V
"vieras"
Vieras
Itse olen jo reilusti aikuinen ja edelleen jatkuu sama meno.
Lapsena äitini syynäsi kaverini tarkkaan, sain olla vain harvojen kanssa koulun ulkopuolella. Jälkikäteen olen ihmitellyt millä kriteereillä äiti kaverini rajasi... Omasta mielestään varmasti karsi pois pahat vaikutteet, mutta ei se ihan niin oikeasti mennyt. Peruskoulussa en saanut käydä ala- ja yläastelaisille tarkoitetuissa limudiskoissa, niistä olisi voinut saada karmeita vaikutteita (äidin mielestä ja isä komppasi äitiä aina). Korttipelit oli ehdottomasti pelattu, en saanut pelata edes ristiseiskaa, koska vanhempani pelkäsivät että siitä saattaisi koitua uhkapelihimo. Karkkia meillä ei syöty periaatteessa lainkaan. Merkkivaatteita en saanut ikinä ettei arvomaailmana vääristyisi. En saanut harrastaa mitään missä oli kilpailua (jalkapallo, pesäpallo, sähly, kilpavoimiste), enkä tosin myöskään esim. tanssia, koska se maailma oli äidin mielestä epäterve. Enkä kyllä oikein muutakaan, koska harrastaminen olisi voinut kuluttaa lapsen loppuun (seurakunnan tyttökerhossa sain käydä ala-asteen ihan lopulla). Mitkään teiniseurustelut eivät tietenkään olisi tulleen kyseeseen, eikä vielä täysi-ikäisenäkään. Alkoholi ja tupakka tarkoitti samaa kuin varma rappio ja kuolema. Jos myöhästyin kotiintuloajasta (teininäkin viikonloppuisin klo: 18 kotiin ja ei puhettakaan mistään kaupungilla riekkumisista) niin vanhemmat yritti soittaa poliisit perään.
No nyt aikuisena.... Mulla oli parikymppisenä vanhempieni mukaan täysin rappiollinen itsenihakemisaika. Vanhempani eivät tuohon aikaa nukkuneet öisin. Aloin mm. seurustella ja en kysellyt vanhemmiltani siihen mielipidettä. Vanhemmat olivat kuitenkin sukulaisille huokailleet että "saa nähdä mitä siitäkin tulee", miehestäni eivät pidä vieläkään vaikka hän on ihan ns. kunnollinen. Lopetin yhden koulun kesken ja edelleen se on vanhemmilleni kipupiste, vaikka sitten yhden välivuoden jälkeen hankinkin muun koulutuksen. Mulla on vakityö, mutta vanhempani ovat koko ajan sitä mieltä, että en voi moisessa työssä viihtyä ja palan vielä loppuun. Ala on varmasti väärä (heidän mielestä se koulu jonka lopetin kesken olisi pitänyt käydä loppuun ja sitten kaikki olisi paremmin, ala oli mulle täysin väärä ja sen olen kertonut, mutta he eivät sitä usko). Ekan lapsen kun sain, oli vanhemmat koko ajan "mitähän tästäkin tulee" -linjoilla. Epäilivät koko ajan että pieleen menee lapsen kanssa ja miehen kanssa, ero tulee ja minä murrun, masennun ja tuhoudun. Näin ei ole käynyt.
Sen sijaan olen äärettömän epävarma itsestäni, koska onhan se asia oikein kylvetty minuun. Ahdistaa kun vanhempani epäilevät nyt lastanikin ja sitä miten hänet kasvatan, kuin odottaisivat koko ajan jonkin menevän pieleen ja lapsellekin sitä rivien välistä jatkuvasti toitottavat (lapsi nyt 3,5v).
Salailen vanhemmiltani asioita. He eivät voisi ikinä hyväksyä sitä, että esim. joskus viikonloppuisin nautin pari lasia viiniä. Tai että joskus kiroilen. Pitävät näitä merkkeinä täysin hunningolla olevasta tyypistä.
Ah, tätä elämää....
Joskus sitä toivois, että olisi vahvat ja minuun luottavat vanhemmat. Eikä niin, että mun täytyy yrittää oman heiverön itsetuntoni lisäksi koko ajan vakuuttaa vanhempianikin kaikesta, saada heidät huojentumaan ja uskomaan että juuri nyt ei ole mitään hätää. Mistään pienistäkään ongelmista en tietenkään voi heille mitään kertoa, he huolestuvat jo vaikkei ongelmia ole.
