Lueskelin uudestaan tuota eilistä imetysketjua..

[Työäiti]

Paukkaako joku siihen edelliseen ketjuun vastanneista tosta vain pihalle? Eiköhän jokainen ymmärrä sen verran, ettei lasta ilman hoitajaa kotiin jätetä.

Tätä minäkin mietin. Jotenkin vaan jäi mieleen, että ihan se alkuperaisin ei olisi saanut tuntea itseänsä kotiin sidotuksi, koska hän oli _äiti_ ja "se on nyt vaan äitien kestettävä jos imettää".

Sitten tappelu tuli kun jotkut ovat sitä mieltä, että äiti kun on, niin sitten keskitytään vaan lapseen. Omaa aikaa ei tarvita. Ja osa toteaa, että omaa aikaa saa järjestelemällä (ja imetyksestä huolimatta). Ja tässä kohtaa vissiin eroja, kuinka usein mennään viihteelle/harrastuksiin/yms ja kuinka kauan ollaan. Ja miten paljon suunnitelmallisuutta tämä vaatii ja otetaanko vauva mukaan.

 

[Rieputarallaa]

Musta tässä on nyt tehty kärpäsestä härkänen. Tietenkään kukaan vanhempi - tai parisuhteessa elävä ihminen - ei voi tulla ja mennä TÄYSIN oman mielensä mukaan, vaan muut perheenjäsenet on otettava huomioon. Se alkuperäinen kommentti tarkoitti mielestäni sitä, että ei äidin tarvitse sovittaa KAIKKIA menojaan esim. lapsen ruokarytmin mukaan (paitsi sellaisen äidin, joka täysimettää lastaan), jos lapsella on isä tai muu turvallinen hoitaja seuranaan. Hän kyllä voivat ruokkia tai nukuttaa lapsen ilman, että tämä saa siitä traumoja.

Mielestäni äidit tekevät itsestään tärkeämpiä kuin ovatkaan kuvittelemalla, että edes isä (kenestäkään muusta puhumattakaan) ei pärjää lapsen kanssa, vaan äidin on oltava AINA paikalla ja saatavilla. Ihan varmasti äitikin voi lähteä kauppaan tai ystävää tapaamaan ex-tempore siinä missä isäkin. Äitiys ei saisi määrittää meistä ketään kokonaan, vaikka se varmasti hallitseva osa identiteettiämme on (ja niin sen pitääkin olla). Äitiys on kuitenkin vain yksi rooli tai osa identiteettiämme.

Itse olen äitiydessäni pyrkinyt tietoisesti antamaan tilaa isän ja lapsen suhteen kehittymiselle olemalla välillä ihan tarkoituksella pois perheeni luota. Meillä äideillä tahtoo olla paha tapa "tietää" kaikki lapseen liittyvät asiat muita paremmin, joten on vain hyväksi olla välillä poissa neuvomasta. Isä pärjää kyllä lapsen kanssa illan tai vaikka pitempäänkin lapsen tai lasten kanssa, kun hänelle siihen annetaan mahdollisuus.

Minusta tämä menee ohi aiheen kun otetaan isä keskusteluun mukaan. Mä en halua nyt puhua isän roolista vaan siitä miten joku äiti olettaa, että voi napsauttaa äitiyden pois päältä.

Tuskin yksikään äiti haluaa tai voi napsauttaa äitiyttä pois päältä, vaikka hetken kaipaisi omaa aikaa silloin tällöin. Eihän se sitä tarkoita! On kovin kapeakatseista ajatella, että ihminen voisi toteuttaa vain yhtä osaa identiteetistä kerrallaan.

Koetan selventää asiaa itselleni läheisellä analogialla:

Meistä äidinkielen opettajista jokaikinen on erilainen: olemme luonteeltamme, elämäntilanteiltamme jne. erilaisia. Painotamme eri asioita omien vahvuuksiemme mukaan, ja käytämme erilaisia opetusmenetelmiä. Silti olemme ihan yhtä hyviä; samaan lopputulokseen (opetussuunnitelma tavoitteet täyttäviin oppimistuloksiin) voi päästä monin eri keinoin. Vaikka opettajuus - ammatti ylipäätään - on vahva osa identiteettiämme, se ei ole kaikki. Me olemme myös vanhempia, puolisoita, ystäviä jne.

