Liian tiivis parisuhde?

[Vertailupohjaa]

Mulla on esimerkki omasta elämästä sekä yksin vaikka yhdessä ja kaksin yhdessä.

Kaksi esimerkkiä siksi, jotta yksin vaikka yhdessä on pirullista ja siinä vieraannutaan toisistaan. En ikinä ole ollut niin yksinäinen, kuin sen liiton aikana. Ei meillä ollut muuta yhteistä kuin osoite ja lapset.

Tämä toinen esimerkkini elämä on jatkunut jo yli 20 vuotta sekin, enkä ole yksinkään yksinäinen. Päivät olen kotona yksin ja mies töissä. Illat ja vapaat teemme asioita yhdessä, lomat vietämme yhdessä ja se on ihanaa. Juttelemme kaikesta mieleen tulevasta, kyläilemme yhdessä ja sukulaisreissutkin teemme pääosin yhdessä - ihan siksi, että se tuntuu meistä kummastakin hyvältä. Toki kumpikin käy sukulaisissaan ja omissa harrastuksissaan yksinkin, mutta se jää harvoiksi kerroiksi vuoden mittaan.

Ehkä tämä tiivis pariasetelma joskus jotakuta sukulaista voi harmittaakin. Ehkä he kaipaisivat vain toista meistä ilman puolisoa. Olemme kuitenkin tunteneet itse siten, jotta yhdessä on kivempi mennä ja olla, mutta tilaa suvullekin pitää antaa. Sen voi tehdä myös siten, jotta ei tuppaa mukaan joka keskusteluun, vaan menee puuhastelemaan muta tai antaa veljesten/siskosten mennä keskenään saunaan/kävelylle/tekemään jotain.

Kyllästymisen tunnetta toiseen ei ole tullut koskaan tässä tiiviissä parisuhteessa, siinä erikseen vietetyssä parisuhteessa tuli ja aina vain voimakkaammin, mitä pitempään "nimellisesti oltiin pari". Sanon näin siksi, jotta eihän parisuhde ole eri elämien elämistä samasta osoitteesta edes aviopuolisoina.

 

[onnellinen]

Mulla ainakin ystävät ovat pitemmältä ajalta kuin parisuhde (jotkut liki lapsuudesta) ja tuntuisi hassulta tavata näitä pitkäaikaisia ystäviä aina puoliskon kanssa. Joko pitäisi lakata puhumasta sellaisista asioista, joissa puolisko on ulkopuolinen (esim. yhteiset muistelot) tai sitten kaikkea parisuhteen ulkopuolista menneisyyttä pitäisi selitellä.

Tästä muuten tuli vielä mieleen se, että meidän suhteemme alussa asianlaita oli tämä. Miehelläni oli tiivis "vakikaveriporukka", joka tapasi toisiaan usein ja johon kuului kavereita, sisaruksia, serkkuja jne. kummastakin sukupuolesta. Juttuja oli heille tietenkin vuoden mittaan kertynyt ja itse asiassa tunsin itseni alussa todella ulkopuoliseksi kun he innostuivat muistelemaan menneitä. Kerroin tästä miehelleni, joka sitten kärsivällisesti aina omalla ajallamme kertasi tapahtumia, jotta pääsen kärryille ja olen ollut todella iloinen että tiedän hänen menneisyydestään niin paljon. Niin hauskoja kuin surullisiakin asioita. Eikä se loppujen lopuksi niin kauaa vienyt, että keskusteluun osallistuminen helpottui.

Aina ei tietysti tarvitse tavata ystäviä yhdessä, mutta kun pidemmän aikaa seurustelee ja on kuitenkin olemassa tiivis poppoo joka tapaa usein, niin tuntuisi oudolta jättäytyä siitä seurasta pois vain siksi ettei ole "aina" ollut mukana. Samalla tavalla siihen on tullut muiden kumppaneita ajan kanssa mukaan.

 

[Summa summarum]

Ehkä tämä tiivis pariasetelma joskus jotakuta sukulaista voi harmittaakin. Ehkä he kaipaisivat vain toista meistä ilman puolisoa. Olemme kuitenkin tunteneet itse siten, jotta yhdessä on kivempi mennä ja olla, mutta tilaa suvullekin pitää antaa. Sen voi tehdä myös siten, jotta ei tuppaa mukaan joka keskusteluun, vaan menee puuhastelemaan muta tai antaa veljesten/siskosten mennä keskenään saunaan/kävelylle/tekemään jotain.

Kyllästymisen tunnetta toiseen ei ole tullut koskaan tässä tiiviissä parisuhteessa, siinä erikseen vietetyssä parisuhteessa tuli ja aina vain voimakkaammin, mitä pitempään "nimellisesti oltiin pari". Sanon näin siksi, jotta eihän parisuhde ole eri elämien elämistä samasta osoitteesta edes aviopuolisoina.

Eli teillä jotka on tiiviisti parisuhteessa ei ole ystäviä.

