Liian vaikea tilanne

["jokin"]

Tahdon pyytää neuvoa ja apua. Siis oikeaa sellaista.

Minulla on pian 9-kk vauva, asun lapsen kanssa yksin, isä asuu ulkomailla ja olemme eronneet. Hän on muuttamassa Suomeen, mutta uuteen kulttuuriin ja ei tunne täältä ketään. Meillä on yhteishuoltajuus.

Itse asun kaukana vanhemmistani, ja kaupungissa jossa asun, minulla ei ole oikein verkostoa. Kuvittelin ystävieni tai läheisteni auttavan, mutta he eivät auta. Jouduin hakemaan apua lastensuojelun kautta, kun voimani menivät täysin. Olen sairastellut ja lapsen hoidon yhteydessä en saa levättyä tarpeeksi. Lapsella oli koliikki ja hän heräili pitkään useita kertoja yössä. Univaje on huomattava. Viimeiseksi sairastuin tosi pahaan oksennustautiin ja kuumeeseen, en päässyt edes sängystä ylös. Yksikään kaverini ei voinut auttaa, kun laitoin viestiä tilanteesta (vaikkei heillä ollut mitään akuuttia menoa). Pyysin apua sosiaalipäivystyksestä, ja lapsi on nyt hetken aikaa tukiperheessä että saan nukuttua yöt.

Olen järjettömän huolissani tilanteesta. En tiedä mitä tehdä. En ole pystynyt muuttamaan kaupunkiin jossa vanhempani asuvat, koska pelkään omia traumojani, esim. isäni on todella epävakaa persoona, alistava ja hallitseva ja hänellä on päihdeongelma. Äitini kanssa menee ok, mutta on riitoja, hän ei ymmärrä tilannettani täysin.

Vaihtoehtoni ovat nämä: jatkaa tässä kaupungissa ja yrittää muodostaa uusia ihmissuhteita, hankkia tukiperhe (mikä on itselleni tosi vaikeaa) ja odottaa isän tulemista Suomeen (kuukauden sisällä) jotta saan itse välillä lepoa. Tai sitten muuttaa samaan kaupunkiin vanhempieni kanssa, hankkiutua terapiaan ja sitten myöhemmin mahdollisesti muuttaa muualle, kun lapsi on jo vähän isompi ja pärjään paremmin.

Olen katkera ihmisille, jotka eivät ole auttaneet minua. Siskoni joka on lapsen kummi, ei edes koskaan soita saati tule käymään, vaikka tietää uupumukseni ja sairasteluni. Pikkuserkkuni joka on toinen kummi ei voi ottaa lasta edes pariksi tunniksi hoitoon, vaikka tilanne olisi akuutti (syyt ovat aina jotain mikä ei mielestäni estäisi auttamasta, jos tilanteeni ymmärtäisi).

 

[luulen...]

Olisiko kakkosvaihtoehdossa se etu, että äitisi auttaisi sinua hoitamaan vauvaa? Voisiko kahden vaihtoehdon välille löytää sellaisen ratkaisun, että äitisi tulisi luoksesi vaikka viikoksi tai pariksi sillä välin, kunnes lapsen isä muuttaa Suomeen? Koska muuten vaikuttaa siltä, että ensimmäinen vaihtoehto olisi pitkällä välillä parempi. Toisessa saattaisi olla se riski, että masentuisit pahemmin isäsi läheisyydestä. Ja jos vauvan isä on tosiaan tulossa Suomeen, kysehän on lopulta siitä, miten selviät tämän odotteluvälin. Onko teillä lapsen isän kanssa asialliset välit? Mikä tukiperheen hankkimisessa tuntuu hankalimmalta?

 

["..."]

Yhteys neuvolaan, sieltä jos osaisivat neuvoa oman kaupunkisi vaihtoehdoista esim perhetyö..