Ihan samalla tavalla jokainen äiti on omanlaisensa niin luonteeltaan, elämäntilanteeltaan kuin vaikkapa kasvatusmenetelmiltään. Silti olemme varmasti kaikki ihan yhtä paljon äitejä, sisintä sopukkaamme myöten. Silti äitiys ei ole kaikki. Me olemme myös puolisoita, ammattimme edustajia, ystäviä - mitä kaikkea. Ei yksi rooli sulje toista pois.

Itselleni ainakin äitiys on rikkaus, äärettömän arvokas lisä minuuteen. Silti se ei määritä minua kokonaan. Esimerkiksi töissä olen ensisijaisesti opettaja. Opettaja, joka on myös äiti lapselleen (ja siksi juuri sellainen opettajakin kuin on), mutta ei pelkästään äiti.

 

[Fleur de la Cour]

Musta tässä on nyt tehty kärpäsestä härkänen. Tietenkään kukaan vanhempi - tai parisuhteessa elävä ihminen - ei voi tulla ja mennä TÄYSIN oman mielensä mukaan, vaan muut perheenjäsenet on otettava huomioon. Se alkuperäinen kommentti tarkoitti mielestäni sitä, että ei äidin tarvitse sovittaa KAIKKIA menojaan esim. lapsen ruokarytmin mukaan (paitsi sellaisen äidin, joka täysimettää lastaan), jos lapsella on isä tai muu turvallinen hoitaja seuranaan. Hän kyllä voivat ruokkia tai nukuttaa lapsen ilman, että tämä saa siitä traumoja.

Mielestäni äidit tekevät itsestään tärkeämpiä kuin ovatkaan kuvittelemalla, että edes isä (kenestäkään muusta puhumattakaan) ei pärjää lapsen kanssa, vaan äidin on oltava AINA paikalla ja saatavilla. Ihan varmasti äitikin voi lähteä kauppaan tai ystävää tapaamaan ex-tempore siinä missä isäkin. Äitiys ei saisi määrittää meistä ketään kokonaan, vaikka se varmasti hallitseva osa identiteettiämme on (ja niin sen pitääkin olla). Äitiys on kuitenkin vain yksi rooli tai osa identiteettiämme.

Itse olen äitiydessäni pyrkinyt tietoisesti antamaan tilaa isän ja lapsen suhteen kehittymiselle olemalla välillä ihan tarkoituksella pois perheeni luota. Meillä äideillä tahtoo olla paha tapa "tietää" kaikki lapseen liittyvät asiat muita paremmin, joten on vain hyväksi olla välillä poissa neuvomasta. Isä pärjää kyllä lapsen kanssa illan tai vaikka pitempäänkin lapsen tai lasten kanssa, kun hänelle siihen annetaan mahdollisuus.

Minusta tämä menee ohi aiheen kun otetaan isä keskusteluun mukaan. Mä en halua nyt puhua isän roolista vaan siitä miten joku äiti olettaa, että voi napsauttaa äitiyden pois päältä.

Tuskin yksikään äiti haluaa tai voi napsauttaa äitiyttä pois päältä, vaikka hetken kaipaisi omaa aikaa silloin tällöin. Eihän se sitä tarkoita! On kovin kapeakatseista ajatella, että ihminen voisi toteuttaa vain yhtä osaa identiteetistä kerrallaan.

Koetan selventää asiaa itselleni läheisellä analogialla:

Meistä äidinkielen opettajista jokaikinen on erilainen: olemme luonteeltamme, elämäntilanteiltamme jne. erilaisia. Painotamme eri asioita omien vahvuuksiemme mukaan, ja käytämme erilaisia opetusmenetelmiä. Silti olemme ihan yhtä hyviä; samaan lopputulokseen (opetussuunnitelma tavoitteet täyttäviin oppimistuloksiin) voi päästä monin eri keinoin. Vaikka opettajuus - ammatti ylipäätään - on vahva osa identiteettiämme, se ei ole kaikki. Me olemme myös vanhempia, puolisoita, ystäviä jne.

