Mä en enää kestä olla äiti, mä oon epäonnistunut, väsynyt, kyllästynyt ja kärttyinen paska mutsi.

[ap]

Luin vaan alotuksen ja :hug: . Mun lapset on vähän kipeitä, tai oikeastaan ei enää ollenkaan, mut mä oon ollu TÄN päivän kotona ja oon jo ihan raivohullu :/ . Molemmat lapset on ollu terassilla pakkasessa sisävaatteissa miettimässä mitä haluavat tehdä ja multa nousee savu päästä. Mä olin niitten kanssa neljä vuotta kotona mut ei kai se tällästä voinu olla? Niin että vertaistukea, ole hyvä. Meilläkin 7 - 10 herätystä yössä eli väsymyskin painaa mut kyllä töissä on paaaaaaljon kivempaa. Onnea työnetsintään, pääsiskö minkään kaupan kassalle?

Kiitos tuesta . Mulla tulee kotona oloa kesäkuussa 4v. täyteen. Oon hakenu kesäks lähikauppaan töihin, tän kuun aikana selviää pääsenkö.

 

[mummeli]

Kun itsellä on jo tuo "surkea" aika onnellisesti ohitettu, voin vain lohduttaa teitä, jotka nyt kamppailette itsenne kanssa. Ilo tulee sitten, kun lapset kasvaa aikuiseksi, on ohitettu hyvin tai huonosti murrosiät sun muut vaiheet- Kun muistelen nyt tuota aikaa, kun omat kolme oli pieniä ja kävin töissä, eikä kunnon päivähoitoo ollut, se oli Kamalaa aikaa. Miten jaksoin sen ajan yli, en vieläkään ymmärrä. Eikä voinut kenellekkään valittaa oloaan. Mieskään ei millään ymmärttänyt miksi olin aina väsynyt.
Nyt minulla on jo 2 lapsenlapsenlasta ja kolmas tulossa. Nyt voin sanoa, että ihanaa, kun vauvoja sukuun tulee, minähän vain saan nauttia noista pikkuisita, ei ole huolta enään. Lapsenlapsia kyllä hoidin paljon, yrittäen näin helpottaa heidän vanhempiaan.
Kaikille teille taakan alla painiskeleville voimia jaksaa nämä rankat vuodet, myöhemmin niitäkin ilolla muistelee.

 

[ap]

Ihanaa että teitä on muitakin. Mua vaan itkettää, koska tyypit on ihan pieniä ja mulla on ilo kadoksissa ja oon vaan naama väärinpäin täällä aamusta iltaan.

Ihanatkin asiat alkavat kyllästyttää tosissaan, jos ne ovat jokapäiväisiä, 24/7, ilman mitään vaihtelua.

Suklaa on hyvää mutta söisinkö sitä mielelläni joka päivä, joka aterialla, viikosta ja kuukaudesta toiseen, syömättä mitään muuta? No en.

Lapset ovat ihania, kotona on kiva olla, mutta haluanko olla 24/7 lasteni kanssa, päivästä ja viikosta ja kuukaudesta toiseen, vaikka mitään omaa, vailla lapsivapaata hetkeä? En.

Kun saa sitä omaa, lapsivapaata aikaa, pientä vaihtelua arkeen, niin jaksaa lapsia ja kotielämääkin paljon paremmin

Jaksuja sulle :hug:

Kiitos, oot ihana. Itku tuli... Mun elämä on kohta 3,5v. ollut pelkkää rutiinia aamusta iltaan, olen kuin joku kone joka on aina tässä. Ennen auttoi kun kävi lenkillä illalla yksin tai kaupassa yksin, mut enää sekään ei riitä. Tuntuu etten ole enää mitään muuta kuin äiti. Mä oon hukassa, siis MINÄ. Se mitä mä olin ennen lapsia.

Mutta se taas ei ole lasten vika vaan peiliin katsomisen paikka:; kuka ne asiat muuttaa ellet sä? Voi sitä märehtiä ja surkutella vaikka loppuelämänsä, mutta jos ei itse muutosta tee, niin se on voi voi

Tiedetään ja yritetään muuttaa koko ajan. Joka helvetin ilta ajattelen "huomenna päivä uus" ja joka aamu "tästä päivästä tulee kiva"... Mut... asiat ei vaan aina mene niinkuin ajattelee. Uni tekis hyvää ja aurinko, toivottavasti kohta ainakin aurinkoa tiedossa .

 

[Sabira]

No katoa, sillähän siitä pääsee

:kieh: Heh, taas yks hyvä neuvo noilta harmailta!

