Mä olisin niin halunnut enemmän lapsia.. : (

[Madicken04]

Kiitos, ystäviä voi toki yrittää saada lisää. Miten niistä saisi lastenkin ystäviä? Mulla on kuten sanoin, harrastuksissa ystävät ja siellä nähdään viikottain. Mutta ei nuo ihmiset nyt oikein aja sukulaisia ja sitä tukiverkkoa jossa tässä nyt puhun. Ei millään pahalla, toki arvostan, että yritätte auttaa, mutta uskon, että puhumme nyt vähän eri asioista. Ja kun on tosiaan 34v ja vaikeasti masentunut niin, voimat menee aika pitkälle tähän arjen pyörittämiseen.

:hug: Niin, ihmiset todella näkee asiat erilailla eikä kaikki edes kaipaa samoja asioita.

Meillä on sukulaiset olemassa mutta asuvat toisessa maassa ja tällä hetkelllä monella on niin isoja murheita päällä ettei heistä ole edes henkiseksi tueksi. Käytännössä sitä saa itse olla huolissaan toisista ja yrittää auttaa sen minkä välimatkalta pystyy.

Itse koen kuitenkin tukiverkoksi nämä ystävät ja kaverit täällä lähellä. heistä saa seuraa ja pystyy purkamaan itseään, tietää ettei ole yksin ja tarvittaessa saa ihan käytännönapua arkeen.

Kyllähän sitä välillä miettii millaista olisi jos olisi sukulaiset lähellä. Kuinka helppoa oli noin vain poiketa vaikka äidin tai siskon luo kahville, kehdata pyytää lapsenvahtia lyhyellä varoitusajalla jne. Tietää että toinen on todellakin siinä lähellä. Käytännössä en edes osaa kuvitella millaista tuo olisi ja kun tiedän ettei se meille (mitä ilmeisimmin) ole koskaan mahdollista en osaa sitä edes niin paljoa kaivata.

 

[vieras]

Eräällä paikalla on kerran kuussa seurakunnan tiloissa mummotunnit. Silloin vapaaehtoiset mummoihmiset pitävät lapsia muutaman tunnin hoidossa, tarjoavat mehua ja pullaa ja leikittävät. Siellä on "mummo" niillekin, joilla ei ole omaa mummoa. Ja vanhemmat saavat edes kerran kuussa kahdenkeskistä vapaa-aikaa, jollei ole tukiverkostoa. Hieno systeemi minusta.

 

[kaupunkilainen]

Olen monesti ihmetellyt, miksi "varamummoja" ja tukiperheitä on saatavilla isoilla paikkakunnilla, mutta pienillä paikkakunnilla ei edes tiedetä niiden olemassa olosta. Tukiperheitäkin tarjotaan vain niille, joilla on todella vakavia ongelmia, vrt lastensuojelu. Olisi kiva, jos joku toimittaja sattuisi lukemaan tätä ketjua ja tekisi jutun aiheesta.

eikös pienet paikkakunnat ole mummeja ja ukkeja pullollaan? luulisi sieltä löytyvän "varaisovanhempia". osaisiko esim. paikallinen spr tai vaikka työttömien yhdistys auttaa?

 

[kaupunkilainen]

tai martat?

 

[Ninniliina]

Olen monesti ihmetellyt, miksi "varamummoja" ja tukiperheitä on saatavilla isoilla paikkakunnilla, mutta pienillä paikkakunnilla ei edes tiedetä niiden olemassa olosta. Tukiperheitäkin tarjotaan vain niille, joilla on todella vakavia ongelmia, vrt lastensuojelu. Olisi kiva, jos joku toimittaja sattuisi lukemaan tätä ketjua ja tekisi jutun aiheesta.

sepä se: harvassa paikassa on rahaa ennalta ehkäisevään työhön. Ongelmia hoidetaan vasta kun ne on pahoja
Toisaalta on sitten positiivisakin esimerkkejä sellaisista paikkakunnista joilla tehdään tosi hyvää ennalta ehkäisevää työtä, vaikka varoja ei ole sen enempää.

 

[vieras]

Eräällä paikalla on kerran kuussa seurakunnan tiloissa mummotunnit. Silloin vapaaehtoiset mummoihmiset pitävät lapsia muutaman tunnin hoidossa, tarjoavat mehua ja pullaa ja leikittävät. Siellä on "mummo" niillekin, joilla ei ole omaa mummoa. Ja vanhemmat saavat edes kerran kuussa kahdenkeskistä vapaa-aikaa, jollei ole tukiverkostoa. Hieno systeemi minusta.

Tämä on siis täysin kustannuksia aiheuttamaton systeemi. Siitä vaan kehittämään omalle paikkakunnalle!

