Mä olen miettinyt joskus itsemurhaa

["Musta"]

Ihan tosi, en pelleile, mutta en nyt. Kaikki johtuu mun kiloista. Lihon, laihdun, lihon, laihdun... Keväällä sain painon 91 kg ( 180 cm ) pituus, näytän suht normilta sillon. No nyt taas paino 110 kg Miks mä teen tätä ja syön sitä roskaruokaa. Syön vaikka mulla ei olisi nälkä. Syön vaan kun tekee mieli ja se on hyvää.

 

["harmaa"]

Mä mietin itsemurhaa joka halvatun päivä, mutta yksinhuoltajana en vois ikinä tehdä itelleni mitään lapsen ja perheenjäsenten takia. Tuhoisin liian monta elämää. On vaan kärsittävä.

 

[sama täällä]

aina kun kuulen että joku on tappanu itsensä niin mietin että miksen minä uskalla? mulla ei ole mitään syytä nousta aamulla, mikään ei huvita, ihmiset on syvältä.

ja olen miettinyt aseen hankkimista, olisi paljon kivuttomampaa kuin esimerkiksi hirttäytyminen..

 

["Musta"]

Niin ois. Mieskin välillä on niin kusipää että olen mielummin töissä. Tietäispä joku kuinka paha olla mulla on, mutta en kehtaa puhua tästä kellekkään tutulle. Tänään viimeks itkin taas.

 

["vieras"]

[QUOTE="harmaa";25159493]Mä mietin itsemurhaa joka halvatun päivä, mutta yksinhuoltajana en vois ikinä tehdä itelleni mitään lapsen ja perheenjäsenten takia. Tuhoisin liian monta elämää. On vaan kärsittävä.[/QUOTE]

Sama täällä. Jos lapsia ei olisi ei olisi minuakaan

 

[Istafra]

Loppujen lopuksi pääset tuosta suosta ylös, kunhan päätät niin :hug:

Niin olen minäkin muutaman kerran.
Ensimmäisen kerran oikeasti vakavissani joskus 13-14-vuotiaana. Vanhempani muuttivat, ja tuolloin minua kiusattiin yläasteella. Pakenin mielikuvitusmaailmaani ja kirjojen pariin ja jotenkin aloin saada itseni tuosta tolpilleni. Loppujen lopuksi minusta tuli lopullisesti oikeudenmukainen pienempien puolustaja.

Toisen kerran halusin seurata siskoani, mutten halunnut vanhemmilleni tuottaa enempää surua. Käytökseni oli hieman... hmmm... itsetuhoista. Läträsin alkoholin kanssa tuolloin oikein urakalla.

Kolmannen kerran koliikkisen esikoisen saatuani. Halusin vain nukkua-nukkua-nukkua-nukkua edes joskus.

Selvisin näistä kaikista.
Tunnen itseni melko hyvin nykyään.

Voimia teille kaikille! Puhukaa tunteistanne ja ajatuksistanne luotetuille ihmisille tai ammattiauttajille!!

 

["joo"]

viimeksi 5 minuuttia sitten. Ehkä johtuu raskaudesta nää mielialat.

samaa joka päivä,klo. 5 ylös ja kotona vaan koko päivän lasten kanssa, ei työpaikkaa mihin mennä, ketään ei näe. Ja samaa vielä tulossa

 

[Äitylim]

Hyvä, että täällä kirjoitellaan vaikeistakin asioista. Minäkin mietin nuorena murrosiässä itsaria ja ehkä jo lapsenakin, koska olin masentunut. Nyt aikuisena välillä masentaa kovasti kaikki, koska olen ollut eläkkeellä jo 12 vuotta mstaudin takia. Mutta ihana lapseni, joka asuu isänsä kanssa, antaa minulle voimia jaksaa ja toivoa tulevaisuuteen sekä tietty muut läheiseni, jotka surisivat kamalasti, jos kuolisin. Harmittaa nuo vanhemmat, jotka surmaavat mielenhäiriössä omat lapsensa. Hehän ovat vielä viattomia ja elämä on vasta alussa. Kunpa voisi auttaa heitä jotenkin silloin kun on vaikea tilanne. Oman vanhemman itsemurhakin on hirveä järkytys lapselle ja hän kokee syyllisyyttä koko elämänsä. Mulla teki ukki itsarin kun aloitin koulun ja se on ollut mulle vaikea asia aina. Yrittäkää jaksaa hyvät äidit, te olette lapsillenne todella tärkeitä ihmisiä !!! :hug: