Mä tiedän, että täällä on paljon fiksuja ihmisiä. Mä kaipaan teidän mielipiteitä.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vaikea
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vaikea

Vieras
Suokaa anteeksi pitkä viestini.

Alustusta.

Mä oon ollut sinkkuna vuosia. Kohta tulee kuus vuotta täyteen. Mä oon käynyt läpi menneisyyttäni ja mua itseäni. Kasvanut ihmisenä, ja käsitellyt menneet suhteet. Mä oon oppinut rakastamaan mua ja antamaan anteeksi myös itselleni kuin myös aiemmille suhteilleni. Mä oon oppinut virheistäni, ottanut vastuun tapahtuneista.

Ja mä oon oppinut olemaan tyytyväinen muhun ja mun elämään. Tähän sinkkuuteni. Oppinut hyväksymään sen, että oon yksin loppuelämäni. En ole halunnut ketä tahansa tähän kuvioon, ja kun sitä oikeeta ei ole näkynyt eikä kuulunut, myös oppinut hyväksymään sen, että elän elämäni yksin.

Ja kaiken tän jälkeen ihan yhtäkkiä mun elämääni tuli mies, joka horjutti kaiken sen, mitä mä olin päättänyt. Sattumia toisensa perään, kaiken järjen vastaisesti.. Se vaan löysi mut. Vaikka mä en oikeasti halunnut, että kukaan löytää mua. Että kukaan kiinnittää muhun sen enempää huomiota. Mut se mies tuli, ja teki itsensä osaksi mun elämää. Ilmoitti ihastuneensa.

Mun ei pitänyt mennä mukaan. Mä halusin edetä hitaasti, jos sitäkään. Mutta mä ihastuin. Menin mukaan niihin sanoihin. Ja huomasin kaipaavani ja ikävöiväni tuota miestä.

Tänään tavattiin ekaa kertaa. Kun nähtiin, sännättiin toistemme syliin ja suudeltiin. Ekat treffit venyivät monen tunnin mittaisiksi. Mies tuntui olevan ihastunut oikeasti. Oli sanoja, oli suudelmia, oli kosketuksia. Kaikki oli paremmin kuin ikinä uskalsin toivoa. Mies oli ihanampi, kuin ikinä uskalsin edes ajatella.

Ja nyt.

Nyt mä oon yksin kotona. Ja mulla on aikaa miettiä tätä kaikkea. Ja mun ajatukset kiertää kehää. Yksinäistä sellaista. Mies on sanonut ja viestittänyt sitä, että mä olen ihana ja hän haluaa just mut. Ei ketään muuta. Ja että mä olen sille rakas jo nyt.

Onhan sekin mulle jo nyt enemmän, kuin pelkkä tuttavuus. Mä olen ihastunut, vaikka mun ei pitänyt.

Mutta silti. Mä en pysty uskomaan sitä miestä. Mä tiedän, että kaikki tää kumpuaa siitä, että mä en usko olevani rakkauden arvoinen. Vaikka mä oon sitä itselleni jankuttanut. Että mä oon ihana ja kaunis ja joku muhun vielä joskus rakastuu. Ja nyt kun on mies, joka vannoo niin käyneen, mä en usko sitä. Mä pelkään niin paljon, että olen taas kohdannut yhden kusettajan tai luonnehäiriöisen. Että nuo sanat on vain sanoja, että mä oon vain saalis muiden joukossa. Että mies ei ole tosissaan mun kanssa, vaikka niin sanoo.

Mä en haluaisi pilata tätä juttua tän takia. Mä haluaisin heittäytyä, mutta en pysty. Mulla on huono omatunto sen takia, että en kykene tähän. Mä tahtoisin luottaa, ja olla onnellinen. Mutta kun en voi. Mua niin pelottaa, että se mies onkin joku sekopäinen pelimies, ja mä sille vain yksi monen joukossa. Että se sanoo ne sanat vain siksi, että se kokee mun olevan helppo ja varma.