 

["jokin"]

Olen ajatellut samaan malliin. Että väliaikaisena ratkaisuna tahtoisinkin asua lähempänä vanhempiani, he ovat jo nyt auttaneet välillä, mutta välimatka on pitkä. Kuitenkin äitini apu on itselleni helpompaa kuin esim. tukiperheen ja sosiaalityön. En todella vastusta apua ja pidän sitä tärkeänä, mutta olen tällä hetkellä henkisesti niin stressaantunut että menetän yöuniani siitä, että alan pelätä heidän kontrolliaan. Esim. nyt noin viikko sitten lapseni, joka harjoittelee konttaamista ja ryömistä, nosti itseään käsien varaan ja tipahti sitten takaisin niin että löi päänsä. Siitä tuli mustelma otsaan. Olin huolissani tietysti, painoin jääpussia otsaan ja seurasin tilannetta, mutta ei tuntunut tulevan pahempaa. Nyt tukiperhe oli kysynyt asiasta (tietysti, niin pitääkin tehdä), ja sosiaalityöntekijä kysyi asiasta ja menin vaan pois tolaltani, vaikka tietysti selitin asian ja he ihan normaalisti uskoivat. Vaikka järjellä tiedän ettei ole hätää, mutta tuollaiset asiat tuntuvat rankoilta, kun on itse niin väsynyt. Siis läheisten tuki olisi helpompaa ja hoitokerrat olisi silloin sovittavissa itse.

Äidiltäni saan apua, mutta isäni läsnäolo tekee minulle pahaa ja en haluaisi hänen olevan liian läheinen lapseni kanssa. Toisaalta, on hän vähän ehkä muuttunut ensimmäisen lapsenlapsen jälkeen ja auttanutkin joissain tilanteissa.

Tukiperhe ei ole mahdoton ajatus. Lapsi voi mennä myös pian jo osapäiväiseen päivähoitoon ja saan levättyä ne ajat. Syksyllä ajattelin mennä töihin. Nämä voivat helpottaa, mutta olen vaan niin tuhottoman väsynyt tällä hetkellä tästä kaikesta että on niin vaikeaa nähdä oikein valoa tai kuntoutumista. Ehkä aika vaan auttaa. Lapsen takia teen minkä tahansa oikean ratkaisun. Muutan tai jään, hankin tukiperheen tai en. Tärkeää olisi silti jaksaa myös itse.

 

["jokin"]

Tässä kaupungissa perhetyötä on vaikea saada. (5 perhetyöntekijää koko kaupungissa ja lähiseuduilla). Antavat sitä niin vähän kuin mahdollista. Kävivät jossain vaiheessa kaksi kertaa viikossa pari tuntia (oli aina niinä aikoina niin paljon tehtävää että se aika meni joka kerta välttämättömissä jutuissa). Nyt käyvät kerran viikossa ja haluavat vähentää sitäkin.

Tarvitsisin niin hiton kipeästi ihmisiä, joille jutella ja ihmisiä jotka välittäisivät, tulisivat käymään, ottaisivat välillä lasta hoitoon. Ihan sellaista normaalia kummi- ja sukulaistoimintaa. En ymmärrä missä kaikki elämäni ihmiset oikein ovat. Ehkä säikähtivät tilannetta, kun sain lapsen yllättäen ja isä on ulkomaalainen. En tiedä.

 

["jokin"]

Lapsen isään on ok välit, pystymme sopimaan asioista. Ainoastaan se stressaa, ettei hän tunne täältä ketään enkä tahtoisi olla hänellekin se tuki, kun en itsekään jaksa. Ja hän ei ole hyväksynyt eroamme, vaan roikkuu aika paljon kiinni (se toisaalta vähin ongelmista, se selviää tietysti ajan kanssa).

 

[vierass]

ei kannata sotkea omia epavakaita sukulaisia tuohon ollenkaan tai alkaa muuttamaan. tukiperheita toki voi olla monenlaisia, mutta kaikille yhteista on auttamisenhalu ja varmaan keskimaaraista enemman taysjarkista sakkia ovat. veikkaan etta saat hyvaa apua sita kautta jos vaan uskallat luottaa.

 

["Tupuna"]

Miksi lapsen isä muuttaa Suomeen? Tuleeko töihin? Tiedätkö, mihin täällä muuttaa?

 

[luulen...]