Ihan samalla tavalla jokainen äiti on omanlaisensa niin luonteeltaan, elämäntilanteeltaan kuin vaikkapa kasvatusmenetelmiltään. Silti olemme varmasti kaikki ihan yhtä paljon äitejä, sisintä sopukkaamme myöten. Silti äitiys ei ole kaikki. Me olemme myös puolisoita, ammattimme edustajia, ystäviä - mitä kaikkea. Ei yksi rooli sulje toista pois.

Itselleni ainakin äitiys on rikkaus, äärettömän arvokas lisä minuuteen. Silti se ei määritä minua kokonaan. Esimerkiksi töissä olen ensisijaisesti opettaja. Opettaja, joka on myös äiti lapselleen (ja siksi juuri sellainen opettajakin kuin on), mutta ei pelkästään äiti.

Ja näköjään olet opettaja vapaa-ajallakin, kuten monet muutkin opettajat tuppaavat olemaan sori kun en lämpeä opettaja-ajatukselle kun mulla on pahoja traumoista kumpuavia opettaja-antipatioita..

 

[Emilyn]

Mun mielestä kertoo paljon ihmisten itsekkyydestä, jos ei kykene edes jälkeläisensä ensimmäistä 6kk aikaa häneen sitoutumaan ja syöttämään. Että aikuisen pitäisi vaan saada mennä ja tulla miten huvittaa. Miksi lapsia sitten pitää edes hankkia?

Ja kyllä mun mielestä äiti ihminen voi lapsen saannin jälkeenkin mennä ja harrastaa, ne ovat järjestelykysymyksiä. Ekan vauvavuoden aikana mulla ei tosin itselläni ollut kiire minnekään, se on niin lyhyt aika..

Mun mielestä koira on yhä sitovampi kuin lapsi ja siksi en varmaan koskaan tule koiraa enää hankkimaan. Lapsen/lapset sentään moni ottaa mielellään hoitoon

 

[Aaban]

Ei minun mielestä äitiyttä mitenkään korosteta (tai tietty jotkut), minun mielestä nyt vaan on fakta, että se äiti on lapselle ainakin sen ekan vuoden tärkeempi kuin isä. Mun mielestä se on outoa, kun nyt yht'äkkiä isän ja äidinkin roolit sekottuu. Äiti sen lapsen on kuitenkin 9kk kantanut ja synnyttänyt, niin outoa olisi, jos tämä ei läheisempää / tunnistettavampaa suhdetta vauvaankin loisi.
Ja jos täysimettää (ilman pulloa) niin on vaan mahdotonta jättää vauva vkonlopuksi isälle tai mummolle tms.
Enkä ikinä ole käsittänyt, minkä takia se äidin elämä ei mukamas jatku ilman että ollaan lapsen luota pois?

Olen samaa mieltä. Äiti ja vauva elävät symbioosissa. Äiti on pienelle vauvalle siksi tärkeämpi kuin isä. Vauva tunnistaa mm. äitinsä sydämenlyönnit, tuoksun, maidontuoksun, äänen ja ne rauhoittavat vauvaa enemmän kuin isä. Se on aivan luonnollista, koska juuri äidin sisällähän hän on kasvanut. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö isäkin olisi tärkeä, mutta isän tärkeys korostuu enemmän lapsen elämässä tämän ollessa isompi.

 

[Kowalski]

Ihmiset määrittelee vauvavuoden menot ja oman ajan niin eri tavoin. Toiselle omat menot ja oma aika on vaikkapa sitä, että pääsee iltakävelylle ilman vauvaa, kahville naapuriin ilman vauvaa, ruokakauppaan ilman vauvaa, jumpalle, tms, eli pois kotoa vartiksi, puoleksi tunniksi, pariksi tunniksi. Ja toinen kokee olevansa vankina omassa kodissaan, jos ei vähintään kerran kuukaudessa pääse viikonlopuksi jonnekin pois joko miehen tai ystäviensä kanssa, ilman vauvaa. Eli yksi puhuu yhdestä, toinen toisesta, ja onko se sitten joku ihme jos ajatukset eivät kohtaa.
Jos on pakko päästä tuulettumaan kerran pari kuukaudessa, niin että vauva on yökylässä, niin herää väkisinkin kysymys siitä oliko ko. äiti alunperinkään valmis äitiyteen, jos ei kykene tai halua edes pieneksi hetkeksi lykätä omia menojaan sivuun ja keskittyä vauvaansa.

