Loppu lähellä(kö).

[Tiitus77]

Olemme mieheni kanssa ollet yhdessä 13 vuotta.
Meillä on kaksi poikaa, 8 ja 5 vuotiaat.
Asumme maalla ja minulla on hevosia.
Mieheni on ollut 4 vuotta yrittäjä ja tekee pitkää päivää, itse olen nyt kotona.

Hoidan kodin ja pojat mielelläni, mutta arvostusta ja kiitosta en saa koskaan.
Jos tarvitsen hevosten kanssa apua, tallissa yms, mieheni on aina vihainen ja auttaa kynsin hampain, en uskalla enää apua pyytää...
Minun pitäisi aina hänen ilmeistään lukea mitä hän haluaa, jos en ymmärrä tehdä jotain, niin hän huutaa ja on vihainen...
Ymmärrän, että yeittäjänä on vaikeaa ja työ on ykkönen ja olen yrittänyt antaa tilaa, mutta...

Lapsia hän ei juurikaan huomioi, ehkä viikonloppuisin. Pojat on aika vilkkaita, hän huutaa heille useasti, komentaa.

Nyt ymmärrän itsekkin, että parempi kai lähteä, mutta on niin paljon pelissä, oma talo, talli ja tykkään asua maalla. Kuinka lapset sen kestää...
Pariterapiaan mieheni ei lähde..

Kun koulut loppuu, teen päätöksiä, kun vaan vielä tietäisin mitä...

 

[svantje]

Hei!
Voi kurjaa Oletko koittanut ottaa asian puheeksi? Jotenkin omasta näkökulmasta huomaa sen että parhaiten asioita kuitenkin auttaa se kun vaan ottaa härkää sarvista ja sanoo ihan kaiken mikä painaa mieltä, meni syteen tai saveen!
Mitä hän on itse asiasta mieltä???
Tsemppiä

 

[E.M.M]

Meillä on hyvin sama tilanne ollut käynnissä jo pitkään.. Sillä erolla että 8 vuotta
yhteistä taivalta takana, yksi lapsi ja mies yrittäjänä.
Eilen mulla viimein loppui pinna siihen että autan yrityksessä laskutuksissa ja juoksevissa asioissa ja kiitosta siitä ei tule! Muutenkin viimeiset kaksi vuotta elämä on ollut lähinnä "kaveripohjalta", eli suhteen kannalta tärkeistä asioista ei puhuta vaan lähinnä suoritetaan.. Meillä ei onneksi ole talovelkaa tms, mutta kyllähän tilanteen hankalaksi tekee tuo 6v poika joka ymmärrettävästi palvoo isäänsä.
Itse taas tahdon ulos tästä oravanpyörästä.. Ja kumma kyllä juuri nyt mies on herännyt siihen todellisuuteen että en jaksa enää. NYT pitäisi sitten yrittää puhua ja saada elämä raiteille vaikka kommunikointia liitossa ei todellakaan ole ollut aikoihin. Eniten tässä suututtaa se että olen jo vaikka kuinka pitkään "unohtanut" itseni, hyvinvointini ja lähestulkoon mielenterveyteni.. Olen vaan väsynyt tilanteeseen ja ainoa ihminen kenelle voi pahasta olosta puhua on äitini, hän kuuntelee oli tilanne mikä tahansa!
Olen jo pitkään ollut vihainen ja katkera tilanteesta, ja mieheni kivenkovaa väittää että kaikki on hänen mielestään ollut kunnossa ja tämä ero tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.. En ymmärrä eikö hän huomaa kaikkien näiden vuosien jälkeen että ilmeeni ja mielialani kertovat kaiken!
Olen minäkin huolissani pojastamme, mutta ei se tee hyvääkään lapselle/lapsille elää pakastimessa.. Lapset vaistoavat yllättävän paljon ja itse olen eniten huolissani kun tajusin että poikani oireilee koska minä oireilen..
Ei vaan enää jaksaisi niitä puhelinsoittoja joita mieheni soittelee.. 'Yritetään vielä'
Suututtaa vaan niin kun tiedän että mikään ei loppupeleissä muuttuisi! Ehkä muutama kuukausi olisi hyvä olla, mutta sitten jatkuisi sama ralli kuin ennenkin.. Tuntuu pahalta olla se joka sanoo että tämä oli nyt tässä, mutta se on minun itseni ja poikani kannalta varmasti paras ratkaisu!

Toivon sinulle voimia tässä vaikeassa tilanteessa, haluan että tiedät että et ole yksin.. Etsi se turvaverkkosi ja voimasi, mieti haluatko herätä vuosien päästä siihen että olet tehnyt väärän päätöksen!
Nämä asiat eivät koskaan ole helppoja, mutta se mitä tilanteesta irti saa on tärkeämpää! Myös sinun oma hyvinvointisi..