[QUOTE="jokin";29838712]Olen ajatellut samaan malliin. Että väliaikaisena ratkaisuna tahtoisinkin asua lähempänä vanhempiani, he ovat jo nyt auttaneet välillä, mutta välimatka on pitkä. Kuitenkin äitini apu on itselleni helpompaa kuin esim. tukiperheen ja sosiaalityön. En todella vastusta apua ja pidän sitä tärkeänä, mutta olen tällä hetkellä henkisesti niin stressaantunut että menetän yöuniani siitä, että alan pelätä heidän kontrolliaan. Esim. nyt noin viikko sitten lapseni, joka harjoittelee konttaamista ja ryömistä, nosti itseään käsien varaan ja tipahti sitten takaisin niin että löi päänsä. Siitä tuli mustelma otsaan. Olin huolissani tietysti, painoin jääpussia otsaan ja seurasin tilannetta, mutta ei tuntunut tulevan pahempaa. Nyt tukiperhe oli kysynyt asiasta (tietysti, niin pitääkin tehdä), ja sosiaalityöntekijä kysyi asiasta ja menin vaan pois tolaltani, vaikka tietysti selitin asian ja he ihan normaalisti uskoivat. Vaikka järjellä tiedän ettei ole hätää, mutta tuollaiset asiat tuntuvat rankoilta, kun on itse niin väsynyt. Siis läheisten tuki olisi helpompaa ja hoitokerrat olisi silloin sovittavissa itse.

Äidiltäni saan apua, mutta isäni läsnäolo tekee minulle pahaa ja en haluaisi hänen olevan liian läheinen lapseni kanssa. Toisaalta, on hän vähän ehkä muuttunut ensimmäisen lapsenlapsen jälkeen ja auttanutkin joissain tilanteissa.

Tukiperhe ei ole mahdoton ajatus. Lapsi voi mennä myös pian jo osapäiväiseen päivähoitoon ja saan levättyä ne ajat. Syksyllä ajattelin mennä töihin. Nämä voivat helpottaa, mutta olen vaan niin tuhottoman väsynyt tällä hetkellä tästä kaikesta että on niin vaikeaa nähdä oikein valoa tai kuntoutumista. Ehkä aika vaan auttaa. Lapsen takia teen minkä tahansa oikean ratkaisun. Muutan tai jään, hankin tukiperheen tai en. Tärkeää olisi silti jaksaa myös itse.[/QUOTE]

Ymmärrän, että sinällään vieraampien apu tuntuu hankalammalta. Mutta tuossa antamassasi esimerkissähän sinua uskottiin, että sinällään et varmaan minkään pahansuopaisen syynin alaisuudessa ole. Ja hyvä niin, että muutostakin on tulossa. Lapsilla on onneksi tapana kasvaa, joten tulevaisuudessa luultavasti helpottaa vielä enemmän. Eli aikakin auttaa.

Mutta totta kai sun pitää saada levätä ja toipua, ja mielellään mahdollisimman pian. Jo ihan senkin takia, että väsymys ei pääsisi kroonistumaan. Muistan itse lapsen vauvavuodelta sen loputtoman uupumuksen. Mun oli todella vaikea tehdä päätöksiä, kun olo oli jotenkin niin epätoivoinen. Jos millään mahdollista, yritä olla ylianalysoimatta ja murehtimatta liikaa. Sulla on vaihtoehtoja, ja sosiaalipuolelta varmasti halutaan auttaa ihan oikeasti. Sinuna varoisin olemasta liikaa tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka syövät sun jaksamistasi liikaa.

 

[luulen...]

ei kannata sotkea omia epavakaita sukulaisia tuohon ollenkaan tai alkaa muuttamaan. tukiperheita toki voi olla monenlaisia, mutta kaikille yhteista on auttamisenhalu ja varmaan keskimaaraista enemman taysjarkista sakkia ovat. veikkaan etta saat hyvaa apua sita kautta jos vaan uskallat luottaa.

Tällä kannalla olen minäkin. Se läheisen kaipuu voi olla kova, ja ajaa takaisin sellaisiin suhteisiin, jotka eivät ole terveimpiä mahdollisia. Tukiperheestä voisit saada sellaista apua, että pääset tämän vauva-ajan ja pahimman uupumuksen yli. Sosiaalisia suhteita voit lähteä rakentamaan toivuttuasi toisilla keinoin, sitten kun sinulla on jaksamista lähteä vaikka kerhoihin ja muualle. Töihinkin jos olet palaamassa, niin sitäkin kautta saat taas aikuiskontakteja. Ja ehkä lapsen isän tulo Suomeen auttaa siinä, että saat omaa aikaa ja pääset mahdollisesti johonkin harrastukseen.