 

[tii]

Jos viihdytte symbioosissanne niin mikäpä siinä. Oliko sinulla nuoruudessa aina se bestis vai viihdyitkö muiden kanssa, laumassa, enemmän? Olen huomannut, että nämä pariutuvat bestistyypit myös kylkimyyräytyivät siihen mieheensä enemmän kuin ns. vapaammat sielut. Tämäntyyppiset lesket myös avioituu nopeasti kun vaimo tai mies on mullissa.

Näyttäis olevan eri variaatioin tämäkin. Ainakaan itse en koskaan ole ollut bestishakuinen ystäväpiirissä, nuorenakaan. Sellainen vapaasti liikkuva 3-5 tytön ystävä/kaveriporukka oli ja sama juttu nykyäänkin. Pari kouluaikaista kaveria on säilynyt edelleen, harvakseltaan vaihdetaan kuulumisia. Ja muutamia aikuisiällä tulleita ystäviä.

Olen yksin viihtyvää tyyppiä, mutta miehen läsnäolo ei ahdista milloinkaan. Paitsi tietysti joskus mekin kärhämöidään ja silloin vetäydytään nurkkiimme molemmat kärvistelemään

 

[kummajainen]

totuuden nimissä on sanottava, että on olemassa "liian tiivitäkin" parisuhteita, joissa toinen puoliso kontrolloi toista, on mustasukkainen jne.

Kyllä. Olen kokenut, että oma yksin olon tarpeeni on aiheuttanut aiheetonta mustasukkaisuutta. Ja se jos mikä vie minun kanssani kaikki halut edes olla suhteessa.

Harmi, koska välitän ihmisistä ja tykkäisin jakaa asioita, puhumalla lyhyesti ja koskettamalla sen verran kuin tarpeen on.

On kokemusta molemmista, sekä läheisyyden puutteesta suhteessa, sekä siitä, että koen niin että minuun halutaan tarrata liikaa suhteessa.

Ei tämä helppoa ole tässä vaiheessa kun ei ole vakituista suhdetta, mutta tavallaan sellaisen sopivan ihmisen läsnäolo voisi kummasti piristää.

 

[kummajainen]

Lisään vielä edelliseen viestiini, että tietyllä tapaa rinnakkain tai yhdessä tekeminen on minulle tärkeämpää kuin tuntikausien ajatusten vaihto eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Toki tykkään myös jutella, mutta se tahtoo mennä niin sekavaksi joskus.

Jatkakaa mieluusti keskustelua..

 

[onneli]

Tästä muuten tuli vielä mieleen se, että meidän suhteemme alussa asianlaita oli tämä. Miehelläni oli tiivis "vakikaveriporukka", joka tapasi toisiaan usein ja johon kuului kavereita, sisaruksia, serkkuja jne. kummastakin sukupuolesta. Juttuja oli heille tietenkin vuoden mittaan kertynyt ja itse asiassa tunsin itseni alussa todella ulkopuoliseksi kun he innostuivat muistelemaan menneitä. Kerroin tästä miehelleni, joka sitten kärsivällisesti aina omalla ajallamme kertasi tapahtumia, jotta pääsen kärryille ja olen ollut todella iloinen että tiedän hänen menneisyydestään niin paljon. Niin hauskoja kuin surullisiakin asioita. Eikä se loppujen lopuksi niin kauaa vienyt, että keskusteluun osallistuminen helpottui.

Aina ei tietysti tarvitse tavata ystäviä yhdessä, mutta kun pidemmän aikaa seurustelee ja on kuitenkin olemassa tiivis poppoo joka tapaa usein, niin tuntuisi oudolta jättäytyä siitä seurasta pois vain siksi ettei ole "aina" ollut mukana. Samalla tavalla siihen on tullut muiden kumppaneita ajan kanssa mukaan.

Ilmaisin itseäni hiukan epäselvästi, mun kohdallani kyse ei ole "kaveriporukasta", vaan yksittäisistä naisihmisistä, joihin olen ystävystynyt ennen kuin heillä/minulla on alkanut parisuhde. Ja noihin ystävyyksiin ei ole kuulunut esim. sukulaisia, vaan nämä ovat olleet sellaisia "naisten" ystävyyksiä, joissa kahden on reissattu/filosofoitu/harrastettu. Ja vielä lisäselvennyksenä, että nämä ystävyydet ovat ystävyyksiä ilman "mennään baariin iskemään miehiä" -biletystä. Harrastukset ovat olleet muita rientoja.

1980-luvun lopulta alkaneita ystävyyksiä on minulla kolme kolme... Kaikki kolme ystävää ovat ajan saatossa tahoillaan pariutuneet ja minäkin olen välillä ollut parillinen. Tämän yhden ystävän kanssa on hänen koko parisuhteessa olonsa ajan ollut "mies seuraa mukana aina kun tavataan" -ilmiö. Tokihan aikaan on mahtunut myös tapaamisia pariskunnittain, mutta mulle tärkeämpiä tapaamisia ovat olleet ne kahdenkeskiset.