 

[minna]

Jos on pakko päästä tuulettumaan kerran pari kuukaudessa, niin että vauva on yökylässä, niin herää väkisinkin kysymys siitä oliko ko. äiti alunperinkään valmis äitiyteen, jos ei kykene tai halua edes pieneksi hetkeksi lykätä omia menojaan sivuun ja keskittyä vauvaansa.

Entäs jos siinä onkin osittain kyse siitä, että joillekin äideillee tulee sellainen olo, että heidän on pakko päästä pois, lapsi on pakko saada yökylään ja niin edelleen, siksi että he pelkäävät että he jumiutuvat kotiin jos eivät niin tee?

Eli se pelko jämähtämisestä pakottaa siihen, että ei uskalla edes muutamaksi kuukaudeksi jättää tuulettumista väliin? Ehkä he kuvittelevat, että jos antaa vauvalle pikkusormen, se vie koko käden, ja jos ei ole koko ajan alusta lähtien menossa, niin kotiin vaan jämähtää eikä enää osaa mennä sieltä minnekään?

Eli tavallaan he tekevät itsestään vielä enemmän sen tilanteen vangin, koska antavat sen pelon ohjailla itseään.




On aika epärealistista ajatella, että äitiys ei toisi muutoksia elämään. Pysyviä muutoksia. Mutta samalla tavalla meitä muokkaavat muutkin ihmissuhteet, tai koulutuksemme tai muut elämässämme tapahtuneet asiat. Samalla tavalla elämämme on muuttunut täysin erilaiseksi esimerkiksi silloin, kun aloitimme pieninä ala-asteen.

 

[Täydellinen Nainen]

Ihmiset määrittelee vauvavuoden menot ja oman ajan niin eri tavoin. Toiselle omat menot ja oma aika on vaikkapa sitä, että pääsee iltakävelylle ilman vauvaa, kahville naapuriin ilman vauvaa, ruokakauppaan ilman vauvaa, jumpalle, tms, eli pois kotoa vartiksi, puoleksi tunniksi, pariksi tunniksi. Ja toinen kokee olevansa vankina omassa kodissaan, jos ei vähintään kerran kuukaudessa pääse viikonlopuksi jonnekin pois joko miehen tai ystäviensä kanssa, ilman vauvaa. Eli yksi puhuu yhdestä, toinen toisesta, ja onko se sitten joku ihme jos ajatukset eivät kohtaa.
Jos on pakko päästä tuulettumaan kerran pari kuukaudessa, niin että vauva on yökylässä, niin herää väkisinkin kysymys siitä oliko ko. äiti alunperinkään valmis äitiyteen, jos ei kykene tai halua edes pieneksi hetkeksi lykätä omia menojaan sivuun ja keskittyä vauvaansa.

Minä pystyn myöntämään sen että tarvitsen sitä omaa aikaa vähintään kerran kuussa! Poika on yleensä n. kerran kuussa isovanhemmillaan hoidossa yönyli, että saadaan silloin miehen kanssa viettää yhteistä aikaa. Oli se sitten kotona kahdestaan oloa, jossain päivän reissussa käymistä tai bilettämistä.
Olen ollut alusta asti täysin valmis äityiteen ja päivääkään en vaihtaisi, eikä se minusta paskaa äitiä tee että kerran kuussa vietämme miehen kanssa päivän kaksin. Lapsikun saa kotonaan rakkautta rekkakaupalla, ruokaa, puhtaan kodin, vaatteet ym. kaiken mitä tarvitsee!

Jokainen tekee tavallaan, se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle ja lähtökohtia tietämättä on toisen äityittä turha arvostella tai väheksyä!

 

[Kowalski]

Entäs jos siinä onkin osittain kyse siitä, että joillekin äideillee tulee sellainen olo, että heidän on pakko päästä pois, lapsi on pakko saada yökylään ja niin edelleen, siksi että he pelkäävät että he jumiutuvat kotiin jos eivät niin tee?