Älkää te äidit tehkö lapsillenne tätä!
Lapsena äitini syynäsi kaverini tarkkaan, sain olla vain harvojen kanssa koulun ulkopuolella. Jälkikäteen olen ihmitellyt millä kriteereillä äiti kaverini rajasi... Omasta mielestään varmasti karsi pois pahat vaikutteet, mutta ei se ihan niin oikeasti mennyt. Peruskoulussa en saanut käydä ala- ja yläastelaisille tarkoitetuissa limudiskoissa, niistä olisi voinut saada karmeita vaikutteita (äidin mielestä ja isä komppasi äitiä aina). Korttipelit oli ehdottomasti pelattu, en saanut pelata edes ristiseiskaa, koska vanhempani pelkäsivät että siitä saattaisi koitua uhkapelihimo. Karkkia meillä ei syöty periaatteessa lainkaan. Merkkivaatteita en saanut ikinä ettei arvomaailmana vääristyisi. En saanut harrastaa mitään missä oli kilpailua (jalkapallo, pesäpallo, sähly, kilpavoimiste), enkä tosin myöskään esim. tanssia, koska se maailma oli äidin mielestä epäterve. Enkä kyllä oikein muutakaan, koska harrastaminen olisi voinut kuluttaa lapsen loppuun (seurakunnan tyttökerhossa sain käydä ala-asteen ihan lopulla). Mitkään teiniseurustelut eivät tietenkään olisi tulleen kyseeseen, eikä vielä täysi-ikäisenäkään. Alkoholi ja tupakka tarkoitti samaa kuin varma rappio ja kuolema. Jos myöhästyin kotiintuloajasta (teininäkin viikonloppuisin klo: 18 kotiin ja ei puhettakaan mistään kaupungilla riekkumisista) niin vanhemmat yritti soittaa poliisit perään.
No nyt aikuisena.... Mulla oli parikymppisenä vanhempieni mukaan täysin rappiollinen itsenihakemisaika. Vanhempani eivät tuohon aikaa nukkuneet öisin. Aloin mm. seurustella ja en kysellyt vanhemmiltani siihen mielipidettä. Vanhemmat olivat kuitenkin sukulaisille huokailleet että "saa nähdä mitä siitäkin tulee", miehestäni eivät pidä vieläkään vaikka hän on ihan ns. kunnollinen. Lopetin yhden koulun kesken ja edelleen se on vanhemmilleni kipupiste, vaikka sitten yhden välivuoden jälkeen hankinkin muun koulutuksen. Mulla on vakityö, mutta vanhempani ovat koko ajan sitä mieltä, että en voi moisessa työssä viihtyä ja palan vielä loppuun. Ala on varmasti väärä (heidän mielestä se koulu jonka lopetin kesken olisi pitänyt käydä loppuun ja sitten kaikki olisi paremmin, ala oli mulle täysin väärä ja sen olen kertonut, mutta he eivät sitä usko). Ekan lapsen kun sain, oli vanhemmat koko ajan "mitähän tästäkin tulee" -linjoilla. Epäilivät koko ajan että pieleen menee lapsen kanssa ja miehen kanssa, ero tulee ja minä murrun, masennun ja tuhoudun. Näin ei ole käynyt.
Sen sijaan olen äärettömän epävarma itsestäni, koska onhan se asia oikein kylvetty minuun. Ahdistaa kun vanhempani epäilevät nyt lastanikin ja sitä miten hänet kasvatan, kuin odottaisivat koko ajan jonkin menevän pieleen ja lapsellekin sitä rivien välistä jatkuvasti toitottavat (lapsi nyt 3,5v).
Salailen vanhemmiltani asioita. He eivät voisi ikinä hyväksyä sitä, että esim. joskus viikonloppuisin nautin pari lasia viiniä. Tai että joskus kiroilen. Pitävät näitä merkkeinä täysin hunningolla olevasta tyypistä.
Ah, tätä elämää....
Joskus sitä toivois, että olisi vahvat ja minuun luottavat vanhemmat. Eikä niin, että mun täytyy yrittää oman heiverön itsetuntoni lisäksi koko ajan vakuuttaa vanhempianikin kaikesta, saada heidät huojentumaan ja uskomaan että juuri nyt ei ole mitään hätää. Mistään pienistäkään ongelmista en tietenkään voi heille mitään kertoa, he huolestuvat jo vaikkei ongelmia ole.Älkää te äidit tehkö lapsillenne tätä!
. Ei sitä usko, ennen kuin kokeilee.