Liian hyva minulle?

[Alussa Oleva]

Hei

(Kirjoitan taman viestin parille palstalles, koska tama on parisuhteen ja yksinelon valimaastoon putoava seikka. Lisaksi anteeksi jo nyt a.n pisteiden puuttuminnen, koneessani ei ole niita. Mutta yritan kirjoittaa muutoin niin etta saat selvaa

Niin, olen nyt 26- vuotiaana tavannut henkilon joka on aiheuttanut ainutlaatuisia tuntemuksia minussa. Minulla on takanani kaksi, ei-niin-hyvin onnistunutta suhdetta, toinen oli tosin edellisemi kuin ihan ensimmainen... Olen siis tavannut miehia aiemmin jotka ovat jollakin tasolla viehattaneet, kiinnostaneet jne, ja siita jutut ovat sitten kehittyneet. Siita huolimatta etta olen nahdyt naissa ensimmaisisia kumppaneissa jo alussa joitakin intoa laimentaneita seikkoja jotka sitten olivat osoittautuneet ongelmallisiksi myohemmin.

Mutta nyt, olen tavannut mielestani aivan ihmeellisen hyvan ihmisen. Mina ihastun aarimmaisen harvoin, mutta tassa henkilossa on jotakin, tai sanottakoon kaikkea, mita arvostan, ja tama menee yli ihasuksen, tunnen jo rakkaudenkaltaista lampoa (en niin etta "pakko saada hanet", vaan arvostusta ja kaiken hyvan haluamista hanelle) hanta kohtaan, vaikka olemme tavanneet vain muutaman kerran. Tilanteidemme takia tapaamme automaattisesti kerran viikossa, tama ei tosin ole henkilokohtainen tilanne vaan pitaa muitakin sisallaan seka on aika formaalinen. Han on kuitenkin kerran kutsunut minut illalliselle ystavansa kanssa yms, joten teidan etta han on kiinnostunut minusta.

Mutta, ksoka naen hanessa kaikkea sita mita en ole koksaan ennen yhdessa ihmisessa loytanyt, han on niin sielukas, ajattelevainen, alykas, aito, lammin, kovin kaunis, viisas, herkka, vahva, ymmartavinen, luova, hauska... voisin luetella attribuutteja vaikka kuinka, mutta han on enemman kuin lista niista, mustaa paperilla, mina vain koen tajuavani hanen olemuksensa ytimen, mika koskettaa minua todella paljon ja jota en voi kuin arvostaa.

"ongelma" on etta koen etten ole hanen arvoisensa. Tiedan etta minussakin on paljon kaunista, mutta silti minusta tuntuu etta ei minun elamaani noin kaunis henkilo satu, etta ei minulle kay niin.... Miksi han juuri minut valitsisi, varmaan hylkaisi kun tietaisi miten "tylsa oikeasti olenkaan"... Edellisissa suhteissani en ole _koskaan_ tuntenut nain, eli en ajattele nain ylipaataan kaikkien ihmisten edessa pelkaan vain etta tama oma uoleni vaikuttaa siihen miten kayttaydyn hanen seurassaan, eli olen vetaytyneempi, en "nayta itseani", en ole luonnollisesti oma itseni ja kaikea mita voin olla, silla tama ajtukseni vaikuttaa siihen miten olen hanen kanssaan, ja niinhan se sitten kaykin toteen, ettei siita mitaan synny....
Esim viimeksi tavattuamme, oli minulla jotenkin vaivautunut olo, en ollut oikein oma itseni.

Mutta en haluaisi uhota kaikkea sen takia, etta satun ajattelemaan etten "ole tarpeeksi sita tai tata hanelle", vaikka minua lahinna hakellyttaa miten juuri ne kaikki arvostukseni kohtaavatkin tassa ihmisessa, ha on juuri se henkilo jota voisin kuvitella rakastavani elamai loppuun saakka, ja nain en ole koskaan kenekaan kanssa tuntenut. Ja se vahan hirvittaakin, mutta ongelam on se, etten osaa kvitella itseani onnellisena, kai mina olen ottunut omaan osaani vahan sellaista ankeutta.... Saali vaan jos jo olen paattanyt nain, se saattaa vaikttaa siihen mita tasta voisi syntya, jos vain uskaltaisin ottaa vatsaan ja olla oma itseni... vaikka mielestani en ole lahellekaan sita kaikkea mita han on... Minussa on vain ituja moneen suuntaan, mutta en todellakaan ole edes lahelle kaikea sita mita han on.. Monet asiat lahinna hanettavat suhteessa siihen miten ne hanen elamassaan on.....

