lääkäriltä =)

Mulla on ollut (lievä?) masennus. Kannattaa antaa itselleen aikaa ja muistaa se, että tilanne vielä muuttuu.. Jossain vaiheessa sitä tulee vielä olemaan onnellinen ja pystyy iloitsemaan asioista ja omasta elämästään. Varmaan itse tiedät parhaiten, että tarvitsetko ne lääkkeet vai et? Eli jos yhtään tuntuu siltä että niistä voisi olla apua, jos oikeasti alat olla ihan toivoton tai mietit esim. itsemurhaa niin silloin ne kannattaa kyllä aloittaa!

Minullekin tulee kolmekymmentä mittariin ja kyllä se herättää ajatuksia. Ja näillä näkymin lapsiakaan ei ole enempää tulossa, joten kyllä sitä herää ajatus että mitäs nyt? Kun on ne suuret haaveet toteutettu eikä oikein uusia ole tullut tilalle niin kyllähän se tuntuu vähän ontolle (vaikka hirmu onnellinen olenkin tämän hetkisestä elämästäni). Olenkin nyt käyttänyt aikaa siihen että mitä haluan vielä elämältäni ja kyllähän sitä kaikkea keksii kun oikein miettii =) Ei ehkä niin suuria juttuja mutta kuitenkin jotain mitä tavoitella ja mistä haaveilla.

Voisitko ajatella, että vaikka ei huvittaisi lähteä minnekään tai tehdä mitään niin lähtisit silti? Esim. niiden työkavereiden kanssa tekemään jotakin? Tulisi edes pientä irtiottoa, vähän erilaista siihen normaali arkeen ja saisit vähän etäisyyttäkin niihin omiin ajatuksiin ainakin hetkeksi. Itsestäänkin pitäisi pitää huolta ja sallia ne hemmottelut ainakin joskus itselleen. Tekisi varmasti hyvää päästä toteuttamaan uutta lookia, joten jos suinkin jostain pystyt nipistämään kampaamokäynnin itsellesi niin toteuta se.. Pyydä vaikka lahjaksi lahjakorttia kampaajalle kun joku syntymäpäivä tms. tulee seuraavan kerran?

 

[apuakaipaava]

"xxxx" Neuvolassa on tosi vaikea alkaa puhumaan mielialoistaan ja oloistaan, pahasta olosta. Itsellä on monesti ollut olo, että nyt mä puhun siellä, mutta aina se jää. Kiireen tuntu ja jotenkin semmoinen että, hyvinhän meillä asiat on kuitenkin mitäpä tässä valittamaan. Alan epäillä, kun katson taaksepäin, synnytyksen jälkeistä masennusta jo ihan esikoisen ajoilta ja taipuvaisuutta siihen. En tiedä, olisi pitänyt varmaan puhua aiemmin. Eihän se myöhäistä ole nytkään ja olen askeleen ottanut. Nyt olen todella hämmentyny kun olen "diagnoosin" saanut.

 

["Tiina"]

Sama tilanne täälläkin tosin taitaa olla vielä paljon pahempi sillä minä en ole lainkaan työkykyinen ja olen ollut jo todella pitkään sairaslomallakin. Nyt käyn terapiassa 2 krt/vko ja lääkitys aloitetaan ilmeisesti ihan näinä päivinä. Elämä on raskasta.

 

[apuakaipaava]

Mä toisaalta olisin ehkä pienen sairasloman "ajatteluloman" tarpeessa mutta pelkään yksin jäämistä. Siis hoitaja ehdotti, että lapset päiväkotiin ja minä oilsin kotona. Jos olisin yksin kotona, tuntuisi että pitäisi siivota ja tehdä kokoajan jotain hyödyllistä. Hyödyllistä olis ajatella asioita, siitä tulisi kuitenkin vaan entistä pahempi olo. Ja toisaalta, mitä minä ajattelisin? Ne ajatukset mitä tulee, huolet ja murheet tulee iltaisin/öisin...silloin kun ei ole ketään jolle puhua. Juu, en herätä miestä keskellä yötä että nyt mulla ois sitä sun tätä.
Toisaalta, koen työn "parantavana" asiana, se auttaa menemään arjessa eteenpäin. On työkaverit ja tekemistä. Mutta onko se ongelmien sivuuttamista?
Toisaalta, työssäkin ärsyynnyn helposti, kun ajattelen siinä sivussa omia ongelmia joille ei ole aikaa... enkä välttämättä pysty täysin keskittymään työhön.

 

["xxxx"]

Mä tein tossa pari kolme masenustestiä mitä netistä löysin ja niissä tulos oli normaali tai just se alaraja. Mä uskon toisaalta että "selviän tästä itse", mutta toisaalta koen että ois hyvä ulkopuolisellekin puhua - mutta ennen kaikkea kai sitä pitäis sille miehelle puhua. Mulla on varmasti imetyksen ja minipillereiden aiheuttamia hormoniheilahtelujakin vielä.

Mä uskon ap että sunkin täytyis vaan ottaa sitä aikaa itsellesi. Ja sulkea silmät niiltä tekemättömiltä kotitöiltä. sinänsä en koe huonoksi kokeilla mielialalääkkeitäkään, varsinkin jos sulla on uniongelmia, mulla ei niitä ole, joten se helpottaa mua.

 

[harmaa hapsi]

Masennuksen kokeneena voin myös sanoa lääkkeet helpottavat tilannetta ja auttavat selviytymään eteenpäin.Kilojakin saattaa tulla mutta kun paranet saat lopettaa lääkkeet kilot rupeavat tippumaan.Elämän on vieläkin vähän ahdistavaa mutta huomaa oman edistyksen alkaa arvostaa pieniä onnistumisia voimia ap sinulle.

 

[Elan]

Citizens Commission on Human Rights, CCHR - Nonprofit Mental Health Watchdog