Yksi asia kerrallaan. Uupumus saa tilanteen vaikuttamaan siltä, että sitä tulee olemaan samassa suossa ikuisesti. Mutta vähitellen, päivä päivältä, tilanne voi muuttua parempaan ja ajan kuluessa huomaat, että elämä on valoisampaa.

 

["jokin"]

Niin, ehkä se auttaa ajan kanssa. Ehkä en ainakaan vielä muuta (huomenna pitäisi irtisanoa asunto). Isäni on epävakaa, mutta äitini on kyllä ihan ok ja olemme menossa sinne ensi viikoksi.

Voihan sitä suunnitella muuttavansa jonnekin vähän lähemmäs myöhemmin jos löytyy töitä, nyt välimatkaa on yli 500 km. Minulla oli siis määräaikainen työsopimus kun tulin raskaaksi, eli töitä pitää kuitenkin etsiä nyt uudestaan. Ja onhan tässä helpotuksia tulossa.

Sitä vaan olen miettinyt, mitä tehdä noiden kummisuhteiden kanssa kun osoittautuivat huonoiksi valinnoiksi. Olivat vaan silloin läheisimpiä ihmisiä, mutta juuri heiltä en ole saanut pätkääkään apua, en oikein edes tajua miksi. Siis kaikkiin muihin hajottaviin ihmissuhteisiin voi pitää etäisyyttä mutta kummit voi olla lapselle tärkeät myöhemmin. Voiko kummisuhteen "perua" (lapsi ei kuulu kirkkoon, vaan asia on vaan sovittu näiden henkilöiden kanssa), vai onko se jotenkin väärin?

 

[Hilpuri Tilli]

No eihän ne mitään kummeja ole, jos lapsi ei edes kuulu kirkkoon.

Palkkaa itesellesi MLL tai vastaavaa lastenhoitoapua. Ei ns. kummien tehtävä ole auttaa sinua lapsen hoidossa.

 

["jokin"]

Hyvin monilla tuttavieni lapsilla jotka eivät syystä tai toisesta kuulu kirkkoon, on silti kummit. Ja on kai kummisuhde useimmiten sellainen, että autetaan tai lapselle läheinen suhde. Täällä ei ole lastenhoitopalvelua ja mistä sitten normaalisti ihmiset saavat apua jos sairastuvat ja omat vanhemmat eivät asu lähellä? Ei silloin lastenvahtia saa heti.

 

[fqaa]

Onko kummeilla omia lapsia? Jos heillä ei vielä ole, vauvan hoitaminen voi heitä pelottaakin, varsinkin, jos tarvitsisit siinä enemmän tai pidempiaikaista apua. Muutenkin ihmisiä helposti pelottaa tai eivät tiedä, miten suhtautua, jos ystävä uupuu ja masentuu.
Olisiko jossain lähikaupungissa ensikotia, jonne voisit vauvan kanssa mennä joksikin aikaa voimia keräämään? Olen samaa mieltä muiden vastanneiden kanssa siitä, että puhu neuvolassa avoimesti tilanteestasi ja kerro, että tarvitset enemmän apua.

 

["jokin"]

tuntuu että näillä pääsen ainakin eteenpäin. Jos menen vanhempieni luo vähäksi aikaa ja saan asioita kuntoon siten etten ole ihan yksin ja saan apua. Ensikotia tms. voi harkita myös sitten.

Toisella kummilla on 5-vuotias lapsi ja toisella ei ole omia lapsia. Totta se on, että varsinkin siskoani saattaa pelottaa lapsen hoitaminen ja elää niin erilaista elämää, että lapset voi olla vaikea juttu. Ehkä tutustuvat lapsen kanssa myöhemmin, kun ikää tulee eikä ole enää ihan niin vauva.

Pahinta tässä on vaan ollut nyt tämä 9 kuukautta se, että minua ei ole auttanut kukaan. No, ehkä siitä pitää nyt päästä yli ja vaan jatkaa eteenpäin.

 

[vierass]

[QUOTE="jokin";29838898]Hyvin monilla tuttavieni lapsilla jotka eivät syystä tai toisesta kuulu kirkkoon, on silti kummit. Ja on kai kummisuhde useimmiten sellainen, että autetaan tai lapselle läheinen suhde. Täällä ei ole lastenhoitopalvelua ja mistä sitten normaalisti ihmiset saavat apua jos sairastuvat ja omat vanhemmat eivät asu lähellä? Ei silloin lastenvahtia saa heti.[/QUOTE]

Ei meillä ainakaan lasten kummit lapsiamme hoida tai muuten ole arjessa apuna. Nähdään toki silloin tällöin mutta ei kummius mielestäni tarkoita lapsenhoitajana olemista. Meillä ei sukulaiset muutenkaan auta lasten hoitamisessa, miehen kanssa sumpitaan ja MLL-hoitaja otetaan kun lapset vähän isompia.