Eli mita enemman hanta, vaikkakin nain lyhytaikaisesti, olen oppinut tietamaan, sita enemman ajattelen etten ole hanen arvoisensa, ja tama aiheuttaa asenteen joka sitten vaikuttaa siihen mita mina olen hanene seurassaan... Ja tama typerhdyttaa hanen mielenkiintoaan (vaikka ihan alussa kohtasimme todella hyvin ja olimme molemmat varmaan hiukan hullaantuneita), niin olen huomannut..Eika minulla ole mikaan pakkomielle olla hanen kanssaan, itseasiassa olisi ikaankuin turvallisempaa, yksinkertaisempaa ilman hanta, eipa tarvitsisi miettia naita asioita. Mutta kylla hanessa naen juuri kaikea sita mita siina oikeassa haluaisin nahda.

Ehka pitaa vain nohtaa tama juttu.. Mina olen joko yksin, tai sitten jonkun vaatimattomamman kanssa... tuntuu etta "alisuoritan" aina.. Mutta onko muilla alkanut suhteita silla lailla, etta toinen on tuntunut "liian hyvalta" ollakseen totta omassa elamassa, ollaksene oma kumppani, ja oma elama, kaikki siina ja se mita itse on, on tuntunut vaatimattomammalta, "alempiarvoiselta" tahan toiseen nahden?

Kiitos jos jaksoit lukea, ja viela suurempi kiitos jos haluat jakaa ajatuksesi tasta asiasta.

 

[Mumami]

Moi!

Kirjoitus oli kuin omasta kynästäni edellisvuodelta. Tapasin aivan ihanan miehen ja rakastuin korviani myöten, enkä voinut uskoa että hän tunsi samoin minua kohtaan. Hän oli myös kaunis, viisas, lämmin, täydellinen... En saanut silmiäni irti hänestä ja olin kuin pikku tyttö hänen lähellään, punastellen ja takellellen sanoissa. Joskus sain hänet kiinni tuijottamasta minua kyynel silmissä ja kun kysyin miksi kyneleet hän vastasi niiden olevan rakkauden kyyneleitä ja että hän ei ole koskaan ennen tuntenut näin.

Itse pelkäsin kuollakseni pitkään, että suhde tulee pian loppumaan, olihan se liian hyvää ollakseen totta. Mutta kuukaudet kuluivat eikä rakkaus muuttunut. Nyt lähes puolitoista vuotta myöhemmin olemme edelleen yhdessä, asumme saman katon alla ja olemme onnellisempia kuin koskaan.

Sinulle Alussa Oleva sanoisin neuvoksi, että luota itseesi enemmän ja aikaa myöten myös "huonommuuden" tunne häviää kunhan opitte tuntemaan toisenne paremmin. Jokaiselle on joku tuolla ja on sinusta itsestä kiinni miten sen käytät.

Itse olen myös 26-vuotias ja pari aikaisempaa suhdettani ovat olleet aivan samankaltaisia kuin sinullakin. Miehessä on alusta asti ollut jokin häiritsevä piirre joka on ajan myötä alkanut vaivaamaan yhä enemmän. Joten tiedän tasan tarkaan tunteesi ja mitä ajattelet, olenhan itse ollut samanlaisessa tilanteessa itsekin.

Voimia sinulle ja lisää itseluottamusta!

 

[tuli.]

Niin kuin jo edellinen sanoi, -unohda tuo itsesi aliarvioiminen, olet _omalla tavallasi_ kaikkea sitä mitä tuo toinenkin.

Tuo itsensä "alentaminen" saatta olla vaistomaista itsesuojelua sen varalta jos "juttu" ei onnistukaan. Silloin löytää (mukamas) helposti syyt, joista ero johtui. Meissä kaikissa taitaa asua pieni pessimisti, emmekä hevin tahdo uskoa sitä, että juuri minua kohtaisi näin suuri onni.

Ainoa asia mikä saattaa seurustelevan parin eriarvoiseen asemaan on se, että toinen on huomattavasti viisaampi/älykkämpi kuin toinen. Uskon, ettei tuo viisas jaksa kauan innostua tästä "tyhmemmästä". Mutta teillähän ei (onneksi) tätä ongelmaa ollut. Onnea suhteeseen!