 

[tiiteni harmaana]

Kiitos sinulle viestistäsi! Minä en omiini ole kertonut kaikkea, mutta minullakin on todella rankka lapsuus ollut, kuten miehellänikin. Tämänkään takia ei uusien ihmissuhteiden solmiminen ole helppoa, kun perusluottamus on mitä on. Tätä lapsi-asiaa olen surenut. Toivon, että saan omat voimani joskus takaisin ja löydän iloa elämästä ja onnistun nauttimaan elämästä sellaisena kun se minulle näyttäytyy. Voimia kaikille joilla on yksinäistä ja surullista.

En tiedä, johtuuko tämä "eristäytyneisyyteni" lapsuuden kokemuksista vai mistä, mutta jotenkin on vaikeaa vieraille ihmisille alkaa kertomaan asioistaan. Useinhan ihan hiekkalaatikkokeskusteluissa kysellään, että onkos teillä mummot lähellä tms. Alapa siinä sitten kertoilemaan muina naisina: "äitini on hourulassa ja isäni ja isäpuoleni ovat ryypänneet elämänsä pilalle" yms mukavaa. Vai pitäisikö valehdella ja sanoa että ovat kuolleet tai sanoa, että en halua puhua aiheesta... Vaikeaa on tämä ihmisten kohtaaminen.

 

[vieras]

Kiitos sinulle viestistäsi! Minä en omiini ole kertonut kaikkea, mutta minullakin on todella rankka lapsuus ollut, kuten miehellänikin. Tämänkään takia ei uusien ihmissuhteiden solmiminen ole helppoa, kun perusluottamus on mitä on. Tätä lapsi-asiaa olen surenut. Toivon, että saan omat voimani joskus takaisin ja löydän iloa elämästä ja onnistun nauttimaan elämästä sellaisena kun se minulle näyttäytyy. Voimia kaikille joilla on yksinäistä ja surullista.

En tiedä, johtuuko tämä "eristäytyneisyyteni" lapsuuden kokemuksista vai mistä, mutta jotenkin on vaikeaa vieraille ihmisille alkaa kertomaan asioistaan. Useinhan ihan hiekkalaatikkokeskusteluissa kysellään, että onkos teillä mummot lähellä tms. Alapa siinä sitten kertoilemaan muina naisina: "äitini on hourulassa ja isäni ja isäpuoleni ovat ryypänneet elämänsä pilalle" yms mukavaa. Vai pitäisikö valehdella ja sanoa että ovat kuolleet tai sanoa, että en halua puhua aiheesta... Vaikeaa on tämä ihmisten kohtaaminen.

Voi vain sanoa, että ei ole kovin lähellä ja kysyä, että mitenkäs teillä.

 

[tiiteni harmaana]

Kiitos sinulle viestistäsi! Minä en omiini ole kertonut kaikkea, mutta minullakin on todella rankka lapsuus ollut, kuten miehellänikin. Tämänkään takia ei uusien ihmissuhteiden solmiminen ole helppoa, kun perusluottamus on mitä on. Tätä lapsi-asiaa olen surenut. Toivon, että saan omat voimani joskus takaisin ja löydän iloa elämästä ja onnistun nauttimaan elämästä sellaisena kun se minulle näyttäytyy. Voimia kaikille joilla on yksinäistä ja surullista.

En tiedä, johtuuko tämä "eristäytyneisyyteni" lapsuuden kokemuksista vai mistä, mutta jotenkin on vaikeaa vieraille ihmisille alkaa kertomaan asioistaan. Useinhan ihan hiekkalaatikkokeskusteluissa kysellään, että onkos teillä mummot lähellä tms. Alapa siinä sitten kertoilemaan muina naisina: "äitini on hourulassa ja isäni ja isäpuoleni ovat ryypänneet elämänsä pilalle" yms mukavaa. Vai pitäisikö valehdella ja sanoa että ovat kuolleet tai sanoa, että en halua puhua aiheesta... Vaikeaa on tämä ihmisten kohtaaminen.

Voi vain sanoa, että ei ole kovin lähellä ja kysyä, että mitenkäs teillä.

Ympäripyöreästihän sitä usein vastaileekin, mutta juuri näistä syistä on kamalan vaikea tutustua paremmin kehenkään, kun ei jaksaisi setviä elämäntarinaansa aina uudelleen.