Koin aika loukkaavana sen, miten tämä "pariskuntaystäväni" käyttäytyi pari vuotta sitten, kun avioliittoni hajosi yhtäkkiä ja kaipasin ystävieni tukea ja seuraa. Ensimmäistä puhelinsoittoa lukuunottamatta ystävä ei soittanut puoleen vuoteen, emmekä edelleenkään ole tavanneet kahden kesken eron jälkeen (asumme tällä hetkellä eri paikkakunnilla, ja tämä tietysti rajoittaa tapaamisia, mutta silti..). Itsekseni olen epäillyt, että samainen ystäväni haluaakin kuljetuttaa miestään mukana joka tapaamiskerralla, on nimittäin paljon helpompaa puhua vaikka yleisjuttuja työasioista kuin vaikka kuulla, miten eronnut ystävä voi. Mielenkiintoisesta on sekin, että nyt ilmeisesti kuulun taas hänen ystäväpiiriinsä, kun olen jokin aika sitten alkanut seurustella. Seurustelun alkamisen jälkeen olemme tavanneet jo kaksi kertaa...

Miten muuten on, te tiiviissä parisuhteessa olevat, miten tapaatte parittomia ystäviänne?

 

[onneli]

Näyttäis olevan eri variaatioin tämäkin. Ainakaan itse en koskaan ole ollut bestishakuinen ystäväpiirissä, nuorenakaan. Sellainen vapaasti liikkuva 3-5 tytön ystävä/kaveriporukka oli ja sama juttu nykyäänkin.

Minä taas olen sellainen jännittäjätyyppi, ja alan henkisesti kiristyä, jos pitää tavata porukalla. Ehkä siksikin ne mukana kulkevat aviomiehet/seurustelukumppanit häiritsevät. Kahden tai kolmen ihmisen kesken pystyn vielä puhumaan omana itsenäni, mutta jos ihmisiä onkin kaksinkertainen määrä, niin tilanteesta tulee jo ihan toisentyyppinen.

 

[onn..]

Miten muuten on, te tiiviissä parisuhteessa olevat, miten tapaatte parittomia ystäviänne?

Kiitos selvennyksestä, ymmärrän että pännii jos ei voi tavata kavereitaan ilman "esiliinaa". Vaikka itse koenkin eläväni "tiiviissä" suhteessa, niin kyllä meiltä aina löytyy aikaa sovittuihin menoihin. Minusta olisi luonnotonta ottaa mies mukaan kun menen jotain tyttökaveria tapaamaan kahville tai siiderille. Tosin tapaan parhaita ystäviäni melko harvoin, koska useimmat asuvat eri paikkakunnilla, joten heidän tapaamiseensa järjestyy aina aikaa. Muita sitten näen usein opiskelun/työn merkeissä, joten en välttämättä koe tarvetta tavata heitä enää iltaisin. Ystäväpiirimme on myös kieltämättä laajentunut kahdenkeskiseksi (varmaankin juuri noin pariskuntien myötä), ja on myönnettävä että se helpottaa paljon tapaamisia.

Ehkä keskustelu auttaisi tässäkin asiassa? Kyllä hyvälle ystävälle voi vihjaista, että haluaisi joskus kahdenkeskistä juttuseuraa. (Voihan myös olla, että mies ei halua päästää ystävääsi?)

 

[tii]

Miten muuten on, te tiiviissä parisuhteessa olevat, miten tapaatte parittomia ystäviänne?

Sama kuin tuossa edellä vastanneella "onnellisella", eli ei sentään n i i n tiivistä miehen kanssa ettenkö tapaisi ystäviäni ilman häntäkin. Tosin harvakseltaan, olen huono lähtemään ja hieman maantieteellisistäkin syistä johtuen.

Erään sinkkuystäväni luona poikkeamme olosuhteiden pakosta aina yhdessä (asuu aika kaukana, ja meillä on siitä vielä matkaa toiseen kohteeseen, eli ohiajomatkalla käydään). Mutta silloinkin mieheni vetäytyy sivummalle. että saadaan kahdenkeskistä juttuaikaa tovi.

 

[yksityisyyttä]

Tästä muuten tuli vielä mieleen se, että meidän suhteemme alussa asianlaita oli tämä. Miehelläni oli tiivis "vakikaveriporukka", joka tapasi toisiaan usein ja johon kuului kavereita, sisaruksia, serkkuja jne. kummastakin sukupuolesta. Juttuja oli heille tietenkin vuoden mittaan kertynyt ja itse asiassa tunsin itseni alussa todella ulkopuoliseksi kun he innostuivat muistelemaan menneitä. Kerroin tästä miehelleni, joka sitten kärsivällisesti aina omalla ajallamme kertasi tapahtumia, jotta pääsen kärryille ja olen ollut todella iloinen että tiedän hänen menneisyydestään niin paljon. Niin hauskoja kuin surullisiakin asioita. Eikä se loppujen lopuksi niin kauaa vienyt, että keskusteluun osallistuminen helpottui.