Mut ymmärrän sua ap erittäin hyvin.... Itsekin mietin koko ajan, että mitä ihmettä mä keksisin itselleni, sellaista jotain ihan omaa elämää.....

 

[ap]

Kiitos mummelille! Että pari(kymmentä) vuotta vielä ja sit helpottaa ?

 

[Kowalski]

Kiitos mummelille! Että pari(kymmentä) vuotta vielä ja sit helpottaa ?

Mä laskin kerran, ihan tosissani, että enää noin 15 vuotta ja lapset muuttavat pois kotoa

 

[vieras]

Ja mä kauhulla odotan sitä päivää kun lapset lentää kotoa maailmalle..onneks vielä joitain vuosia, tosin vuodet vierii niin nopeasti

 

[ap]

Kiitos mummelille! Että pari(kymmentä) vuotta vielä ja sit helpottaa ?

Mä laskin kerran, ihan tosissani, että enää noin 15 vuotta ja lapset muuttavat pois kotoa

Jos meidän lapset isäänsä tulee niin joku asuu vielä kolmekymppisenä kotona ja ostaa sit tän talon ja häätää meidät osakkeeseen . Että enää 26,5 vuotta .

 

[Miili]

Kun itsellä on jo tuo "surkea" aika onnellisesti ohitettu, voin vain lohduttaa teitä, jotka nyt kamppailette itsenne kanssa. Ilo tulee sitten, kun lapset kasvaa aikuiseksi, on ohitettu hyvin tai huonosti murrosiät sun muut vaiheet- Kun muistelen nyt tuota aikaa, kun omat kolme oli pieniä ja kävin töissä, eikä kunnon päivähoitoo ollut, se oli Kamalaa aikaa. Miten jaksoin sen ajan yli, en vieläkään ymmärrä. Eikä voinut kenellekkään valittaa oloaan. Mieskään ei millään ymmärttänyt miksi olin aina väsynyt.
Nyt minulla on jo 2 lapsenlapsenlasta ja kolmas tulossa. Nyt voin sanoa, että ihanaa, kun vauvoja sukuun tulee, minähän vain saan nauttia noista pikkuisita, ei ole huolta enään. Lapsenlapsia kyllä hoidin paljon, yrittäen näin helpottaa heidän vanhempiaan.
Kaikille teille taakan alla painiskeleville voimia jaksaa nämä rankat vuodet, myöhemmin niitäkin ilolla muistelee.

Vaikka en oo aloittaja niin KIITOS! Nyt noi mun kullanmururiiviöt nukkuu ja mulla valuu isot kyyneleet silmistä.

 

[Moi]

Mä ymmärrän sua. Tai no, mä en koe et itse olen hävinnyt jonnekin, mutta elämä on. Mulla oli just tossa kuukausi, ku tuntu et pää hajoaa oikeasti. Mä itkeskelin päivät, ei ulkoiltu kovinkaan paljon lasten kans, en jaksanut puhua miehelle saati tehdä jotain sen kans. Kotikin oli ku kaatopaikka. Oli ihan kauhea kuukausi! En jaksanu edes kaupassa käydä tai mennä ulos illalla. Nyt on vähän helpottanut, päätin että yritän edes hankkia kavereita itselle ja lapsille, yritän edes ulkoilla ja käydä kerhossa että näkisin ihmisiä. No ollaan päästy takas rytmiin, en kuluta päiviä itkien ja jaksan taas liikkua kodin ulkopuolella ja mieheltä pyysin anteeksi käytöstäni. Välillä meinaa iskeä epätoivo, mutta silloin keksin äkkiä jotain tekemistä. Ehkä tästä vielä noustaan kunnolla... Ehkä joskus jopa saadaan kavereita koko jengi. Mua jotenki alkoi masentaa se, että aina vaan, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, aika kului eikä itsellä MITÄÄN kontakteja keneenkään. Naapurille jos sanoi päivää, ei ketään muuta juttukaveria ikinä. Huh.

Tulipa vuodatus, vaikka oli tarkoitus tulla lohduttamaan ap:ta ja toivomaan että pian helpottaa.

 

[ap]

Täällä kun oli muitakin samoissa fiiliksissä niin onko se niin, että sen ilon löytää taas kun pääsee kotoa joskus pois? Kun musta olis kiva löytää se vielä täällä kotonakin... Miten tän naaman sais oikein päin, onko mulla nyt vaan vakava asennevamma vai muuten vaan päässä vikaa?