Eli se pelko jämähtämisestä pakottaa siihen, että ei uskalla edes muutamaksi kuukaudeksi jättää tuulettumista väliin? Ehkä he kuvittelevat, että jos antaa vauvalle pikkusormen, se vie koko käden, ja jos ei ole koko ajan alusta lähtien menossa, niin kotiin vaan jämähtää eikä enää osaa mennä sieltä minnekään?

Eli tavallaan he tekevät itsestään vielä enemmän sen tilanteen vangin, koska antavat sen pelon ohjailla itseään.

No jos tuota pelkää, siis sitä että jää kotiin ikuisiksi ajoiksi jos jättää yö- ja viikonloppujuoksut väliin kun vauva on pieni, niin kannattanee hakeutua keskustelemaan asiasta jonkun ammattilaisen kanssa, sillä mun mielestä tuo on tosi outo pelko.

 

[Kowalski]

Minä pystyn myöntämään sen että tarvitsen sitä omaa aikaa vähintään kerran kuussa! Poika on yleensä n. kerran kuussa isovanhemmillaan hoidossa yönyli, että saadaan silloin miehen kanssa viettää yhteistä aikaa. Oli se sitten kotona kahdestaan oloa, jossain päivän reissussa käymistä tai bilettämistä.
Olen ollut alusta asti täysin valmis äityiteen ja päivääkään en vaihtaisi, eikä se minusta paskaa äitiä tee että kerran kuussa vietämme miehen kanssa päivän kaksin. Lapsikun saa kotonaan rakkautta rekkakaupalla, ruokaa, puhtaan kodin, vaatteet ym. kaiken mitä tarvitsee!

Jokainen tekee tavallaan, se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle ja lähtökohtia tietämättä on toisen äityittä turha arvostella tai väheksyä!

Kukin tyylillään. Mä en vaan ymmärrä, miksi sitä omaa aikaa ei voi ottaa paria tuntia kerrallaan silloin, kun vauvan ikä mitataan vielä viikoissa eikä kuukausissa. Jos parisuhde kariutuu siihen, että muutamaan kuukauteen ei päästä yhdessä bilettämään tai jonnekin, niin ei se hirveän vahvalla pohjalla sitten edes ollut. Mutta kukin toimii kuten parhaaksi näkee: parhaaksi joko itselleen tai parhaaksi lapselle.

 

[minna]

No jos tuota pelkää, siis sitä että jää kotiin ikuisiksi ajoiksi jos jättää yö- ja viikonloppujuoksut väliin kun vauva on pieni, niin kannattanee hakeutua keskustelemaan asiasta jonkun ammattilaisen kanssa, sillä mun mielestä tuo on tosi outo pelko.

Joo, ehkä vähän kaukaa haettua. Mutta mietin vaan sitä kautta, että kun aika monessa paikassa korostetaan sitä, että äitiys vie naisen itsenäisyyttä tai että lasten saaminen on naisen oman minuuden ja elämän loppu (mitä se ei kyllä minun mielestäni ole) niin jollekin voi tulla sellainen fiilis, että on tavallaan pakko pitää kaksin käsin kiinni siitä entisestä, koska luulee että kadottaa identiteettinsä muuten. Että jotenkin indentifioi itsensä sen menemisen kautta, eikä oman itsensä ja silloin se ulkoinen on jotenkin ylikorostunutta tai jotain.

 

[Kowalski]

Joo, ehkä vähän kaukaa haettua. Mutta mietin vaan sitä kautta, että kun aika monessa paikassa korostetaan sitä, että äitiys vie naisen itsenäisyyttä tai että lasten saaminen on naisen oman minuuden ja elämän loppu (mitä se ei kyllä minun mielestäni ole) niin jollekin voi tulla sellainen fiilis, että on tavallaan pakko pitää kaksin käsin kiinni siitä entisestä, koska luulee että kadottaa identiteettinsä muuten. Että jotenkin indentifioi itsensä sen menemisen kautta, eikä oman itsensä ja silloin se ulkoinen on jotenkin ylikorostunutta tai jotain.