 

[Alussa Oleva]

Kiitos todella paljon hyvista vastauksista.

Voisin muutamalla esimerkilla valaista muuten tata aika tunnepuolen "ongelmaani" (itsensa "vahattely suhteessa toiseen"). Tuli sanoi etta yleensa se realistisesti eriarvoinen asema syntyy jos toinen on viisaampi/alykkaampi.

Meidan kohdallamme kummallakin on yliopistotutkinto, mutta minulla vaivainen kandi ja han vaitelee tohtoriksi! Eli usein koen itseni, jos en tyhmaksi, niin ignorantiksi hanen kanssaan, hanella on paljon enemman tietamysta eraista asioista, kuin minulla. Toisaalta, voihan olla, ja varmaan onkin, mahdollista etta toisilla osa-alueilla tama ei olisi niin nakyva seikka, silla tahan asti "teemat" ovat olleet aikalailla hanen syvan kiinnotuksen kohteistaan. Ja olen siis kokenut olevani valilla kuin kuuntelulapsi, ja sellaista kumppania han tuskin haluaa...! Olen ollut nakevani miten hanen kasvoillaan kavaisee pettymys kun kommentoin ns itsestaanselvyyksilla eri asioita..

Toinen seikka on aivan erilaiset perhetaustamme. En vain voi edes kuvitella hanen ja minun perhetta samaan tilanteeseen, aivan erilaiset lahtokohdat, ja yhteiskuntaluokat jopa. Ok, tiedan etta kuulosta aika karulta, mutta tavat olla, keskustella, jne ei kohtaa meidan perheidemme valilla (vaikka kaikki tama onkin vasta vain pelkkaa spekulaatiota asian suhteen, hah..). lahinna jo hirvittaa mahd perhetapaamiset (tiedan, tiedan, asioiden edelle menoa pahimmillaan, mutta kuitenkin, nain ajattelen..)


Myoskin ylipaataan se, miten hanen elamassaan teot ja sanat kohtaavat, han on todella viisas ja ihana ihminen mielestani... En ole "tottunut" siihen etta elamassani olisi vastakkaisen sukupulen edustaja, joka edustaa kaikkea mta itse arvostan ja koene hdottoman kauniiksi, en aina oikein tieda miten olla, kun edessani ei olekaan vain "yksi mies", hieman heikko, jne, vaan jotakin ihan erilaista, koskettavaa..

Ja siita huolimatta etta kun vertaan naita eriasola olevia asioita, niin kuitenkin tunnumme kohtaavan todella hyvin, ainakin sellaisiakin hetkia on mahtunut joukkoon..

Mutta ehka mina vain olen liian "tylsa" hanelle, silla eipa han ole viime tapaamisen jalkeen yhteytta ottanut. Ok, en halua marista ja valitella nain, kunhan vain valaisin asiaa vahan.. Mielellani luen ajatuksianne.

 

[Pudotus maan pinnalle]

Olet tainnut pahemman kerran romantisoida tuon ihmisen. Katson häntä ruusunpunaisten lasien läpi ja annat sellaisiakin ominaisuuksia, jotka eivät ole todellisia. Ihminen hänkin on. On heikkouksia, jos hyveitäkin. Jokaisella meistä on omat puutteemme, tälläkin ihmemiehellä. Ajan kanssa ne ikävä kyllä tulevat esille.

Muista, että kuninkaallisetkin kärsivät mahavaivoista, käyvät paskalla ja pierevät. Ovat kärsimättömiä, loukkaavat, suuttuvat ja ovat pikkumaisia. Sottaavat, nakkelavat roskat minne sattuu ja unohtavat tärkeitä asioita. Edivät muista merkkipäiviä tai ottaa toisen tunteita huomioon, ovat itsekeskeisiä ja itsekkäitä, saitoja, tuhlureita. Tai täysin köpelöitä käsistään, mikään arjen askar ei onnistu.

Pakko tässä täydellisessä ihmisessä on vikojakin olla, sillä täydellistä ihmistä ei ole.

Tiedätkö, että liiallinen palvominen ja ihailukin karkottaa ihmisiä? Ei sellaistsa jaksa eikä kestä, kun itse tietää, että toisen haavemaailma ei ole todellinen.