 

[Jojo]

Niin tuttua, mäkin yritän aamulla hiippailla tupakalle ja kahville ennen lapsen heräämistä että olisi se pieni oma hetki. Harvoin kyllä onnistuu...

 

[ap]

Mä ymmärrän sua. Tai no, mä en koe et itse olen hävinnyt jonnekin, mutta elämä on. Mulla oli just tossa kuukausi, ku tuntu et pää hajoaa oikeasti. Mä itkeskelin päivät, ei ulkoiltu kovinkaan paljon lasten kans, en jaksanut puhua miehelle saati tehdä jotain sen kans. Kotikin oli ku kaatopaikka. Oli ihan kauhea kuukausi! En jaksanu edes kaupassa käydä tai mennä ulos illalla. Nyt on vähän helpottanut, päätin että yritän edes hankkia kavereita itselle ja lapsille, yritän edes ulkoilla ja käydä kerhossa että näkisin ihmisiä. No ollaan päästy takas rytmiin, en kuluta päiviä itkien ja jaksan taas liikkua kodin ulkopuolella ja mieheltä pyysin anteeksi käytöstäni. Välillä meinaa iskeä epätoivo, mutta silloin keksin äkkiä jotain tekemistä. Ehkä tästä vielä noustaan kunnolla... Ehkä joskus jopa saadaan kavereita koko jengi. Mua jotenki alkoi masentaa se, että aina vaan, päivästä toiseen, viikosta viikkoon, aika kului eikä itsellä MITÄÄN kontakteja keneenkään. Naapurille jos sanoi päivää, ei ketään muuta juttukaveria ikinä. Huh.

Tulipa vuodatus, vaikka oli tarkoitus tulla lohduttamaan ap:ta ja toivomaan että pian helpottaa.

Kiitos ja halauksia sinullekin! Hienoa että rytmi löytyi etkä jäänyt märehtimään ! Mun pitäis kans yrittää löytää sitä iloa elämääni jotenkin...

 

[PiukuK]

Kiitos mummelille! Että pari(kymmentä) vuotta vielä ja sit helpottaa ?

Mä laskin kerran, ihan tosissani, että enää noin 15 vuotta ja lapset muuttavat pois kotoa

Hehe... Mulla ei ainakaan "äidin työsopimuksessa" lukenutkaan, että koko ajan olisi hauskaa ja ihanaa, että koti pysyisi ihan hyvässä kunnossa tai että lapset olisivatkin:
- itsekseen nukahtavia ja joka yö hiljaa klo 21-08 nukkuvia
- itkemättömiä
- huutamattomia
- alati tottelevia
- kilttejä pikkuenkeleitä
- "muutenkin yhtä fiksuja ja upeita kuin naapurin lapset"


Jos sellainen sopimus olisikin oikeasti olemassa, olisi pienellä painetun printin takia monta oikeudenkäyntiä käynnissä...

 

[Ninni]

Ihanaa että teitä on muitakin. Mua vaan itkettää, koska tyypit on ihan pieniä ja mulla on ilo kadoksissa ja oon vaan naama väärinpäin täällä aamusta iltaan.

Ihanaa, kohtalotovereita!!!

Minä myös =( Mitenkähän sais asiat paremmalle tolalle? Pinnakin kireä kuin viulunkieli, yksittäiset irtiotot ei auta, sama olo kun palaa takaisin kotiin..

 

[vieras]

Täällä kun oli muitakin samoissa fiiliksissä niin onko se niin, että sen ilon löytää taas kun pääsee kotoa joskus pois? Kun musta olis kiva löytää se vielä täällä kotonakin... Miten tän naaman sais oikein päin, onko mulla nyt vaan vakava asennevamma vai muuten vaan päässä vikaa?

Asenne auttaa yleensä pitkälle

 

[Miili]

Hehe... Mulla ei ainakaan "äidin työsopimuksessa" lukenutkaan, että koko ajan olisi hauskaa ja ihanaa, että koti pysyisi ihan hyvässä kunnossa tai että lapset olisivatkin:
- itsekseen nukahtavia ja joka yö hiljaa klo 21-08 nukkuvia
- itkemättömiä
- huutamattomia
- alati tottelevia
- kilttejä pikkuenkeleitä
- "muutenkin yhtä fiksuja ja upeita kuin naapurin lapset"


Jos sellainen sopimus olisikin oikeasti olemassa, olisi pienellä painetun printin takia monta oikeudenkäyntiä käynnissä...