Voihan siinä olla sitäkin. Halutaan/yritetään näyttää, ettei meidän elämä ainakaan muuttunut kun lapsi tuli taloon. Me emme jämähtäneet kotiin. Lapsi tuli osaksi meidän perhettä mutta me emme ala muuttamaan tapojamme lapsen takia.
Se on kyllä valheellista, elämä muuttuu ihan aina kun perheeseen syntyy vauva. Oli se sitten esikoinen tai ei.

 

[Täydellinen Nainen]

Minä pystyn myöntämään sen että tarvitsen sitä omaa aikaa vähintään kerran kuussa! Poika on yleensä n. kerran kuussa isovanhemmillaan hoidossa yönyli, että saadaan silloin miehen kanssa viettää yhteistä aikaa. Oli se sitten kotona kahdestaan oloa, jossain päivän reissussa käymistä tai bilettämistä.
Olen ollut alusta asti täysin valmis äityiteen ja päivääkään en vaihtaisi, eikä se minusta paskaa äitiä tee että kerran kuussa vietämme miehen kanssa päivän kaksin. Lapsikun saa kotonaan rakkautta rekkakaupalla, ruokaa, puhtaan kodin, vaatteet ym. kaiken mitä tarvitsee!

Jokainen tekee tavallaan, se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi toiselle ja lähtökohtia tietämättä on toisen äityittä turha arvostella tai väheksyä!

Kukin tyylillään. Mä en vaan ymmärrä, miksi sitä omaa aikaa ei voi ottaa paria tuntia kerrallaan silloin, kun vauvan ikä mitataan vielä viikoissa eikä kuukausissa. Jos parisuhde kariutuu siihen, että muutamaan kuukauteen ei päästä yhdessä bilettämään tai jonnekin, niin ei se hirveän vahvalla pohjalla sitten edes ollut. Mutta kukin toimii kuten parhaaksi näkee: parhaaksi joko itselleen tai parhaaksi lapselle.

En ole missään vaiheessa sanonut että parisuhde kaatuisi jos ei saada omaa aikaa! Mie oon lähinnä kaikki viikot ja viikonloput pojan kanssa keskenäni. Mies tekee päivätyötä maanantaista perjantaihin 9h päivä ja nyt kesäaikaan vielä lauantaisinkin. Töiden jälkeen ajaa jokailta kotipaikallensa vielä tilan hommiin ja viikonloput yleensä meneekin siellä aamusta iltaan! Eli töitä tekee ja runsaasti. Meidän yhteinen aika lähinnä rajoittuu niihin iltohin kun ollaan molemmat rättiväsyneitä ja tehdään nukkumaan menoa yhdessä,.
Niin meistä on siksi ihan mukava ottaa kerran kuukaudessa yksipäivä vapaata ihan vain toisillemme. Ei tuo poika näytä siitä mitenkään traumoja saaneen, yhtä iloinen ja nauravainen tapaus on mitä aina ennenkin. Eikä jätettäisi hoitoon, jos ei viihtyisi.

Mun pointti tässä oli että ei se tee kenestäkään paskaa äitiä jos sen oman ajan haluaa vaikka kerran kuussa. Kunhan lapsella on rakastava koti ja kaikki perustarpeet kunnossa.
Mutta kyllä minunkin ymmärtämisen raja menee siinä, että jos joka vk:nloppu on päästävä pois lapsensa luota.

 

[Rieputarallaa]

Musta tässä on nyt tehty kärpäsestä härkänen. Tietenkään kukaan vanhempi - tai parisuhteessa elävä ihminen - ei voi tulla ja mennä TÄYSIN oman mielensä mukaan, vaan muut perheenjäsenet on otettava huomioon. Se alkuperäinen kommentti tarkoitti mielestäni sitä, että ei äidin tarvitse sovittaa KAIKKIA menojaan esim. lapsen ruokarytmin mukaan (paitsi sellaisen äidin, joka täysimettää lastaan), jos lapsella on isä tai muu turvallinen hoitaja seuranaan. Hän kyllä voivat ruokkia tai nukuttaa lapsen ilman, että tämä saa siitä traumoja.

