M
minä
Vieras
taas riitaa,mitä,vko ainakin takana? tuntuu että näitä huonoja kausia on enemmän kuin hyviä. sitä siis miettii, kauanko jaksaa yrittää, kauanko on "oikea aika", mikä on oikeasti parasta lastenkannalta?? mistä riita lähtee? milloin mistäkin PIENESTä olemattomasta..
-mies on sitä mieltä, että minä käskytän, minä sitä mieltä, että en käskytä vaan puhun yhteisistä tekemisistä, tekeminen,mitä on, ei ole minun vikani, vaan tämän TILANTEEN "vika", kun on ok-talo, 3 lasta, ei elämä ole yhtä simppeliä kuin ennen... mies voi siivota mukavasti,mikä tuntuu kivalta, tosin huonotuulisena yleensä siivoaa, mutta jos meillä ei mene hyvin, tekemiset loppuvat aika lailla.... joskus väitti ettenminä tee mitään, kuitenkin joka pvä ulkoillaan,teen ruoat,tiskaan,imuroin,lakaisen,pyykkään,nukutan,syötän,lenkitän koiran ym, mikä olisi sitten tekemistä?? ja tämä kaiken tekeminen ei aina ole helppoa kun on 1vuotias jolta pää leikattu ja vahdittava kokoajan, ja 2vuotias ja isompi tyttö.... nytten lomalla mies on lastenkanssa ja ihanaa,saan jotain paremmin tehtyä,mutta eipä hänkään tee samalla muuta...miksi siis naisen pitää pystyä moneen asiaan samanaikaisesti,miehen ei....... puhua ei saa kun se on valittamista, vaikka varovastikin koitat jutella... eikä hänen "tarvi" suunnitella päiviä, ei stressata, ei yhdessä miettiä mitä tehdään jne, mä taas tykkään että kun on lapsia, vois miettiä esim vloppuna, että mitäs nyt tehtäis....ja lähes AINA kun on juhlapyhä,loma,vloppu, aina huono ilmapiiri. kamalaa.
- mies on sitä mieltä, etten anna komentaa lasta(joka ei ole hänen biologinen, 6-vuotias), minä olen useaan otteeseen sanonut että SAAT ja TÄYTYYKIN komentaa, mutta voisi ensin edes yrittää ns.normaalisti, eikä heti rumasti ja kiinni käyden ja irvistellen.. minä myönnän omat heikouteni, esim huudan liikaa, ja yritän parantaa tätä, enkä haluaisi hermostua tuon 6v:n tottelemattomuuteen niin kuin usein hermostun, olen myös ihmisten patistamisen tuloksena kokeillut vitsaa jaloille, heti tuli huono olo,paha mieli,eikä tepsinyt tyttöön,enkä halua käyttää kurttamisena tätä, mies taas puhuu vitsasta mielestäni jo liiankin pienen asian takia, ja mm läpsäisi muutaman kerran kädellä lasta takapuolelle kun ei totellut.. tämä tuntui minusta pahalta, enkä halua, että elämä menee siihen, että mennen tullen "annetaan selkään" lapselle... lisäksi olen monta krt sanonut että lapsi tarvitsee aina rakkautta, vaikka olisi miten haastavassa iässä tahansa, mies on tähän sanonut ettei sitä anna, kun ei lapsi tottele..... tämä on minun mielestäni isoimpia kriisejä meidän välillämme... minulla lapset menevät kaiken edelle.. hän ei ehkä itse huomaa, mutta isointa lasta kohtaan tämä asenne on lähestulkoon aina paha... ja kun he ottavat yhteen, tuntuu kuin olisi kaksi 6vuotiasta taistelemassa, muunmuassa sieltä tulee sellaista "kettuilua" lapselle, jota todellakaan tuon ikäinen ei ymmärrä...ja se sattuu muhun, en kestä sitä.
-mies väittää ettei hermoilisi yhtään vaikka olisi kotona lastenkanssa, itse olen huomannut että melko pienestäkin ajasta se savu nousee.... itse pystyn sanomaan että joskus on päivä kun väsyttää kun on pätkä yö takana, ja pinna kireällä ja huono päivä, hänellä "ei koskaan", eikä mikään vaivaa, vaikka km päähän näkee että kireä kuin viulunkieli...