Oletko tosi nuori? Pyydä äitisi hetkeksi luoksesi auttamaan (jos ei ole työelämässä) ja koita haalia tukiverkkoja muualtakin. Esim. puistossa tai kerhoissa voit tutustua muihin lapsiperheisiin, joilta saatat saada apua kun vaan uskallat pyytää. Itse voisin ainakin ottaa esim. "ylimääräisen" lapsen mukaan puistoon siksi aikaa kun itsekin ulkoillaan, jotta äiti saa levätä tm.

 

[viera.s]

[QUOTE="jokin";29838898]Hyvin monilla tuttavieni lapsilla jotka eivät syystä tai toisesta kuulu kirkkoon, on silti kummit. Ja on kai kummisuhde useimmiten sellainen, että autetaan tai lapselle läheinen suhde. Täällä ei ole lastenhoitopalvelua ja mistä sitten normaalisti ihmiset saavat apua jos sairastuvat ja omat vanhemmat eivät asu lähellä? Ei silloin lastenvahtia saa heti.[/QUOTE]

Ei kyllä varmasti ole tavallista, että kummit ottaisivat vauvaa hoitoon, ei sellaista voi edellyttää. Jos hyvä tuuri käy, kummit voivat sitten isomman lapsen kanssa tehdä jotain joskus yhdessä, mutta sekin vain jos ovat muutenkin lapsirakkaita ihmisiä. Suurin osa kummeista minun kokemukseni mukaan vaan ostaa lahjat lapselle jouluna ja synttäreinä, jos sitäkään. Toinen asia on, että tietysti noin muuten läheisellä ihmisellä on jonkinlainen moraalinen velvollisuus auttaa, jos todellinen hätätilanne on. Kummistatukseen se ei kuitenkaan ole sidoksissa. Eikä ne tosiaan kummeja oikeasti edes ole.

Miksi muuten mies muuttaa Suomeen? Kannattaa ehkä varautua siihen, että hän vaan yrittää saada sinua takaisin ja jos torjut hänet, hän ei lapseenkaan tule juuri panostamaan. Sillä onhan lapsi hänelle ihan vieras ja läheisen suhteen muodostaminen alusta alkaen etäisänä on haasteellista.

 

[??]

Tuntuu pahalta tilanteesi, joten anteeksi jos loukkaan. Mutta väkisinkin mieleen tulee, että miksi ihmeessä kuvittelet että muut hoitavat hommasi? Enkä tarkoita tätä pahalla. Itse olen kahden lapsen yh. Lapsilla yhteensä 4 kummia, ystäviä riittää. Mutta kaikilla muillakin on omat elämänsä omine ongelmineen. en todellakaan oleta että he toimisivat ilmaisena lastenhoitoapuna!

Silti muutama ystävä tulee pyytämättä auttamaan. Miksi? Olen aikoinani auttanaut heitä; paljon. he tulevat kiitollisuudenvelassa, koska olen osaltani auttanut heitä kun he ovat tarvinneet. He ymmärtävät.

Oletko itse auttanut lapsesi kummeja tai muuten ollut tukena? Vai nimesitkö vain kummeiksi ja oletat että siinä ilmainen lastenhoitoapu?

 

[??]

Edelliseen vielä. Minä olen tehnyt itsestäni lopulta ls-ilmoituksen, koska en neuvolasta saanut apua. Omilta vanhemmilta en voi pyytää mitään. Ystäviltä en kehtaa, he tietävät mikä tilanteeni mutta heillä itselläänkin vaikeaa ja rankkaa; en todellakaan oleta että tulevat ilmaiseksi avuksi. Itse sitä on itseään autettava ja hankittava apua virallisia teitä.

En ymmärrä miksi miehesi muuttaa tänne? Onko hänellä työlupaa edes? Tai töitä? Menetät yh-tuet jos muutatte yhteen.