 

[vieras]

Mä en tässä nyt peräänkuulluta kahviseuraa. Kotoa ei tule hakemaan, eikä tarvitse. Lähinnä tässä murhe on siinä, että lapsilla ei ole niitä mummoja, pappoja, setiä, tätejä. Koska tiedän miten yksinäistä sellainen lapsuus on ja voin kertoa se vaatii vanhemmilta paljon enemmän kuin se, että lapsilla on näitä muitakin läheisiä ihmisiä. Se tässä väsyttää ja kuluttaa ja suruttaa. Ja kuten jo muutaman kerran mainitsin, en ole toipunut masennuksestani, lääkkeistä tai terapioista ja harrastuksista, terveellisestä ruokavaliosta riippumatta. Voimat riittää juuri ja juuri arjen suht laadulliseen pyörittämiseen. Ei juuri muuhun. Jos tuota energiaa ja tarmoa olisi ja positiivinen ajatus tulevaisuudesta, meilllä niitä lapsia olisi enemmän. Tämähän tämä aloitus oli..

Mulla on rikkinäinen lapsuus (mielisairas äiti ja juoppo isäpuoli). Kolmessa sijaisperheessä itse olen asunut 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Valmistuin ammattiin ja muutin sitten omilleni. Poikaystäväni kanssa aloitin seurustelun 14-vuotiaana ja nyt 22 vuotta myöhemmin olemme edelleen yhdessä ja meillä on 2-vuotias lapsi. Omaan sukuuni en koe olevani velvollinen pitämään yhteyttä, koska ovat minut silloinkin "unohtaneet", kun olisin tukea nuoruudessani eniten kaivannut. Nyt saan kuulla vain siitä, että olen itsekäs, kun haluan olla oman perheeni kanssa enkä käy auttamassa sukulaisiani monen sadan kilometrin päässä. Itsellänikin on ongelmia tuon jaksamisen kanssa, vaikkei mitään masennusta ole kukaan diagnosoinutkaan. Varmaan kuitenkin jotain sellaista on. Vanhat ystävät ja kaverit ovat jääneet aikojen saatossa toiselle puolelle Suomea, eikä minun ole helppo solmia uusia suhteita. Parista työkaverista on tullut vähän läheisempiä, mutta aika vähän vuorotyön vuoksi keretään tapaamaan. Meilläkään ei siis ole tukiverkkoa. Miehen vanhemmat asuvat myös kaukana. Taitaa jäädä meillä lapsiluku yhteen. Tytön puolesta vaan harmittaa, kun ei ole juuri muita läheisiä hänellä, kuin me vanhemmat ja taitaa tosiaan ainokaiseksikin raukka jäädä.

tulee mieleen että sitä suuremmalla syyllä teidän kannattaisi yrittää sisarusta lapsellenne. muutoin hän tulee olemaan entistä yksinäisempi ainoana lapsena. niin se menee että mitä useampi lapsi sen helpommaksi loppujen lopuksi arki menee vaikka toisin uskoisi. lapsista on toisille seuraa ja iloa. sisaaruussuhde on arvokas asia.

 

[tiiteni harmaana]

Mä en tässä nyt peräänkuulluta kahviseuraa. Kotoa ei tule hakemaan, eikä tarvitse. Lähinnä tässä murhe on siinä, että lapsilla ei ole niitä mummoja, pappoja, setiä, tätejä. Koska tiedän miten yksinäistä sellainen lapsuus on ja voin kertoa se vaatii vanhemmilta paljon enemmän kuin se, että lapsilla on näitä muitakin läheisiä ihmisiä. Se tässä väsyttää ja kuluttaa ja suruttaa. Ja kuten jo muutaman kerran mainitsin, en ole toipunut masennuksestani, lääkkeistä tai terapioista ja harrastuksista, terveellisestä ruokavaliosta riippumatta. Voimat riittää juuri ja juuri arjen suht laadulliseen pyörittämiseen. Ei juuri muuhun. Jos tuota energiaa ja tarmoa olisi ja positiivinen ajatus tulevaisuudesta, meilllä niitä lapsia olisi enemmän. Tämähän tämä aloitus oli..

Mulla on rikkinäinen lapsuus (mielisairas äiti ja juoppo isäpuoli). Kolmessa sijaisperheessä itse olen asunut 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Valmistuin ammattiin ja muutin sitten omilleni. Poikaystäväni kanssa aloitin seurustelun 14-vuotiaana ja nyt 22 vuotta myöhemmin olemme edelleen yhdessä ja meillä on 2-vuotias lapsi. Omaan sukuuni en koe olevani velvollinen pitämään yhteyttä, koska ovat minut silloinkin "unohtaneet", kun olisin tukea nuoruudessani eniten kaivannut. Nyt saan kuulla vain siitä, että olen itsekäs, kun haluan olla oman perheeni kanssa enkä käy auttamassa sukulaisiani monen sadan kilometrin päässä. Itsellänikin on ongelmia tuon jaksamisen kanssa, vaikkei mitään masennusta ole kukaan diagnosoinutkaan. Varmaan kuitenkin jotain sellaista on. Vanhat ystävät ja kaverit ovat jääneet aikojen saatossa toiselle puolelle Suomea, eikä minun ole helppo solmia uusia suhteita. Parista työkaverista on tullut vähän läheisempiä, mutta aika vähän vuorotyön vuoksi keretään tapaamaan. Meilläkään ei siis ole tukiverkkoa. Miehen vanhemmat asuvat myös kaukana. Taitaa jäädä meillä lapsiluku yhteen. Tytön puolesta vaan harmittaa, kun ei ole juuri muita läheisiä hänellä, kuin me vanhemmat ja taitaa tosiaan ainokaiseksikin raukka jäädä.