-inhoan itseäni kun tappelemme, inhoan sitä, mikä puoli minusta tulee esiin kun tapellaan, en edes tunne itseäni, huudan,raivoan ja lyön ja haukun kun tarpeeksi puoliso ärsyttää ja puhuu tosi loukkaavia asioita. loukkaavia asioita, mm vaatteeni.. minulla oli ohut kesämekko, eikä kerrankaan legginsejä alla, mekko oli polviin saakka, alla toppi... tämä oli kuulemma läpinäkyvä ja esittelen itseäni! sain mm kommentteja " en häpeä sua", kuitenkin " en tulisi edes kauppaan kanssas" " joku tulee viä pian kysyyn että lähdetäänkö" (eli näytän huoraltako???), "kyllä mä tykkään" "kuuluuko VAIMON pukeutua noin" "miksi sä edes käytät hameita" jne... kyseessä siis normaali kesätanttu,ei erikoinen. eikä kyseessä ensimmäinen kerta kun taistelua vaatteista... niin joo ja monta krt on myös epäilty minun pitävän yhteyttä johonkin muuhun mieheen... olen kotona lastenkanssa enkä käy juuri missään, vielä. tämä lähti ilmeisestisiitä että yksi exäni laittoi minulle fb:ssä kaveripyynnön jota EN HYVÄKSYNYT enkä HETI kertonut ja hän katsoi sähköpostini ym... ja kyseinen ex, oli lyhytaikainen ex jonkakanssa ystäviä oltiin 13 vuotta.. (eikä voisi vähempää kiinnostaa, jos kiinnostaisi,tuskin olisin nyt tässä!)
muuta loukkaavaa, "isäs on sellanen juoppo, juo varmaan vkollakin ja ajelee kännissä" (kosketti minua valtavasti, isälläni on toki jonkinsortin ongelma, vkonloppuisin).
tämä itseinho mikä tulee riidellessä,paha´olo lastenvuoksi ym, laittaa miettimään mikä järkevintä, miksi yrittää jos aina tällaista!? kun silloin kun mies on poissa, töissä,harrastuksissa ym, kotona on hyvä ilmapiiri. ja kun puhun tunteista, erosta, eri vaihtoehdoista, se tarkoittaa kuulemma että mä haluan erota kun puhun siitä. ei ole totta, en haluaisi, mutta tiedän, että tällä menolla se on edessä.
kun menee hyvin,on ihanaa, kun menee huonosti (eliliian usein) on tosi ahdistava ja paha olo ja tulee unihäiriöt ja sydämen tykytykset,pelkotilat ym=(. ja mies ei ollut tuollainen kun tutustuttiin 4v sitten... asiat alkoivat muuttumaan kun esikoiselle tuli uhma,paha ja pitkä sellainen ja kun 2 muuta lasta syntyi..
musta vaan aika vahvasti tuntuu, etten halua enään yhtään loukkausta,tappelua jne. olisi ihanaa kun asiat saataisiin toimimaan ja lapsilla olisi hyvä koti ja vanhemmat joilla asiat hyvin, mutta miten!? terapiaan mies ei halua kun ei sellasista kuulemma ole apua, olen pyytänyt kyllä. neuvolassa olen asioista puhunut joskus ja ollaan kerran yhdessäkin. rakastan miestä mutta tiedän, että rakkaus hälvenee, jos asiat eivät muutu.
-mies on sitä mieltä, että minä käskytän, minä sitä mieltä, että en käskytä vaan puhun yhteisistä tekemisistä, tekeminen,mitä on, ei ole minun vikani, vaan tämän TILANTEEN "vika", kun on ok-talo, 3 lasta, ei elämä ole yhtä simppeliä kuin ennen... mies voi siivota mukavasti,mikä tuntuu kivalta, tosin huonotuulisena yleensä siivoaa, mutta jos meillä ei mene hyvin, tekemiset loppuvat aika lailla.... joskus väitti ettenminä tee mitään, kuitenkin joka pvä ulkoillaan,teen ruoat,tiskaan,imuroin,lakaisen,pyykkään,nukutan,syötän,lenkitän koiran ym, mikä olisi sitten tekemistä?? ja tämä kaiken tekeminen ei aina ole helppoa kun on 1vuotias jolta pää leikattu ja vahdittava kokoajan, ja 2vuotias ja isompi tyttö.... nytten lomalla mies on lastenkanssa ja ihanaa,saan jotain paremmin tehtyä,mutta eipä hänkään tee samalla muuta...miksi siis naisen pitää pystyä moneen asiaan samanaikaisesti,miehen ei....... puhua ei saa kun se on valittamista, vaikka varovastikin koitat jutella... eikä hänen "tarvi" suunnitella päiviä, ei stressata, ei yhdessä miettiä mitä tehdään jne, mä taas tykkään että kun on lapsia, vois miettiä esim vloppuna, että mitäs nyt tehtäis....ja lähes AINA kun on juhlapyhä,loma,vloppu, aina huono ilmapiiri. kamalaa.