 

[astrolabe]

Ei liikaa yhteydenpitoa vanhempiin, jos vievät voimiasi eikä paluuta epäterveelliseen suhteeseen. Laitat lapsen päikkyyn ja hoidat ittes kuntoon.

 

[Gggh]

Olen sitä mieltä, että sinulla on epärealistiset odotukset kummeilta. Meillä 5 lasta ja jokaisella 2 - 3 kummia. Paljon ollaan tekemisissä, mutta yksikään ei ole ollut hoitoapu. Mielestäni kummin tehtävä on olla lapsen aikuinen ystävä eikä äidin apu lapsen hoitamisessa. Minusta olisi loukkaavaa, jos minulta pyydettäisiin hoitoapua ja sanosin etten voi, arvostelisi pyytäjä syyni huonoiksi tms. Eivät ulkopuoliset voi tietää esim. minun jaksamisestani tai kuinka tärkeitä menoni ovat.

 

["jokin"]

Joo, emme ole palaamassa yhteen. Olemme eronneet, mutta isä muuttaa lapsen takia tänne. Hänen suhteensa lapseen on kyllä kehittynyt, olemme vierailleet puolin ja toisin ja hän on muuttamassa siis ihan omavaraisesti omaan asuntoon ja hakemassa töitä, oleskelu- ja työlupa tietysti ovat. Ja siis, olemme olleet eronneet jo vuoden ajan. Meillä on asialliset suhteet tällä hetkellä.

Olen 30-vuotias.

En nimennyt kummeja lastenhoitoavun takia, enhän voinut tietää että minulle sattuisi koliikkilapsi ja sairastelisin itse näin paljon. Olen ehkä vaan kuvitellut, että ihmisillä olisi juurikin sellainen "moraalinen" velvollisuus auttaa toisiaan. Totta kai olen itse auttanut aikaisemmin ja autan edelleenkin kyllä esim. pikkuserkkuani aina kun voin tai ainakin tarjoudun avuksi, mutta silti jostain syystä hän ei auta.

Mutta tämä lienee jo jankkausta. Sain apua siihen mitä tarvitsin. Ei auta kuin mennä nyt eteenpäin, tai tästäkin syntyy vain jotain mikä vie voimia.

Kiitos kaikille silti avusta!

 

[??]

Vastaukseni kuulosti vähän vihamieliseltä. Sitä se ei ollut. Se oli katkera. Olisin myös tarvinnut apua, mutta kukaan ei auttanut. Olin kyllä auttanut vaikka ketä, mutta kun itse apua tarvitsin, katosivat niin ystävät kuin sukulaiset. Se on realismia. Koita jaksaa!

 

["jokin"]

Joo, ehkä se on niin, etteivät ihmiset aina kykene auttamaan. Tai jos omat voimat ei mene totaalisesti, eivät pysty eläytymään tilanteeseen. En minäkään ennen pystynyt tajuamaan miltä tuntuu olla konkreettisesti henkihieverissä ja pelätä että miten jaksaa herätä aamulla. Onneksi tilanne on nyt jo helpompi ja lapseni olen hoitanut koko ajan. Pidin sitä rajaa jo alusta asti: jos voimat menee niin, että en jaksa vaihtaa vaippaa niin soitan sosiaalipäivystykseen heti. Lapsi ei saa jäädä hoitamatta, muuten alkaa mennä huonosti. En halua syrjäytyä tai että lapseni ei saa normaalia perusturvan tunnetta.

Se vaan tuntuu pahalta, jos itse oksentaa kuumeisena sängyssä ja ei fyysisesti enää edes kykene pukemaan ulkovaatteita lapselle ja laittaa turvaistuimeen jotta pääsisi päivystykseen, että jos laittaa sellaisessa tapauksessa läheisimmille ihmisilleen viestin niin syyt ovat tyyliin "meille tulee tänään vieraita". Totta kai se on tärkeäkin meno, mutta onko se ihan oikeasti syy olla auttamatta jos toinen on niin pahassa kunnossa ja on pieni lapsi. Voisiko silloin ottaa vauvan hoitoon edes yhdeksi illaksi (vaikka tulisi vieraita, ja ne vieraatkin sattuivat olemaan myös kavereitani), että toinen pääsee käymään sairaalassa.

No, toisaalta, parempi tämä tukiperheratkaisu oli nyt, niin saan pari kolme yötä nukuttua. Voimia sinullekin!