Mä tahdon takas KOTIKAUPUNKIINI....

[Koti-ikävä]

Voi tätä kamalaa ikävää tuttujen pariin... Olen asunut jo 8 vuotta Etelä-Suomessa. Ehkä oli virhe muuttaa tänne miehen perässä, mutta en mä sitä kuitenkaan virheeksi voi sanoa, koska minulla on todella ihana aviomies (juuri se, jonka takia tänne muutin) ja maailman suloisin ja rakkain pieni poika.

Alun alkaenkin muutin tänne vastahakoisesti, se oli puhtaasti siitä kiinni, että minun oli helpompi etsiä töitä. Koko täällä asumisen ajan olen vain kaivannut takaisin kotikaupunkiini, joka myös iso kaupunki ja jossa siis asuu KAIKKI minulle tärkeät ihmiset. Ja varsinkin lapsen myötä kaipaan yhä enemmän vanhempiani, sisaruksiani lapsineen, lapsuuden ystäviä lapsineen, mökkiä yms. Ei se auta mitään, vaikka minulla olisi täällä miljoona kaveria ja tuttua, kun kaikki läheiseni ja lapsuudesta asti tutut ihmiset ovat jossain muualla.

Minusta tämä asia repii kohta kahtia meidän perheen. Mies olisi valmis muuttamaan, mutta töitä ei ole minun kotikaupungissani. Minä varmaan saisin töitä, mutta mies ei. Joten eihän siitäkään mitään tulisi, kun tällä hetkellä meillä on kummallakin varma työpaikka ja hyvä toimeentulo. Tämä on kuin joku kamala kierre, josta ei pääse pois. Tilanne ei parane varmaan seuraavana 10 vuotena ja minä riudun ja masennun täällä.

Nyt kaipaisin vain jotain kohtalotoveria, jolla sama tilanne. En mitää ryhdistäydy viestejä! Vaan samassa tilanteessa olevien kommentteja.

 

["Vieras"]

Eikö se miehesi nyt ole selkeästi tärkeämpi, kuin muut ystäväsi ja sukulaisesi? Minulle mieheni on ainakin selkeästi ykkönen. Kaikki muut painii ihan eri liigassa.

 

[Alk.per.]

Tottakai lapseni ja mieheni ovat minulle kaikki kaikessa ja tulevat ykkösinä. Mutta miten selitän sen myös tunteilleni? En voi sille mitään, että minulla on kamala ikävä ihmisiä kotikaupungissani. Ei siinä kuule järki auta, kun tunteet ovat pinnassa. Jos mieheni ei olisi minulle ykkönen, olisin häippässyt täältä jo aikaa sitten.