ajattelin kirjoittaa samalla otsikolla viestin.
Meillä vuoden vuorempi poika, apua jos tämmöistä vielä vuodenkin päästä, olen tosin siihen mennessä pimahtanut. Anteeksi vain, mutta minua naurattaa nämä vastaukset täällä. Tuntuu että täydellisesti äidit puhuvat jostain mistä eivät tiedä, "Hae Apua".
Ok, neuvolasta ne voi lähettää kotiin perhetyöntekijän, joka käy teillä ehkä auttelemassa isomman kanssa.. (riippuu paikkakunasta) ja juttelemassa ja jos hyvä työntekijä niin osaa laittaa lähetteen eteenpäin, tosin sun täytyy silloin olla tosi seko, jotta pääset eteenpäin..
NO meillä se rumba oli jo viime kesänä, kun poika 6-8kk. Tehtiin jotain kotiunikoulua yms. Sitten se loppui, kun taidettiin pärjätä paremmin. No nyt ei ihan samat ongelmat enään, mutta melkein. En kyllä kehtaa enään soittaa neuvolaan, tuntuu että "enkö vieläkään oppinut". Niin, en vissiin oppinut kun lapsi ei nuku öitään ja päivisin kiukkuaa niin että.. argghh...
Kyllä, taidan olla masentunut, lääkkeet olen unohtanut ottaa ja en tidä onko niistä apuakaan. Ehkä lapsi vaistoaa minu väsymykseni ja kiukkuaa entistä enemmän..
Apuva, viestin aloittaja, kyllä rakastaa lastaan, vaikka vihan tunne voimakas. Muuten olisi jo jättänyt hoitoon kenelle vain. MEillä käyt välillä anoppi hoitelee ja olen sen jälkeen seur pvän ihan seko-tilassa. Lapsi kiukkuaa entistä enemmän ja minulle pinna kireellä kaiksita hänen sanomisista...
AVUN HAKEMIN JA AVUN LÖYTÄMINEN ei ole helppoa. En minä ainakaan tiedä mitä tehdä, en vaan jaksa, oen ihan loppu, ja vain yksi lapsi minulla. Olen lukenut kaiksta äiti-lapsi ryhistä , jotak tarkoitettu äideille joilla vuorovaikutus ongelmia lapsen kanssa, ongela lapsi ja jaksamisen kanssa ongelmia tms... vissiin ensikoti järjestää ja joku muukin. Mutta niihin ei ole helppo päästä, en edes tiedä miten.
Suosittelen kirjaa "Äitiyden kielletyt tunteet"!!
Sitten vielä siitä masennuksen myöntäisestä;Se ei ole HELPPOA, eikä ole tyhmää jos ei myönnä, se on vain sellaista selviäis kamppailua että taistelee viimeiseen saakka eikä halua myöntää. Totta on että masennus on niiiin yleistä ja niiin normaalia nyky-yhteiskunnassa, jossa ihaillaan pärjäämsitä, selviytyistä, jaksaista, tehokkuutta, pirteyttä, aikaansaamisia, osaamista, saavutuksia...kaikkea sitä siis mitä kotiäitiys OIKEASTI ONKIN, just silloin kun lapset vain raivoaa ja tuntuu että omat panoksen on loppu.