No hitsi . Mun mielestä siinä ekassa sopimuksessa luki just noin mun laps vaan ei noudattanu yhtäkään kohtaa . Toisen kanssa tehtyä sopimusta en muista ... ihan kun sitä ei ois tehtykään. Vai lukikohan siinä vaan että sama meno jatkuu, heitä edellinen soppari roskiin.

 

[ap]

Kiitos mummelille! Että pari(kymmentä) vuotta vielä ja sit helpottaa ?

Mä laskin kerran, ihan tosissani, että enää noin 15 vuotta ja lapset muuttavat pois kotoa

Hehe... Mulla ei ainakaan "äidin työsopimuksessa" lukenutkaan, että koko ajan olisi hauskaa ja ihanaa, että koti pysyisi ihan hyvässä kunnossa tai että lapset olisivatkin:
- itsekseen nukahtavia ja joka yö hiljaa klo 21-08 nukkuvia
- itkemättömiä
- huutamattomia
- alati tottelevia
- kilttejä pikkuenkeleitä
- "muutenkin yhtä fiksuja ja upeita kuin naapurin lapset"


Jos sellainen sopimus olisikin oikeasti olemassa, olisi pienellä painetun printin takia monta oikeudenkäyntiä käynnissä...

No ei ole vissiin munkaan sopimuksessa lukenut . Toi oli hauska, kiitos. Kai mä odotan niin hirveästi sitä, että helpottais... Ettei aina tarttis kaikesta taistella ja toistaa samoja asioita sata kertaa päivässä. Tuntuu et yks uhma helpottaa niin toinen tulee tilalle. Mä en vaan vissiin osaa kasvattaa noita.

 

[Sini]

Kuulostaa siltä että tarvitset irtioton ja omaa aikaa. Takaisin palattua voi arjenkin nähdä eri tavalla. Oletkohan masentunut? Lievä ja keskivaikea masennuskin vaativat usein hoitoa jos tuntuu että aika vain kuluu eikä olo lähde kohentumaan. Mieti mitä tarvitset, mistä haaveilet? Mä haaveilen niin hassusta asiasta kuin että saisin rauhassa maalata. Välillä tuntuu että pelkkä haaveilukin helpottaa, kun kuvittelee että täysin levänneenä ihanassa hiljaisuudessa saan ottaa pensselin käteeni ja alkaa maalata jotakin kaunista. Voi olla että kun tuo on joskus eläkeiässä mahdollista, kaipaankin pienten jalkojen kopinaa ja lasten puheenpulputusta

 

[ap]

Täällä kun oli muitakin samoissa fiiliksissä niin onko se niin, että sen ilon löytää taas kun pääsee kotoa joskus pois? Kun musta olis kiva löytää se vielä täällä kotonakin... Miten tän naaman sais oikein päin, onko mulla nyt vaan vakava asennevamma vai muuten vaan päässä vikaa?

Asenne auttaa yleensä pitkälle

Mut mitä pitäis tehdä sen jälkeen kun on katsonut peiliin ja yrittänyt muuttaa asennetta ja sit kaks 3,5-vuotiasta paiskaa sut asenteineen suohon. Tää mättää mulla, eli tarkistelen kyllä asennetta mut pinna vissiin ei riitä noudattamaan sitä?

 

[Moi]

Mä koitin ryhdistäytyä lasten takia. Järkytyin, ku lapsi piirsi kuvan isästään ja musta ja kuvassa äiti itki. Ajattelin et ei se niiden vika ole että lapsia tein, eikä se, että mä olen huono tutustumaan ihmisiin ja saamaan ystäviä. Kai mä "masennuin" osaltaan siitä kavereiden puutteesta, musta olis niin kivaa viettää aikaa niin että saisin jutella jonkun kans kaikkea, ja lapset samalla leikkis yhdessä. Tais osansa nousemiseen olla siinäkin, ku vietettiin yks ilta ja yö miehen kans kaksin.

Välillä on käyny mielessä, että pitäiskö sitä mennä töihin. Tai siis yrittää. Siellä olis elämässä jotain muutakin sisältöä kuin lapset, ulkoilu ja kodin siisteys. Pitäis edes joku harrastus hommata, mutta kun illalla ei jaksais enää tehdä mitään :/ niin ja suurin syy tietysti kotona oloon on se, etten millään MILLÄÄN raski laittaa pienempää hoitoon.

 

[vieras]

Täällä kun oli muitakin samoissa fiiliksissä niin onko se niin, että sen ilon löytää taas kun pääsee kotoa joskus pois? Kun musta olis kiva löytää se vielä täällä kotonakin... Miten tän naaman sais oikein päin, onko mulla nyt vaan vakava asennevamma vai muuten vaan päässä vikaa?

