Y
Yksinäinen
Vieras
Musta tuntuu, että mä olen niin yksin! En tiedä, miten elämä on tällain mennytkin ja nyt varsinkin, kun olen lasten kanssa kotona, niin huomaan, että missä mun ystävät on? Siis puhun ystävistä ystävinä, kavereita aina saa ja niitä aina on, kenen kans jauhaa puutaheinää. Mut mä en vaan jaksais tollasia pinnallisia kaverisuhteita, joo, lasten kannalta ne on hyviä, koska useimmat näsitä kavereista ovat samanikäisten lasten vanhempia, jota kautta siis ne kaverisuhteet ovat muodostuneetkin. Eli lasten kanssa aina tavataan.
Mä kaipaan ystävää! Kenelle saisin puhua ilot ja surut ja joka hyväksyis ja välittäis musta tällaisena, kuin olen. Elämässäni on ollut ystäviä, suhteet katkenneet osittain. Nyt kahteen vanhaan ystävään pidän yhteyttä joskus. He vain ovat ihan eri elämäntilanteessa, kuin minä ja tuntuu, että se on tullut ystävyytemme tielle. Myönnän, että en ole helposti avautuva ihminen, siis olen kyllä seurallinen, mutta en helposti puhu oikeesti tunteistani/olostani, että siis toiselle avautuisin. Mutta kun saan luottamuksen, niin olen ikuinen ystävä. Luulen, että tämä on mun esteeni uusille ihmissuhteille, kun olen tällainen "tarkkailija", toiset ovat jo ystävystyneet siinä ajassa, kun mä vasta harkitsen, että millainen toi ihminen oikeesti on.
Mieskin on, mut eihän se korvaa hyvää ystävää!
Jos joku jaksoi lukea, niin millaisia ihmissuhteita muilla on? Mä olen vaan niin kyllästynyt tähän, kun oikeesti ei ole ketään, joka soittais, että mitä MULLE kuuluu tai itse oikeesti voisin jonkun hyvän ystävän olkapäähän nojata ja kertoo, kuin elämä potkii päähän. Vai onko tällaisia ystävyyssuhteita enään??
Mä kaipaan ystävää! Kenelle saisin puhua ilot ja surut ja joka hyväksyis ja välittäis musta tällaisena, kuin olen. Elämässäni on ollut ystäviä, suhteet katkenneet osittain. Nyt kahteen vanhaan ystävään pidän yhteyttä joskus. He vain ovat ihan eri elämäntilanteessa, kuin minä ja tuntuu, että se on tullut ystävyytemme tielle. Myönnän, että en ole helposti avautuva ihminen, siis olen kyllä seurallinen, mutta en helposti puhu oikeesti tunteistani/olostani, että siis toiselle avautuisin. Mutta kun saan luottamuksen, niin olen ikuinen ystävä. Luulen, että tämä on mun esteeni uusille ihmissuhteille, kun olen tällainen "tarkkailija", toiset ovat jo ystävystyneet siinä ajassa, kun mä vasta harkitsen, että millainen toi ihminen oikeesti on.
Mieskin on, mut eihän se korvaa hyvää ystävää!
Jos joku jaksoi lukea, niin millaisia ihmissuhteita muilla on? Mä olen vaan niin kyllästynyt tähän, kun oikeesti ei ole ketään, joka soittais, että mitä MULLE kuuluu tai itse oikeesti voisin jonkun hyvän ystävän olkapäähän nojata ja kertoo, kuin elämä potkii päähän. Vai onko tällaisia ystävyyssuhteita enään??
Minua esim. moni pitää varmasti hyvinkin pinnallisena, mutta samaan aikaan kun mulle muutama vuosi sitten sanottiin iloisesti, että "en kyllä ole ennen nähnyt noin positiivista ihmistä mitä sinä olet", kävin 4 kertaa viikossa masennuksen takia psykoanalyysissa, jotta jaksaisin edes nousta aamuisin ylös sängystä.