Mielestäni äidit tekevät itsestään tärkeämpiä kuin ovatkaan kuvittelemalla, että edes isä (kenestäkään muusta puhumattakaan) ei pärjää lapsen kanssa, vaan äidin on oltava AINA paikalla ja saatavilla. Ihan varmasti äitikin voi lähteä kauppaan tai ystävää tapaamaan ex-tempore siinä missä isäkin. Äitiys ei saisi määrittää meistä ketään kokonaan, vaikka se varmasti hallitseva osa identiteettiämme on (ja niin sen pitääkin olla). Äitiys on kuitenkin vain yksi rooli tai osa identiteettiämme.

Itse olen äitiydessäni pyrkinyt tietoisesti antamaan tilaa isän ja lapsen suhteen kehittymiselle olemalla välillä ihan tarkoituksella pois perheeni luota. Meillä äideillä tahtoo olla paha tapa "tietää" kaikki lapseen liittyvät asiat muita paremmin, joten on vain hyväksi olla välillä poissa neuvomasta. Isä pärjää kyllä lapsen kanssa illan tai vaikka pitempäänkin lapsen tai lasten kanssa, kun hänelle siihen annetaan mahdollisuus.

Minusta tämä menee ohi aiheen kun otetaan isä keskusteluun mukaan. Mä en halua nyt puhua isän roolista vaan siitä miten joku äiti olettaa, että voi napsauttaa äitiyden pois päältä.

Tuskin yksikään äiti haluaa tai voi napsauttaa äitiyttä pois päältä, vaikka hetken kaipaisi omaa aikaa silloin tällöin. Eihän se sitä tarkoita! On kovin kapeakatseista ajatella, että ihminen voisi toteuttaa vain yhtä osaa identiteetistä kerrallaan.

Koetan selventää asiaa itselleni läheisellä analogialla:

Meistä äidinkielen opettajista jokaikinen on erilainen: olemme luonteeltamme, elämäntilanteiltamme jne. erilaisia. Painotamme eri asioita omien vahvuuksiemme mukaan, ja käytämme erilaisia opetusmenetelmiä. Silti olemme ihan yhtä hyviä; samaan lopputulokseen (opetussuunnitelma tavoitteet täyttäviin oppimistuloksiin) voi päästä monin eri keinoin. Vaikka opettajuus - ammatti ylipäätään - on vahva osa identiteettiämme, se ei ole kaikki. Me olemme myös vanhempia, puolisoita, ystäviä jne.

Ihan samalla tavalla jokainen äiti on omanlaisensa niin luonteeltaan, elämäntilanteeltaan kuin vaikkapa kasvatusmenetelmiltään. Silti olemme varmasti kaikki ihan yhtä paljon äitejä, sisintä sopukkaamme myöten. Silti äitiys ei ole kaikki. Me olemme myös puolisoita, ammattimme edustajia, ystäviä - mitä kaikkea. Ei yksi rooli sulje toista pois.

Itselleni ainakin äitiys on rikkaus, äärettömän arvokas lisä minuuteen. Silti se ei määritä minua kokonaan. Esimerkiksi töissä olen ensisijaisesti opettaja. Opettaja, joka on myös äiti lapselleen (ja siksi juuri sellainen opettajakin kuin on), mutta ei pelkästään äiti.

Ja näköjään olet opettaja vapaa-ajallakin, kuten monet muutkin opettajat tuppaavat olemaan sori kun en lämpeä opettaja-ajatukselle kun mulla on pahoja traumoista kumpuavia opettaja-antipatioita..

No ihan samalla tavalla lääkärit ovat aina lääkäreitä, papit pappeja ja ompelijat ompelijoita. Maailman kokee sen oman ammattinsa näkökulmasta automaattisesti - varmasti sinäkin omasi. Ihan samalla tavalla äiti suodattaa kaikki asiat sen äiti-ulottuvuuden läpi. Mutta se, että joku on äiti, ei sulje pois sitä ammattiulottuvuutta tai toisin päin. Menikö nyt perille?

 

[Lilii lisänimetön]

. tietenkin kivempihän sitä on syöttää pullosta jossain ihmistenilmoilla.

Minusta ei

 

[Rieputarallaa]

Nostan. Haluaisin Fleurilta kommentin.

 

[Rieputarallaa]

Nostan. Haluaisin Fleurilta kommentin.

:attn: