Liika hössääminen

[Vierasmää]

Onnettomuuksia sattuu aina, se on selvä. Ja aina ei riitä vahtiminenkaan.

Mutta tuli mieleen semmoinenkin, että ainakin me seitkytluvun lapset saatiin mennä esim. uimareissulle keskenämme (7-10 -vuotiaita oltiin).
Pyörällä mentiin pitkä matka, teitten ylityksiä, junanradan ylityksiä jne...

Mutta meidät oli opetettu varovaisiksi. En tarkoita, ettei silloin tapahtunu onnettomuuksia, mutta ainakin me lapset oltiin opetettu varomaan. (Tosin äiti on kyllä sanonut, että aina hän oli sydän syrjällään)

Nyt, kun hössätään kaikkee, niin eihän lapset edes opi varomaan mitään. Ne luottaa vain siihen vieressä vahtivaan aikuiseen.

Enkä tarkoita, että lapsia ei tarvitsisi vahtia. Mutta vahtimista tärkeämpää olisi "tehdä" lapsesta omilla aivoilla ajatteleva ihminen.

Ja nyt toki puhun vähän isommista lapsista.

Hitsi, kun tänne on vaikea kirjoittaa, kun on nähnyt, minkälaisia kommentteja kaikkeen tulee.
Ei millään jaksa ottaa kaikkia näkökantoja huomioon =D

 

["vieras"]

tää oli kyllä hyvä pointti. aloin miettimään minkä ikäisestä ollaan ulkoiltu itsekseen niin tuli mieleen kerta kuin tipuin uima-altaaseen.. olin hieman vajaa viisivuotias ja pihan lasten kanssa keskenään oltiin leikkimässä, uima-allas oli sellainen mikä oli toisen rakennuksen sisällä ja sinne oli altaan huollon takia ilmeisesti ovet auki. eli vanhemmat nyt eivät osanneet pelätä moista. osasin silti silloin jo uida.
kun täytin 5v niin muutimme järven rannalle asumaan. siellä kyllä mielestäni ulkoilimme vapaasti, mutta enhän tiedä tai muista mihin sai mennä ja pitikö esim pysyä niin että oli ikkunoista vahdittavissa tms. aika kultaa muistot.

mutta eiköhän niitä lapsia ole hukkunut silloinkin. silloin vaan ei ehkä ollut tätä skandaalilehdistöä pelottelemassa aikuisia.

 

[ja niin]

ja jos silloin jotain sattuikin, niin kellään ei ollu nettiä ja harvalla vielä telkkariakaan, eikä paikallisradion uutisissa kaikkia susirajan takana hukkuneita kerrottu. Nykyään netin ja median innokkuuden vuoksi kaikki tiedetään jo reaaliajassa

 

[yx äiskä]

Just tänään seurasin vierestä,kun 3,5v lapsen äiti kulki leikkipuistossa koko ajan lapsensa perässä ja varoitteli lasta. "Juokse varovasti, ettet kaadu", kun lapsi juoksi leikkipuiston avaralla tasaisella hiekkakentällä. "Älä mene sinne, ettei oksat raavi sinun naamaa" kun lapsi kiipeili toisten lasten kanssa kivillä, ja oli siinä jotain pientä pusikkoa tai puita lähellä. Ihan ylihuolehtiva mamma! Minä annoin omien lasten mennä ja kiipeillä. Siinähän oppii, jos jotain sattuu - eikä ole edes sattunut. Toki minä valvon lapsiani ja jos on todellinen vaaranpaikka nin varoitan. Ja lapset tietää totella, kun äiti on tosissaan. Miksi ihmeessä lasta pitää pelotella, että koko ajan muka olisi jotain vaaranpaikkoja?!

 

["jenna"]

Niin se on. Olikohan ihmisillä ennenvanhaan jotenkin erilainen kyky olla sydän syrjällään, siis tarkoitan että tajusivat sen, etteivät voi kuitenkaan kontrolloida kaikkea vaikka haluaisivatkin. Mutta toisaalta, kyllähän ennen kait oli enempi esim. hukkumisiakin. Isäni yksi veli on hukkunut ja äitini veli oli todella lähellä hukkua. Tai sitten suhtautuivat elämään ja kuolemaan jotenkin fatalistisemmin.

Tätä aihetta kun pohtii, niin mieleen tulee enempi kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta ylipäätään joissain asioissa on menty niin pitkälle höösäämisessä, että viedään jo ilo lasten elämästä. Voin suoralta kädeltä sanoa, että minun lapsuuteni oli paljon kiehtovampi ja jännittävämpi kuin nykyajan lasten. Nyt jännitys yritetään saada keinotekoisista asioista väkisin, esim käymällä huvipuistoissa. Ei se ole mitään siihen verrattuna kun leikkii vuoristokiipeilijää hiekkamontun jyrkänteellä ja roikkuessaan köyden varassa ylhäältä putoaa miehen pään kokoisia kivenmurikoita joita joutuu väistelemään. Jokseenkin tuntuu että lapset eivät saa sellaista "jes, selvisin siitä, olen sankari"-tunnetta enää aidosti ja tämä turhautuminen näkyy sitten kaiken maailman häiriökäyttäytymisenä.