Minusta taas koskaan ei tunnu luonnolliselta ottaa osaa keskusteluun joka koskee toisille kauan sitten tapahtuneita asioita. Siis jos mies kaveriensa kanssa puhuu jostain vanhasta armeijajutusta, niin on kai outoa ottaa osaa ja alkaa kommentoimaan kun ei siellä itse ole ollut? Vaikka olisinkin kuullut jutut mieheltä etukäteen. Siksi mieluummin haluankin että mies tapaa vanhoja kavereitaan itsekseen, ja minä omiani, koska itse en ainakaan edes ala puhua menneistä asioista jos mieheni on mukana, koska tiedän että hän tuntisi olonsa ulkopuoliseksi. Tämä ei tarkoita etteikö mieheni tietäisi menneisyydestäni mitään, koska kaksin voin hänen kanssaan keskustella menneistä. Mutta usein tietyt kavereiden kanssa koetut asiat saattavat olla jopa yksityisiä, siis jos niihin liittyy kaveria koskevia yksityiskohtia, ja niistä olisi kaverin mielestä epämukavaa puhua kun mies on paikalla (tai mitä luultavimmin hän ei halua että mieheni tietyistä asioista edes tietää, joten toki kunnioitan ystäväni yksityisyyttä enkä juoruile sellaisia asioita miehelleni).

Pointti siis se, että toisinaan ihan kohteliaisuussyistä sen oman puolison voi jättää kotiin. Jos alkaa seurustelemaan ei se tarkoita sitä että minun parhaasta ystävästäni tulee automaattisesti miehenkin paras ystävä, eli että ystäväni haluaisi kertoa miehelleni kaiken mitä hän kertoo minulle. Kuten joku jo sanoikin, helposti mennään sille "hyvää päivää on säitä pidellyt" -linjalle, ja siitä ei ole pitkä matka siihen että ollaan enää vain tuttuja jotka lähettää joulukortin kerran vuodessa.

 

[onneli]

Ehkä keskustelu auttaisi tässäkin asiassa? Kyllä hyvälle ystävälle voi vihjaista, että haluaisi joskus kahdenkeskistä juttuseuraa. (Voihan myös olla, että mies ei halua päästää ystävääsi?)

Olen sekä vihjaillut että puhunut suoremmin tästä asiasta. Vastaukseksi olen saanut "me nyt ollaa tällaisia nyt, ehkä joskus tää muuttuu". Minusta se kyllä kuulostaa siltä kuin ystävyys olisi laitettu hyllylle odottelemaan. Tuntuu, ettei keskustelumme etene. Viime vuonna sanoin myös "minusta tuntuu, että välttelet minua" - tarkoitin tällä ystäväni käytöstä eron jälkeen. Vastaus oli "en välttele". En osannut näissä tilanteissa jatkaa pitempään, sillä eihän ystävyyttä väkisin voi toiselta vaatia.

Kai tässä on taustalla jokin mutkikkaampi logiikka, jota ystäväkään ei välttämättä ole selkeästi ajatellut. Hänen miehensä ei ole alkujaan suomalainen, vaan muutti Suomeen ystäväni perässä kymmenkunta vuotta sitten. Hän (mies siis) ei tällä hetkellä ole työelämässä eikä hällä taida olla oikein sosiaalista elämää puolisoa lukuun ottamatta. He asuvat pikkupaikkakunnalla. Kai ystäväni yrittää omalla tavallaan "auttaa" ottamalla miehen mukaan. Mutta minusta tuolla lailla mies on entistä enemmän ystävän vallan alla (jos parisuhteessa nyt voi vallasta puhua), kun ne sosiaaliset kontaktitkin ovat niin selkeästi ystäväni rakentamia.

Taas pitää lisätä, että ystävän mies on Pohjois-Euroopasta, joten kulttuurierot eivät ihan hirmuisia ole. Mies myös puhuu arkisuomea ihan hyvin. Mutta täytyy myöntää, että sekin noissa tapaamisissamme häiritsee, etten aina voi tietää, pysyykö mies kielitaitonsa puolesta mukana keskustelussa. Hän lähinnä seurailee, ei itse osallistu (paitsi jos kysytään).

Mutta nyt tämä meni ihan varsinaisen aiheen ulkopuolelle. Mä olen vaan monesti miettinyt tätä tilannetta ja yrittänyt sitä jotenkin selittää/ratkaista, siinä kumminkaan onnistumatta.

 

[parisuhteessa]

me ollaan oltu ikuisuus yhdessä, yli 36 vuotta.

Kummallakin on omat työpaikat, joissa tavataan muita ihmisiä. Mies on ollut samassa työpaikassa yli 30 vuotta.
Kummallakin on omat ystävät, jo lapsuudesta alle kouluikäisestä saakka. Lisäksi ystävinä on entisiä työkavereita, urheiluseurakavereita, mutta vain muutama hyvä ystävä. Lisäksi tapaamme säännöllisesti sisaruksiamme ja veljiämme, heidän perheitään. Uusia ystäviä ei kummankaan elämään ole tullut yli 15 vuoteen. Tuttavia kyllä, mutta ei sellaisia ihmisiä joita tapaisimme yksin tai kaksin säännöllisesti.