Asenne auttaa yleensä pitkälle

Mut mitä pitäis tehdä sen jälkeen kun on katsonut peiliin ja yrittänyt muuttaa asennetta ja sit kaks 3,5-vuotiasta paiskaa sut asenteineen suohon. Tää mättää mulla, eli tarkistelen kyllä asennetta mut pinna vissiin ei riitä noudattamaan sitä?

Sun lapsillas on vaan yksi lapsuus;haluatko antaa heille hyvän muiston ajasta millon saitte olla kotona, vai myrtsi äiti joka huokaillen tekee kaiken?

 

[ap]

Kuulostaa siltä että tarvitset irtioton ja omaa aikaa. Takaisin palattua voi arjenkin nähdä eri tavalla. Oletkohan masentunut? Lievä ja keskivaikea masennuskin vaativat usein hoitoa jos tuntuu että aika vain kuluu eikä olo lähde kohentumaan. Mieti mitä tarvitset, mistä haaveilet? Mä haaveilen niin hassusta asiasta kuin että saisin rauhassa maalata. Välillä tuntuu että pelkkä haaveilukin helpottaa, kun kuvittelee että täysin levänneenä ihanassa hiljaisuudessa saan ottaa pensselin käteeni ja alkaa maalata jotakin kaunista. Voi olla että kun tuo on joskus eläkeiässä mahdollista, kaipaankin pienten jalkojen kopinaa ja lasten puheenpulputusta

Siis tällä hetkellä mun suurin haave olisi herätä YKSIN kotona, hiljaisessa talossa, juoda kahvit ja syödä aamupala YKSIN, jonka jälkeen menisin takaisin sänkyyn ja katsoisin jonkun hyvän leffan YKSIN Tän lisäks haluaisin ton isännän kanssa maata yhden vuorokauden jonkun hotellin sviitissä niin että kaikki kannettais eteen eikä tarttis ahteria nostaa minnekään muualle kuin sviitin poreammeeseen. Ja juuri toihan tässä huvittaa että kohta noi tyypit on isoja ja sit itketään voi voi kun ne oli NIIN ihania silloin pienenä . Näinhän se menee .

 

[tuttua]

Usein samat fiilikset. Töitä ei ole, eikä korkeakoulutettu pääse edes kaupan kassalle, kun on jo ikää mutta ei kokemusta.
Silti haen oman alan töitä, yritän päästä opiskelemaankin ja mietin yrityksen perustamistakin. Mutta eipä ole samalla tavalla energiaa voimia eikä aikaa noihin, kun samalla pyörittää perhettä. sapuskaa pöytään 5 kertaa päivässä kerran päivässä ulos, illalla harrastuksiin kuljetukset ja illalla nukahtaa uupumuksesta ennen lapsia. Sitten pitäisi saada itsensä palkkatöihin tai kouluun jotenkin. Jos kuopuksen veisin hoitoon, olisin vielä paskempi kun vetelehdin kotona ja lapsi hoidossa.

 

[ap]

Täällä kun oli muitakin samoissa fiiliksissä niin onko se niin, että sen ilon löytää taas kun pääsee kotoa joskus pois? Kun musta olis kiva löytää se vielä täällä kotonakin... Miten tän naaman sais oikein päin, onko mulla nyt vaan vakava asennevamma vai muuten vaan päässä vikaa?

Asenne auttaa yleensä pitkälle

Mut mitä pitäis tehdä sen jälkeen kun on katsonut peiliin ja yrittänyt muuttaa asennetta ja sit kaks 3,5-vuotiasta paiskaa sut asenteineen suohon. Tää mättää mulla, eli tarkistelen kyllä asennetta mut pinna vissiin ei riitä noudattamaan sitä?

Sun lapsillas on vaan yksi lapsuus;haluatko antaa heille hyvän muiston ajasta millon saitte olla kotona, vai myrtsi äiti joka huokaillen tekee kaiken?

Juuri noin ajattelen ja silti saakeli se naama menee väärinpäin viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksi rasvatuubia on puristeltu ja hierottu aamun alkajaisiksi toistensa hiuksiin (nyt tämä tosin jo naurattaa). Tai siinä vaiheessa kun yritän nukuttaa pienintä ja isommat hörsköttää ja potkii seiniä eivätkä rauhoitu nukkumaan. Siis ahistaa just se et en todella haluais olla tällänen saakelin myrde.