Mä vihaan tätä sinkkuelämää!!

[V]

Tuntuu niin tutulta, itse olin monta vuotta sinkkuna ennenkuin löysin sopivaa kumppania. Eikä tänä aikana ollut kuin yksi parin kuukauden juttu. En tajua, mistä ne muut villit sinkut niitä miehiä repivät.

Elämään on muuten todella vaikea hankkia sisältöä enää näin aikuisena, kun kaikkien muiden elämät pyörivät vaan parisuhteiden ympärillä, etenkin jos rahaa ei ole kuitenkaan yhtään aloittaa mitään uutta harrastusta.

Puhuit todella paljon asiaa! Mullakaan ei ole varaa aloittaa yhtään mitään harrastusta tai käydä missään "turhanpäiväisessä." Ei ainakaan nyt kun opiskelee ja tulot on pienet. Lisäksi tuo oma koira kuitenkin "hallitsee" jollain tavalla elämää vaikka sitä ei moni tajuakaan. Asiat pitää suunnitella niin ettei koiran tarvitse olla kauan yksin ja että pääsee lenkille. En voi lähteä yhtä äkkiä vaikkapa toiselle paikkakunnalle jotain keikkaa katsomaan. Koiran ottamista en kuitenkaan kadu Saako kysyä että missä nettisivulla sulla oli ilmoitus?

aapeli.fi, sieltä saat kaksilahkeista seuraa virtuaalisesti tai irl.

 

[ak]

Suomesta ei löyty hyvää mies. Lähe ulkomaille ja tapaa se elämän mies. Kreikka, Turki??

 

[vieras]

Mie olen vielä kohtalaisen tuore sinkku, mutta uutuudenviehätys on kyllä jo mennyt. En kaipaa seurustelusuhdetta, arkea jonkun kanssa... mutta ns entisenä rakkausriippuvaisena (hakee jatkuvaa ihastumisen tunnetta) tulee niitä heikkoja hetkiä kun tahtoisi vain tuntea sen mielettömän fiiliksen kun tapaa jonkun uuden ja ihanan.

Ennen lapsia pystyi luomaan sellaisia tilanteita mutta nykyään totuus on se että minä olen äiti. Äitiys on sitä että välillä juostaan päivät pitkät pesemättä hiuksia, unet on vähällä ja säärikarvat on sitä luokkaa että sinne eksyisi. Siis kaukana siitä glamourista mitä tuolla baarissa on.

Olen tullut siihen tulokseen että mieluummin käytän tämän ajan lasteni palvomiseen, opiskeluun - ja nautin siitä että voin tuon ajan ulkopuolella tehdä niitä asioita mitkä miellyttää vain minua itseäni! Ja jos jonain kauniina päivänä tulee vastaan joku sellainen, kuka ymmärtää kaiken tämän, ja hyväksyy minut ja lapseni juuri tällaisina kuin ollaan, niin mikäs siinä.

Rakkaus ei kuitenkaan tule etsien, ensin pitää rakastaa itseään ja rakentaa oma elämä.

Sulla asia onkin vähän eri, kun sulla on lapsia jo

Mulla ei, tahtoisin ehdottomasti kuitenkin, että siihen omaan elämääni tulisi lapsia kuulumaan. Joten ennenkuin se rakkaus löytyy, sitä on vähän vaikea rakentaa. Ja voin oman kullan löytäneenä sanoa, että itseään on helvetin paljon helpompaa oppia rakastamaan, kun on joku joka näyttää mallia kuinka se tapahtuu (sekä siitä, että miten minua voikin rakastaa, että siitä, mimmoista on elää normaali-itsetuntoisena, itseään terveesti rakastavana ihmisenä). Ennen multa oli koko homma erittäin pahasti hakusessa ja varmaan niin olis pysynytkin ilman ulkopuolelta tullutta rakkauden tulvaa.

Tietty jollain tasolla tasapainossa itsensä kanssa täytyy olla, että pystyy kahden aikuisen välistä suhdetta oikeasti elämään ilman että se lipsahtaa jonkinlaiseksi äiti/isä-suhteen korvikkeeksi. Mut nämäkin on semmoisia asioita, että ne ei helposti hoidu ja ihmisen realistiset mahdollisuudet tehdä niille pelkällä tahdonvoimalla mitään ovat aika rajalliset. Jos siis ei ole vaikka terapeuttia kertomassa keinoja siihen, kuinka se tapahtuu.