Kummallakaan meistä ei ole koskaan minkäänlaista hinkua ollut kaljalle menemiseen tai kapakkakierroksille. Ei nuorenakaan. On ollut paljon, paljon muuta itselle luontaisempaa ja mukavampaa tekemistä. Itse en viihdy suurissa ihmisjoukoissa, eikä miehenikään. Siis tuntemattomien ihmisten joukossa. Perhejuhlissa taas on mielettömän mukava olla mukana.

Kumpikin viihtyy "omissa hommissaan" vapaa-aikanaan.
Mies tekee metalli/puutöitä omassa työpajassa ja miehen kaveritkin käyvät pajalla hänen luonaan viikottain. Tai äijät istuvat keittiössä kahvipannun äärellä tuntikausia. Minä voin pistää kahvin tippumaan ja ottaa pullat pakkasesta ja tyrkkästä ne mikroon (mies osaa tehdä nämä ihan hyvin itsekin) ja sen jälkeen menen omiin hommiini muualle päin taloa tai harrastuksiini tai treffaamaan omia ystäviäni.

Minä teen käsitöitä, käyn opiskelemassa kaksi kertaa viikossa iltaisin ja kesäisin kykin omakotitalomme puutarhassa. Minun ystäväni käyvät meillä tai minä heillä ainakin kerran kk:ssa. Kun ystäväni ovat meillä, mies siirtyy yleensä työpajansa puolelle aika äkkiä, eihän naisten juttuja viitsi kuunnella, ja me parannetaan maailmaa kahvipannun äärellä.

On meillä olkkari ja siellä hyvä sohvakin, mutta siitä huolimatta meillä ollaan keittiössä paljon mieluummin kuin olkkarissa.

Kummankin ystäviin ja sukulaisiin kuuluu parisuhteessa olevia ja eronneita. Minun ystäviini kuuluu myös mieheni ystävän ex-vaimo. He molemmat ovat kutsuttuina meidän perhejuhlissamme, eikä se haittaa heitä eikä meitä. Enkä ole koskaan pelännyt, että eronneet ystäväni yrittäisivät vietellä mieheni tms.

Ruokaa teemme miehen kanssa töistä tultuamme yhdessä, siivoamme yhdessä jne. Näin kotihommat joutuvat paljon nopeammin. Jutellaan päivän tapahtumat + muut asiat yhteisen aterian äärellä. Rutistellaan ja halitaan silloin tällöin ohikulkiessamme.
Iltaisin köllähdetään samaan sänkyyn. On ihanaa nukkua toisen kainalossa, olla lähellä toista.

Ei yhdessäolemissa aina ole kyse läheisriippuvuudesta tai mustasukkaisuudesta.
Joillakin voi vaan olla ihan kivaa yhdessä. On molemminpuolista kemiaa ja rakkautta.

Meillä ainakin parisuhde kukoistaa, toisesta välittää aina vain enemmän ja enemmän. On tilaa olla yksin ja kaksin, on tilaa kummankin kavereille, työlle, itsenäiselle tekemiselle ja on tilaa myös parisuhteelle. On kiva matkustaa ja kokea elämyksiä yhdessä itselle rakkaan ihmisen kanssa.

Jos mieheni kuolisi tai eroaisimme, uutta miestä ei tulisi tilalle luultavasti koskaan.
En näet tähän ikään mennessä (53v) ole tavannut ketään toista miestä johon olisin syttynyt seksuaalisesti ja henkisesti, niinkuin sytyin mieheeni heti ensi silmäyksellä.
En voisi olla parisuhteessa kenenkään kanssa, jota en haluaisi seksuaalisesti ja samalla tuntisi suurta henkistä yhteenkuuluvuutta. Minä en koskaan kykenisi pettämään enkä myöskään harrastamaan yhden illan suhteita. En vaan voisi.
Jos jäisin yksin, uskoisin, että minulle riittäisivät lasten ja lastenlasten läheisyys ja rakkaus, ystävät ja sukulaiset. Mutta sitähän ei voi koskaan tietää mitä elämä tullessaan tuo.

Nauttikaa elämästänne. Rakentakaa siitä sellainen että teillä itsellänne ja läheisillänne on hyvä olla.