Mitä mä teen?

Mä tahtoisin nauttia tästä kaikesta, mutta en mä vaan pysty. Pelko lyö läpi liian vahvasti, samoin epävarmuus ja etenkin epäluuloisuus.

En mä haluais pilata yhtään mitään, mutta sen verran järjissäni mä oon, että tajuan tän just sen tekevän. Mä tahtoisin nauttia tästä tunteesta, mutta en pysty. Mua pelottaa liikaa.

Mä oon saanut nyt kokea rakkauden, ehkä jopa Sen Oikean kohtaamisen. Ja silti mun epäluuloisuus romuttaa kaiken.

Mitä mä teen?

Onko olemassa oikeasti elämää suurempaa rakkautta? Onko tää sitä, niinkuin tää vaikuttaa olevan? Vai oonko vain liian sinisilmäinen, ja ihastunut harhaan?
 
Mulla on lapsia, miehellä ei.
Miehelle mun lapset on ok. Se on todella lapsirakas.
Tiedän sen siitä, että sen eksän lapsi on sille tärkeä, vaikka ei olekaan sille miehelle
biologinen lapsi.
Mun pitäis vaan uskaltaa. Ja mä oon päättänyt uskaltaa.
Oon aatellut, että mä oon sen verran kasvanut, ettei muhun enää kukaan
luonnehäiriöinen ihastu tai kiinnostu.
Mutta mistä mä voin sen oikeasti tietää?
Mitä jos mä oon kohta samassa suossa kuin eksäni kanssa?
Mua pelottaa aivan sairaasti.
:(
 
Hitaasti ja hitaasti edelleen. Se että olet jo ihastunut on aivan ihanaa, pyydä miestäkin auttamaan että etenette hitaasti. Jos homma toimii niin teillä on koko loppuelämänne aikaa olla yhdessä, siinä ei edes vuosi merkitse mitään. Seurustelkaa rauhassa, opetelkaa tuntemaan toisianne vähitellen välttäkää aluksi arkea sen ehtii jakamaan sitten myöhemminkin <3 Ei muuta kuin valtavasti onnea ja rakkautta elämääsi!
 
Mä oon sanonut miehelle, että mä haluan edetä hitaasti. Ja mies on sanonut haluavansa samaa. Mutta silti kaikki on käynyt niin kovin äkkiä. Huolimatta mun lupauksistani itselleni, mä oon mennyt ihastumaan. Ja sama on käynyt tuolle miehelle.
Meidän ekat treffitkin piti olla joskus hamassa tulevassa. Mutta niin vaan me tavattiin molempien palavasta toiveesta jo tänään.

Treffit olivat enemmän kuin ihanat. Me halattiin, suudeltiin, käveltiin käsi kädessä. Ihan kuin oltais aina oltu yhdessä.

Meillä on koko loppuelämä aikaa. Paitsi jos mä annan tälle paniikille vallan, ja pilaan kaiken.
:(
 
Don't panic!

Elämässä ei saa mitään jos pelkää!

Rakastua voi, mutta varsinkin äiti-ihmisen tulee olla sen verran aikuinen, että ymmärtää, että jos suhde loppuu niin sitten se loppu. Surullista, mutta elämä jatkuu.

Anna palaa!
 
No mitähän tähän sanois? Mun alitajunta tai joku uskoo jostain syystä edelleen ettei kukaan voi rakastaa mua, vaikka mä sitä kuinka jankutan itselleni ja vaikka mä kuinka tiedän että ainakin lapset rakastaa jo ihan luonnostaan äitiään. Silti koen olevani tavallaan turha ja hyvinkin korvattavissa paremmalla.

Silti mä elän tässä perheessä, rakastan täysin palkein näitä ihmisiä. Loppujen lopuksi, mitä sitten vaikka olisinkin korvattavissa? Mä olen tässä nyt, ja teen parhaani jotta musta olisi edes jotain iloa :)
 

Yhteistyössä