tulee mieleen että sitä suuremmalla syyllä teidän kannattaisi yrittää sisarusta lapsellenne. muutoin hän tulee olemaan entistä yksinäisempi ainoana lapsena. niin se menee että mitä useampi lapsi sen helpommaksi loppujen lopuksi arki menee vaikka toisin uskoisi. lapsista on toisille seuraa ja iloa. sisaaruussuhde on arvokas asia.

Itse haluaisinkin, mutta mies ei. Välillä itsestäkin tuntuu, ettei oikeasti energia eiitä tämänkään kanssa. Tosiasia on myös se, että raha ratkaisee aika paljon.

 

[susa]

Mä en tässä nyt peräänkuulluta kahviseuraa. Kotoa ei tule hakemaan, eikä tarvitse. Lähinnä tässä murhe on siinä, että lapsilla ei ole niitä mummoja, pappoja, setiä, tätejä. Koska tiedän miten yksinäistä sellainen lapsuus on ja voin kertoa se vaatii vanhemmilta paljon enemmän kuin se, että lapsilla on näitä muitakin läheisiä ihmisiä. Se tässä väsyttää ja kuluttaa ja suruttaa. Ja kuten jo muutaman kerran mainitsin, en ole toipunut masennuksestani, lääkkeistä tai terapioista ja harrastuksista, terveellisestä ruokavaliosta riippumatta. Voimat riittää juuri ja juuri arjen suht laadulliseen pyörittämiseen. Ei juuri muuhun. Jos tuota energiaa ja tarmoa olisi ja positiivinen ajatus tulevaisuudesta, meilllä niitä lapsia olisi enemmän. Tämähän tämä aloitus oli..

Mulla on rikkinäinen lapsuus (mielisairas äiti ja juoppo isäpuoli). Kolmessa sijaisperheessä itse olen asunut 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Valmistuin ammattiin ja muutin sitten omilleni. Poikaystäväni kanssa aloitin seurustelun 14-vuotiaana ja nyt 22 vuotta myöhemmin olemme edelleen yhdessä ja meillä on 2-vuotias lapsi. Omaan sukuuni en koe olevani velvollinen pitämään yhteyttä, koska ovat minut silloinkin "unohtaneet", kun olisin tukea nuoruudessani eniten kaivannut. Nyt saan kuulla vain siitä, että olen itsekäs, kun haluan olla oman perheeni kanssa enkä käy auttamassa sukulaisiani monen sadan kilometrin päässä. Itsellänikin on ongelmia tuon jaksamisen kanssa, vaikkei mitään masennusta ole kukaan diagnosoinutkaan. Varmaan kuitenkin jotain sellaista on. Vanhat ystävät ja kaverit ovat jääneet aikojen saatossa toiselle puolelle Suomea, eikä minun ole helppo solmia uusia suhteita. Parista työkaverista on tullut vähän läheisempiä, mutta aika vähän vuorotyön vuoksi keretään tapaamaan. Meilläkään ei siis ole tukiverkkoa. Miehen vanhemmat asuvat myös kaukana. Taitaa jäädä meillä lapsiluku yhteen. Tytön puolesta vaan harmittaa, kun ei ole juuri muita läheisiä hänellä, kuin me vanhemmat ja taitaa tosiaan ainokaiseksikin raukka jäädä.

tulee mieleen että sitä suuremmalla syyllä teidän kannattaisi yrittää sisarusta lapsellenne. muutoin hän tulee olemaan entistä yksinäisempi ainoana lapsena. niin se menee että mitä useampi lapsi sen helpommaksi loppujen lopuksi arki menee vaikka toisin uskoisi. lapsista on toisille seuraa ja iloa. sisaaruussuhde on arvokas asia.

Ja siis koska tämä ainoa lapsi voi tuntea itsensä yksinäiseksi niin viis voimavaroista tai haluamisesta pitäisi hänelle tehdä sisarus. Ilmankos lapsipeheiden vaikeudet ovat lisääntyneet, kun penskoja pitää tehdä väh. se kaksi, vaikka pää ei kestäisi edes sitä yhtäkään.