 

[onnellinen]

Minusta taas koskaan ei tunnu luonnolliselta ottaa osaa keskusteluun joka koskee toisille kauan sitten tapahtuneita asioita. Siis jos mies kaveriensa kanssa puhuu jostain vanhasta armeijajutusta, niin on kai outoa ottaa osaa ja alkaa kommentoimaan kun ei siellä itse ole ollut? Vaikka olisinkin kuullut jutut mieheltä etukäteen. Siksi mieluummin haluankin että mies tapaa vanhoja kavereitaan itsekseen, ja minä omiani, koska itse en ainakaan edes ala puhua menneistä asioista jos mieheni on mukana, koska tiedän että hän tuntisi olonsa ulkopuoliseksi. Tämä ei tarkoita etteikö mieheni tietäisi menneisyydestäni mitään, koska kaksin voin hänen kanssaan keskustella menneistä. Mutta usein tietyt kavereiden kanssa koetut asiat saattavat olla jopa yksityisiä, siis jos niihin liittyy kaveria koskevia yksityiskohtia, ja niistä olisi kaverin mielestä epämukavaa puhua kun mies on paikalla (tai mitä luultavimmin hän ei halua että mieheni tietyistä asioista edes tietää, joten toki kunnioitan ystäväni yksityisyyttä enkä juoruile sellaisia asioita miehelleni).

Pointti siis se, että toisinaan ihan kohteliaisuussyistä sen oman puolison voi jättää kotiin. Jos alkaa seurustelemaan ei se tarkoita sitä että minun parhaasta ystävästäni tulee automaattisesti miehenkin paras ystävä, eli että ystäväni haluaisi kertoa miehelleni kaiken mitä hän kertoo minulle. Kuten joku jo sanoikin, helposti mennään sille "hyvää päivää on säitä pidellyt" -linjalle, ja siitä ei ole pitkä matka siihen että ollaan enää vain tuttuja jotka lähettää joulukortin kerran vuodessa.

Tämä riippuu varmasti paljolti ihmisistä. Monesti vanhat asiat pulpahtavat pintaan muun keskustelun lomassa, joten eivät mielestäni haittaa keskustelua, eikä sitä nyt tarvitse koko aikaa äänessäkään olla jos ei ole sanottavaa. Kaveripiiri on kuitenkin tosi avoin ja laaja, eli aika harvoin sen sisällä tavataan yksitellen. Tietenkin jos niin pääsee käymään niin eipä tuo haittaa, mutta jos porukassa ollaan, niin ei siinä nyt tarvitse minkään "filtterin" kautta puhettaan suodattaa, koska jollain ei välttämättä ole kommentoitavaa. Ehkä johtuu sitten siitäkin että kun nämä ihmiset tapaavat usein, niin ei tule sellaista menneisyysmuisteloa niin kuin vaikka minulla omien vanhojen ystävieni kanssa, joita näen harvemmin ja jotka eivät ole osa jokapäiväistä elämääni. Silloin ainakin tuntuu että puheenaiheet kääntyvät helposti jonnekin menneeseen.

Eikä meillä ole tuon takia ainakaan vielä keskustelunaiheet loppuneet. Päinvastoin, avoimuus on ollut aika omiaan edesauttamaan välien lähentymistä suuntaan jos toiseen. Jos jostain haluaa keskustella kahden kesken niin ainahan siihenkin löytyy tilaa, mutta minusta on myös hienoa että iso kaveripiiri pystyy kokoontumaan ja viettämään aikaa ilman että kellään on siinä ulkopuolinen olo.

Ja ei, tässä ei ole kyse mistään teinijengistä, vaan työssäkäyviä, parisuhteissa/sinkkuna olevia ihmisiä, jotka saattavat törmäillä parikin kertaa viikossa, kokoonpanon vaihdellessa.

 

[vaihtelee]

kyllä mulla jutut vaihtelee sen mukaan kenen kanssa olen tekemisissä.

Jumppakavereiden kanssa keskustelen täysin eri asioista kuin posliininmaalauskavereiden.
Lasteni ystävien vanhempien kanssa juttelen eri asioista kuin esim. työkavereideni kanssa.

Miehen kavereille puhun eri tavalla kuin vaikkapa omille sydänystäville.
Omien sukulaisteni kanssa puhun eri asioista kuin miehen sukulaisten kanssa.

Mieheni kanssa puhun eri tavalla kuin mitä lapsilleni puhun.

Tällaistahan se normielämä on. Sopeudutaan eri tilanteisiin ja ihmisiin. Käyttäydytään eri tavalla eri ihmisten seurassa. Tai ollaan yksin tai kaksin puolison kanssa jos se on itselle luontaista.

Rakennetaan jokainen itsellemme se oman näköinen elämä (ja parisuhde). Ei sillä ole mitään väliä, mitä mieltä muut ovat. Pääasiahan on, että sinulla itselläsi ja niillä läheisilläsi on hyvä olla.

 

[Riitta-mamma]

Voiko parisuhde olla liian tiivis?

Juttelin erään henkilön kanssa ja havahduin siihen seikkaan, että mieheni ja minä liikumme aina yhdessä, työssäoloaikaa ja työmatkoja lukuunottamatta. Jos tapaamme jomman kumman perhettä, olemme aina molemmat paikalla. Jos tapaamme ystäviä, olemme yleensä molemmat mukana, koska ystävistämme on tullut yhteisiä ystäviä. Harrastamme samoja asioita, joten yleensä harrastuksissakin ollaan yhdessä. Käymme yhdessä kaupassa, shoppailemassa, elokuvissa, you name it.