 

[ev]

Sitä samaa kanssa mietin. Olen vuonna-80 syntynyt ja ainoa lapsi, niin sitä nyt aikuisena edelleen ihmettelen, miten vapaasti äitini laski minut kouluikäisenä (noin 7v iästä alkaen) yksinään tai toisinaan kavereiden kanssa kotini lähellä olevalle järvelle uimaan. Ei tässä onneksi ole järviä lähellä, missä minä nyt perheeni kanssa asustelen, mutta jos järvi olisi lähellä, niin en taatusti lastani sinne yksinään uimaan päästäisi menemään.

 

[ap kirjoittaja]

ja jos silloin jotain sattuikin, niin kellään ei ollu nettiä ja harvalla vielä telkkariakaan, eikä paikallisradion uutisissa kaikkia susirajan takana hukkuneita kerrottu. Nykyään netin ja median innokkuuden vuoksi kaikki tiedetään jo reaaliajassa

Niin tietty. Sehän on ihan selvää. En aloituksella tarkoittanut, miten niistä tiedetään. Vaikka ymmärsin kyllä pointin.

Mutta mun pointti oli se liikahössäävyys.

Lapsiinkin voi luottaa, jos niille on opetettu jotain.

Mun vanhemmat oli tottuneet omasta lapsuudestaan, että lapsi pärjää ja niinhän me pärjättiinkin.
Mut jossain ihme vaiheessa on menty siihen, että kaiken pitää olla niin pehmeetä. Miksi?
Siis ei pehmeydessä vikaa ole, mutta liikapehmeys, siinä on.
Liika hössääminen on pahasta!!!

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";23640637]tää oli kyllä hyvä pointti. aloin miettimään minkä ikäisestä ollaan ulkoiltu itsekseen niin tuli mieleen kerta kuin tipuin uima-altaaseen.. olin hieman vajaa viisivuotias ja pihan lasten kanssa keskenään oltiin leikkimässä, uima-allas oli sellainen mikä oli toisen rakennuksen sisällä ja sinne oli altaan huollon takia ilmeisesti ovet auki. eli vanhemmat nyt eivät osanneet pelätä moista. osasin silti silloin jo uida.
kun täytin 5v niin muutimme järven rannalle asumaan. siellä kyllä mielestäni ulkoilimme vapaasti, mutta enhän tiedä tai muista mihin sai mennä ja pitikö esim pysyä niin että oli ikkunoista vahdittavissa tms. aika kultaa muistot.

mutta eiköhän niitä lapsia ole hukkunut silloinkin. silloin vaan ei ehkä ollut tätä skandaalilehdistöä pelottelemassa aikuisia.[/QUOTE]

sama vieras jatkaa. muistin justiinsa että siinä 10 vanhana tipuin myös jäihin virtapaikassa ,tosin joki oli lähinnä puronlevyinen ja talvella niin vähävetinen että helposti lsi pohjaan ja pääsi kiipeämään pois . tätä taustaa vasten ajateltuna tuskin päästän ikinä omia lapsiani ulos yksinään..

 

["vieras"]

Tätä peesaan. Itse myös 70-luvulla lapsuuteni viettänyt ja tosiaan uimassa käytiin porukalla ilman että vanhempia mukana. Itsekin olin joskus 13-kesäsenä naapurissa lapsenvahtina kesällä ja uimassa minäkin kävin hoitolasteni kanssa. Lapset olivat kaikki poikia ja oisko olleet 5, 7 ja 9 vuotiaita. Samoin itse pienenä (en vielä edes osannut uida varmaankaan) oltiin siskoni kanssa sellasessa soramontussa "uimassa" ilman että kukaan aikuinen oli vahtimassa. Vieressä oli sellanen syvempi monttu mutta ei kyllä tullut mieleenkään sinne mennä.

 

["vieras"]

Yksi syy löytyy juuri uutisoinnista. Vanhemmat näkevät vaaroja täynnä olevan ympäristön kun ennen siinä nähtiin mahdollisuudet. Nykyään tenavat kiikutetaan somiin pikku leikkipuistoihin aitojen sisälle kun ennen temmellyskenttää oli koko asuinalue. Siihen kun lisätään vähän reaaliaikaista uutisointia milloin mistäkin, ovat lapset suuressa vaarassa koko ajan

En tarkoita, että 7veen pitäisi päästä yksinään uimaan. Mutta kaipaan aikaa, jolloin eri pihojen lapset painelivat porukoissa ympäriinsä ja opettelivat ajattelamaan ja toimimaan itse. Nykyän sekin tehdään puolesta. Varo, varo on todellakin yleinen mantra leikkipuistoissa, jossa tasaisella kentällä on huipputurvalliset EU-normit täyttävät kiipeilytelineet metristen aitojen sisällä. Jos lapsi oppii jotain varomaan niin elämää ja itseensä luottamista.

 

[Vierasmä]

Ei ihme, että lasten/nuorten psykiatria riistäytyy käsistä! Ei hössäämällä mihinkään pääse, päinvastoin.

Tietenkin ennenkin oli tarvetta psykiatrialle, mutta joka ikistä asiaa ei diagnisoitu kuitenkaan.
Ja no, en jankuta enempää. Sanon vaan kerran vielä, että seis hössykselle.