loppuun palaminen lopullisesti

["poikia3"]

Ap:lla on varmasti semmoinen tosi tyhjä olo, pitkään on venytty, jaksettu ja sitten kun tulee totaalinen pysähdys ei jaksaisi enää.

Mietit, että haluaisit auttaa muita - avun ei aina tarvitse olla rahallista. Vertaistuki auttaa myös, samassa tilanteessa olevine ihmisten tapaaminen ja ajatusten jakaminen auttaa työstämään asiaa eteenpäin.

400 euroa rahaa kuussa ruokaan ei ole paljon, mutta se kyllä riittää. Meitä on 5 myös ja kuussa ruokaan menee 4 -500 euroa. Ja jos olisi pakko, selviäisin varmaan n. 6-70 eurolla. Tuohon 4-500 euroon, mahtuu karkkeja, limua, ja muitakin herkkuja. Mahtuu hedelmiä ja vihanneksiakin, jogurtteja. Ihan tavallista ruokaa. Herkuista tinkimällä rahaa menisi heti 10 - 20 euroa vähemmän.

Apua noihin tuntemuksiin kannattaa hakea, ja kannustaa myös miestäsi työnhaussa.

Työn loppuminen ei ole maailman loppu, se voi tuntua siltä, ja sen ymmärrän. Mieheni on ollut yhteiselomme aikana kahdesti työttömänä ja useamman kerran lomautettuna. Välillä on minustakin tuntunut etten jaksaisi enää yhtään sitä paskaa, mutta sitten taas on ryhdistäytynyt ja venynyt. Moni ei olisi jaksanut. Enkä tiedä mistä itse ne voimavarani saan esiin, jostain kuitenkin.

Rutkasti voimia sinulle! Yritäkkää nauttia ihanista pienistä asioista, esim. nyt ulkona paistaa aurinko, siitä nauttimaan, ja uimaan, jos rantaa löytyy läheltä.

 

[myötätunto]

Mä luulen että nää jotka näitä ilkeimpiä kommentteja heittelee (aika helposti oot... ja ... en ymmärrä näitä kun minä sitä ja tätä...) on itse juuri siinä hilkulla, ennen sitä viimeistä kortta joka kamelin selän katkaisee. En mä muuten voi selittää tuollaista suhtautumistapaa.

Olen itse pitkän elämän aikana kestänyt kiireiset ruuhkavuodet opiskeluineen, päivystyksineen ja pienine lapsineen ja talovelkoineen. Olen kestänyt miehen konkurssin 90-luvulla, oman ja lähiympäristön sairastelun, miehen pettämisen, avioeron, muuttoja, monta muutakin asiaa.

Olen sairastanut myös depression itsemurha-ajatuksineen. Se tuli parin pahemman stressivaiheen välissä, jotenkin puskista. Kaikista kokemistani stressaavista asioista tuo oma sairastettu depressio oli ehkä toistaiseksi pahin, mustine ajatuksineen ja toimintakyvyn lamautumisineen. Ja mä pääsin sentään vähällä, koska lääkitys ja terapia auttoivat, ja paranin. Jotkut joutuu jäämään siihen suohon pidemmäksikin aikaa, eikä se ole herkkua.

Myötätuntoa voi tuntea jos siihen on varaa. Ilkeimmillä täällä ei ehkä ole, köyhyyttä se on sekin.