No, molemmilla on ehkä yhdet treenit viikossa, joihin mennään yksin, mutta muuten vietämme suurimman osan vapaa-ajasta yhdessä. Itse en ole pitänyt tätä minään, mutta ihminen jonka kanssa juttelin tuntui suhtautuvan siihen vähän oudosti.

Voiko tästä olla jotain haittaa, kyllästymmekö toisiimme tai jotain? Olemme kuitenkin asuneet yhdessä yli viisi vuotta ja naimisissakin on oltu useampi vuosi, ja sama meno on jatkunut koko ajan.

Ollaan aikoinaan työskennelty yli 20v saman katon alla.Pubin pitäjiä.
Nyt ollaan oltu eläkkeellä (sairaus) molemmat jo 5v.Yhdessä kauppareissut ym.Jos joskus tuntuu,että ukko istuu olkapäillä,niin lähden esim.siskon luokse iltaa istumaan,ukkoa haukkumaan.Naimisissa ollaan oltu 41v ,tylsyydestä tietoakaan.hassutellaan ja kaikki toimii....

Ette kyllästy....niin kauan,kun rakkautta riittää.
Kun on onnistunut saamaan rinnalleen sen oikean OIKEAN,niin vuodet vain tuovat syvyyttä yhteiseloon.Suosittelen <3 Hm... ehkä hän,jonka kanssa asiasta keskustelit,ei ikävä kyllä ole löytänyt sitä oikeaa,ehkä ei väärääkään,kjäh.

Tsemppiä ja rakkautta tuleviin vuosiin.
T.Mamma Turust

 

[Väenö]

Ollaan aikoinaan työskennelty yli 20v saman katon alla.Pubin pitäjiä.
Nyt ollaan oltu eläkkeellä (sairaus) molemmat jo 5v.Yhdessä kauppareissut ym.Jos joskus tuntuu,että ukko istuu olkapäillä,niin lähden esim.siskon luokse iltaa istumaan,ukkoa haukkumaan.Naimisissa ollaan oltu 41v ,tylsyydestä tietoakaan.hassutellaan ja kaikki toimii....

Ette kyllästy....niin kauan,kun rakkautta riittää.
Kun on onnistunut saamaan rinnalleen sen oikean OIKEAN,niin vuodet vain tuovat syvyyttä yhteiseloon.Suosittelen <3 Hm... ehkä hän,jonka kanssa asiasta keskustelit,ei ikävä kyllä ole löytänyt sitä oikeaa,ehkä ei väärääkään,kjäh.

Tsemppiä ja rakkautta tuleviin vuosiin.
T.Mamma Turust

Nuihan se taetaa olla ja onnii. Vielä mielikuvitusta pellii ja valot poes makkarista nii eihän sitä tiijä minkälaesen Ritken kanssa sitä säkyssä peohovaa....

 

[Tiivi]

Onpas tämä herättänyt hyvää keskustelua, ihanaa!

Ystävien tapaamisesta: minulla on ylipäänsä aina ollut hyvin vähän sosiaalista elämää, ystäviä on vain muutama ja he asuvat eri paikkakunnilla. Olen aina viihtynyt itsekseni, mieheni seura on siitä ihmeellistä että siitä en tarvitse niin paljon yksinoloa kuin muista ihmisistä.

Kun tapaamme parisuhteessa eläviä ystäviä, saavat miehet pitää seuraa toisilleen (tulevat onneksi hyvin toimeen) ja me tytöt saunomme yhdessä tai käymme kävelyllä tms. Eli ihan tyttöjen kesken -juttuihinkin on tilaisuus.

Yksi sinkkuystävä minulla on, ja hänen kanssaan olen kyllä välillä miettinyt, onko hänestä kiusallista kun mies ja minä olemme kaksin ja hän yksin. Siis silloin kun hän tulee meille kylään. Jos minä menen hänen luokseen en tietenkään ota miestä mukaan.

 

[tiivitaavi hipsu]

Omassa suvussani avioliitot ovat kestäneet vanhempieni, tätieni, enojeni ja setieni osalta tosi pitkään. Niissä ollaan pitkälti juuri siten, että ollaan yhdessä 24/7. Esimerkiksi vanhemmillani ei ole juurikaan ystäviä, vaan useat sisarukset ovat niitä kavereita, joiden luona he vierailevat niin, että pari kertaa kuukaudessa on aina joku kyläilemässä. Niinpä opin lapsuudenkodistani sen mallin, että kun seurustellaan, niin ollaan koko ajan yhdessä.