- mies on sitä mieltä, etten anna komentaa lasta(joka ei ole hänen biologinen, 6-vuotias), minä olen useaan otteeseen sanonut että SAAT ja TÄYTYYKIN komentaa, mutta voisi ensin edes yrittää ns.normaalisti, eikä heti rumasti ja kiinni käyden ja irvistellen.. minä myönnän omat heikouteni, esim huudan liikaa, ja yritän parantaa tätä, enkä haluaisi hermostua tuon 6v:n tottelemattomuuteen niin kuin usein hermostun, olen myös ihmisten patistamisen tuloksena kokeillut vitsaa jaloille, heti tuli huono olo,paha mieli,eikä tepsinyt tyttöön,enkä halua käyttää kurttamisena tätä, mies taas puhuu vitsasta mielestäni jo liiankin pienen asian takia, ja mm läpsäisi muutaman kerran kädellä lasta takapuolelle kun ei totellut.. tämä tuntui minusta pahalta, enkä halua, että elämä menee siihen, että mennen tullen "annetaan selkään" lapselle... lisäksi olen monta krt sanonut että lapsi tarvitsee aina rakkautta, vaikka olisi miten haastavassa iässä tahansa, mies on tähän sanonut ettei sitä anna, kun ei lapsi tottele..... tämä on minun mielestäni isoimpia kriisejä meidän välillämme... minulla lapset menevät kaiken edelle.. hän ei ehkä itse huomaa, mutta isointa lasta kohtaan tämä asenne on lähestulkoon aina paha... ja kun he ottavat yhteen, tuntuu kuin olisi kaksi 6vuotiasta taistelemassa, muunmuassa sieltä tulee sellaista "kettuilua" lapselle, jota todellakaan tuon ikäinen ei ymmärrä...ja se sattuu muhun, en kestä sitä.
-mies väittää ettei hermoilisi yhtään vaikka olisi kotona lastenkanssa, itse olen huomannut että melko pienestäkin ajasta se savu nousee.... itse pystyn sanomaan että joskus on päivä kun väsyttää kun on pätkä yö takana, ja pinna kireällä ja huono päivä, hänellä "ei koskaan", eikä mikään vaivaa, vaikka km päähän näkee että kireä kuin viulunkieli...
-inhoan itseäni kun tappelemme, inhoan sitä, mikä puoli minusta tulee esiin kun tapellaan, en edes tunne itseäni, huudan,raivoan ja lyön ja haukun kun tarpeeksi puoliso ärsyttää ja puhuu tosi loukkaavia asioita. loukkaavia asioita, mm vaatteeni.. minulla oli ohut kesämekko, eikä kerrankaan legginsejä alla, mekko oli polviin saakka, alla toppi... tämä oli kuulemma läpinäkyvä ja esittelen itseäni! sain mm kommentteja " en häpeä sua", kuitenkin " en tulisi edes kauppaan kanssas" " joku tulee viä pian kysyyn että lähdetäänkö" (eli näytän huoraltako???), "kyllä mä tykkään" "kuuluuko VAIMON pukeutua noin" "miksi sä edes käytät hameita" jne... kyseessä siis normaali kesätanttu,ei erikoinen. eikä kyseessä ensimmäinen kerta kun taistelua vaatteista... niin joo ja monta krt on myös epäilty minun pitävän yhteyttä johonkin muuhun mieheen... olen kotona lastenkanssa enkä käy juuri missään, vielä. tämä lähti ilmeisestisiitä että yksi exäni laittoi minulle fb:ssä kaveripyynnön jota EN HYVÄKSYNYT enkä HETI kertonut ja hän katsoi sähköpostini ym... ja kyseinen ex, oli lyhytaikainen ex jonkakanssa ystäviä oltiin 13 vuotta.. (eikä voisi vähempää kiinnostaa, jos kiinnostaisi,tuskin olisin nyt tässä!)
muuta loukkaavaa, "isäs on sellanen juoppo, juo varmaan vkollakin ja ajelee kännissä" (kosketti minua valtavasti, isälläni on toki jonkinsortin ongelma, vkonloppuisin).
tämä itseinho mikä tulee riidellessä,paha´olo lastenvuoksi ym, laittaa miettimään mikä järkevintä, miksi yrittää jos aina tällaista!? kun silloin kun mies on poissa, töissä,harrastuksissa ym, kotona on hyvä ilmapiiri. ja kun puhun tunteista, erosta, eri vaihtoehdoista, se tarkoittaa kuulemma että mä haluan erota kun puhun siitä. ei ole totta, en haluaisi, mutta tiedän, että tällä menolla se on edessä.
kun menee hyvin,on ihanaa, kun menee huonosti (eliliian usein) on tosi ahdistava ja paha olo ja tulee unihäiriöt ja sydämen tykytykset,pelkotilat ym=(. ja mies ei ollut tuollainen kun tutustuttiin 4v sitten... asiat alkoivat muuttumaan kun esikoiselle tuli uhma,paha ja pitkä sellainen ja kun 2 muuta lasta syntyi..
musta vaan aika vahvasti tuntuu, etten halua enään yhtään loukkausta,tappelua jne. olisi ihanaa kun asiat saataisiin toimimaan ja lapsilla olisi hyvä koti ja vanhemmat joilla asiat hyvin, mutta miten!? terapiaan mies ei halua kun ei sellasista kuulemma ole apua, olen pyytänyt kyllä. neuvolassa olen asioista puhunut joskus ja ollaan kerran yhdessäkin. rakastan miestä mutta tiedän, että rakkaus hälvenee, jos asiat eivät muutu.
) ootko miettinyt parisuhde terapiaa? Kaikki mikä tuntuu pahalta älä tee sitä( lasten kurittaminen) mitä jos joku suo isompi tulee ja vetelee suo vitsalla jalkoihin oppisitko läksysi vai kasvaisiko uhma/ viha??