Tietysti alussa sitä oli rakastunutkin ja oli jotenkin luonnollista "omia" miestä ja vain olla hänen kanssaan kahdestaan kotona. Jossakin vaiheessa ahdistuin ja meni vuosia, kunnes tajusin, että tarvitsen omaa aikaa. Mieheni ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi olin ahdistunut ja miksi halusin lähteä vaikkapa yksin kävelylle. Oman ajan ottaminen aiheutti ekaa kertaa parisuhteessamme riitoja. Tunsin syyllisyyttä, jos lähdin jumppaan tms. yksin. Näin jälkikäteen ajateltuna miehen osalta oli jonkin verran läheisriippuvuutta, mikä ei alkurakkauden vaiheessa häirinnyt. Ongelmana oli myös se, että miten ottaa omaa aikaa tuntematta syyllisyyttä. Jos lähdin vaikkapa pikkujouluihin tai tapaamaan yksin kaveriani (siis ihan viattomasti ilman mitään pettämisjuttuja), niin minulla oli aina kauhea kiire takaisin. Vieläkin huomaan, että jos vaikkapa melkein aikuinen lapseni on kotona sillä aikaa, kun minulla on jotakin menoa työpäivän jälkeen, niin minulla on kamala kiire kotiin ja tunnen yhä syyllisyyttä. Tiedostan ongelman ja työstän sitä. Ehkä jonakin päivänä vielä opin nauttimaan omasta ajastani ilman syyllisyyttä.

Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku pariskunta haluaa olla koko ajan kahdenkesken, kunhan se on kummankin omaan valintaan perustuva eikä johdu läheisriippuvuudesta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta tms.

 

[onnellinen]

Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku pariskunta haluaa olla koko ajan kahdenkesken, kunhan se on kummankin omaan valintaan perustuva eikä johdu läheisriippuvuudesta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta tms.

Luulen että "pakosta" yhdessä aikaa viettävät eivät kyllä ole onnellisessa parisuhteessa. Tiivis yhdessäolo ei ole valinta, jos jompikumpi ahdistuu eikä saa aikaa itselleen toisen takia. Mutta tiivis suhde parhaimmillaan tarjoaa turvallisuutta ja joustavuutta, tilaa olla ja hengittää, tehdä myös omia juttuja ja silti tuntea olevansa toista lähellä.

Monesti nykyään tuntuu, että on parisuhteita, joissa asutaan saman katon alla, mutta yhdessä ei oikeasti olla koskaan. Läsnäolo siis puuttuu. Yhdessäolon ei pitäisi esim. keskittyä seksiin, vaan itselleni se on tietynlainen olotila ja ilmapiiri, jossa on hyvä olla ilman että siihen tukehtuu.

 

[tii]

Monesti nykyään tuntuu, että on parisuhteita, joissa asutaan saman katon alla, mutta yhdessä ei oikeasti olla koskaan. Läsnäolo siis puuttuu. Yhdessäolon ei pitäisi esim. keskittyä seksiin, vaan itselleni se on tietynlainen olotila ja ilmapiiri, jossa on hyvä olla ilman että siihen tukehtuu.

Hyvä pointti tämä; aito läsnäolo. Se on esim. sitä kun ollaan kotona tavallista iltapuhdetta viettäen, kumpikin puuhaa tahollaan mutta kuitenkin on se tietty yhteys ja tuntuma toiseen.

Mies sen kuvaili kerran niin, että kun kuljen ohi askareissani, vaikken sano mitään tai kosketakaan, hän tuntee lämpimän ailahduksen sydämessä. Meille tämä on yhdessäoloa siten, että kummallakin on kuitenkin omaa tilaa, niin fyysistä kuin henkistä.

Tietysti ne pienet hipaisut, suukot, hymyt myös kuuluu asiaan kuten intensiiviseen ajatustenvaihtoon uppoutuminenkin. Kaipa sen oppii ajan mittaan vaistoamaan mikä luonnollisimmin toimii just siinä hetkessä.

 

[kummajainen]

Hyvä pointti tämä; aito läsnäolo. Se on esim. sitä kun ollaan kotona tavallista iltapuhdetta viettäen, kumpikin puuhaa tahollaan mutta kuitenkin on se tietty yhteys ja tuntuma toiseen.

Mies sen kuvaili kerran niin, että kun kuljen ohi askareissani, vaikken sano mitään tai kosketakaan, hän tuntee lämpimän ailahduksen sydämessä. Meille tämä on yhdessäoloa siten, että kummallakin on kuitenkin omaa tilaa, niin fyysistä kuin henkistä.

Tietysti ne pienet hipaisut, suukot, hymyt myös kuuluu asiaan kuten intensiiviseen ajatustenvaihtoon uppoutuminenkin. Kaipa sen oppii ajan mittaan vaistoamaan mikä luonnollisimmin toimii just siinä hetkessä.

nyt kosketit kirjoituksellasi jotain sellaista, mitä minäkin olisin halunnut sanoa.

tehdä omaa tai yhteistä duunia tai arkea rinnakkain, mutta ns omilla palstoilla ja omilla tavoilla.

kaunista, käytännöllistä ja aineksia vaikka mihin.

tuota toivoisin itsekin joskus.

 

[Särkikoski]

tuota toivoisin itsekin joskus.

hellän arka