Masennuksen kokeneita?

[LisaMarie]

Terapian avulla jätin sitten lääkkeet pois ja aloitin työelämän. Terapia kesti 3 vuotta, ja rahoitin sen töilläni (kelan tuella myös). Nyt täysin terve, ja vaikea kuvitella että enää masentuisin vaikeasti. Terapiasta sain kuitenkin niin paljon keinoja käsitellä tunteitani yksinkin.

Juuri tuon takia mä aina korostan sitä, että olis tärkeää päästä myös terapiaan!

 

[LisaMarie]

Niin ne lääkkeet vain toimivat. Ole tyytyväinen, olet löytänyt sulle sopivan lääkityksen.

Lääkkeet yleensä vievät nimenomaan ne kärjet pois tunteista. Itselläni vaikeassa masennuksessa pahinta olivat pelottavat ahdistuskohtaukset, pelkäsin että tapan itseni. Lääkkeet veivät nämä fiilikset lähes täysin pois, ja sen turvan voimin jaksoin hakeutua psykoterapiaan.

Terapian avulla jätin sitten lääkkeet pois ja aloitin työelämän. Terapia kesti 3 vuotta, ja rahoitin sen töilläni (kelan tuella myös). Nyt täysin terve, ja vaikea kuvitella että enää masentuisin vaikeasti. Terapiasta sain kuitenkin niin paljon keinoja käsitellä tunteitani yksinkin.

Nyt mä ymmärrän kun psykiatri sanoi etten ole vielä valmis terapiaan ja ensin pitää hoitaa oireet. Hieman tuota ihmettelin mutta varmaan siinä on just tuo ajatus että lääkkeen turvin jaksan sinne mennä.

Mä kävin kyllä terapiassa jo ennen lääkitystä ja tavallaan se toimikin, mutta vaan sen hetken, kun olin siellä. Kaikki meni sillai toisesta korvasta sisään-toisesta ulos. Terapiassa mä kyllä puhuin ihan järkevästi ja ratkoin ongelmiani, mutta heti kun pääsin kotiin, olin taas omassa maailmassani, mikä ei ihan aina kohdannu todellisuuden kanssa.
Mä pystin vastaanottaman sen terapian vasta lääkityksen kanssa, vaikka koen kyllä että se oli jo ennen tärkeä arjen hallinnan kannalta.

 

[ap]

Niin ne lääkkeet vain toimivat. Ole tyytyväinen, olet löytänyt sulle sopivan lääkityksen.

Lääkkeet yleensä vievät nimenomaan ne kärjet pois tunteista. Itselläni vaikeassa masennuksessa pahinta olivat pelottavat ahdistuskohtaukset, pelkäsin että tapan itseni. Lääkkeet veivät nämä fiilikset lähes täysin pois, ja sen turvan voimin jaksoin hakeutua psykoterapiaan.

Terapian avulla jätin sitten lääkkeet pois ja aloitin työelämän. Terapia kesti 3 vuotta, ja rahoitin sen töilläni (kelan tuella myös). Nyt täysin terve, ja vaikea kuvitella että enää masentuisin vaikeasti. Terapiasta sain kuitenkin niin paljon keinoja käsitellä tunteitani yksinkin.

Nyt mä ymmärrän kun psykiatri sanoi etten ole vielä valmis terapiaan ja ensin pitää hoitaa oireet. Hieman tuota ihmettelin mutta varmaan siinä on just tuo ajatus että lääkkeen turvin jaksan sinne mennä.

Mä kävin kyllä terapiassa jo ennen lääkitystä ja tavallaan se toimikin, mutta vaan sen hetken, kun olin siellä. Kaikki meni sillai toisesta korvasta sisään-toisesta ulos. Terapiassa mä kyllä puhuin ihan järkevästi ja ratkoin ongelmiani, mutta heti kun pääsin kotiin, olin taas omassa maailmassani, mikä ei ihan aina kohdannu todellisuuden kanssa.
Mä pystin vastaanottaman sen terapian vasta lääkityksen kanssa, vaikka koen kyllä että se oli jo ennen tärkeä arjen hallinnan kannalta.

Mulla oli sellanen ajatus, kun olin jo tosi heikossa kunnossa kun psykiatrille et kaikki terapiat lääkkeet tänne ja heti, kiitos! Ja sit just tuota ihmettelin ettei vielä voida aloittaa psykoterapiaa mutta pitää kuulemma olla siinä kunnossa että sen kestää. Näin sen ymmärsin. Just toi kotona yksin asioiden pohtiminen on aika kamalaa, eikä se auta mua yhtään. Mut ehkä tämä tästä. Kiva kuulla että tästä sairaudesta voi toipua. Se antaa toivoa mulle.

 

[LisaMarie]

Terapiaa on myös monenlaista. Mä kävin ns. ratkaisukeskeissä terapiassa, jossa ei juuri etsitä syitä -toki niistäkin puhutaan, jos ne on ilmeisiä- eikä puhuta menneisyydestä, vaan ratkaistaan käytännön asioita tällä hetkellä ja rakennetaan tulevaisuutta niin, että elämä alkais taas sujua. Autetaan ulos siitä "en pysty vaikuttaman elämääni" umpikujasta ja käytännön asioilla ositetaan, että kyllä vainkin pystyy. Siis pakotetaan tekemään juttuja ja ottamaan elämä hallintaan ja lopettamaan se ruikutus.

 

[ap]

Terapiaa on myös monenlaista. Mä kävin ns. ratkaisukeskeissä terapiassa, jossa ei juuri etsitä syitä -toki niistäkin puhutaan, jos ne on ilmeisiä- eikä puhuta menneisyydestä, vaan ratkaistaan käytännön asioita tällä hetkellä ja rakennetaan tulevaisuutta niin, että elämä alkais taas sujua. Autetaan ulos siitä "en pysty vaikuttaman elämääni" umpikujasta ja käytännön asioilla ositetaan, että kyllä vainkin pystyy. Siis pakotetaan tekemään juttuja ja ottamaan elämä hallintaan ja lopettamaan se ruikutus.

Saanko kysyä mikä oli sulla se "ratkaisun avain", milloin aloit parantua? Oliko se just tuo terapia lääkkeet vai joku muu asia?

 

[LisaMarie]

Terapiaa on myös monenlaista. Mä kävin ns. ratkaisukeskeissä terapiassa, jossa ei juuri etsitä syitä -toki niistäkin puhutaan, jos ne on ilmeisiä- eikä puhuta menneisyydestä, vaan ratkaistaan käytännön asioita tällä hetkellä ja rakennetaan tulevaisuutta niin, että elämä alkais taas sujua. Autetaan ulos siitä "en pysty vaikuttaman elämääni" umpikujasta ja käytännön asioilla ositetaan, että kyllä vainkin pystyy. Siis pakotetaan tekemään juttuja ja ottamaan elämä hallintaan ja lopettamaan se ruikutus.

Saanko kysyä mikä oli sulla se "ratkaisun avain", milloin aloit parantua? Oliko se just tuo terapia lääkkeet vai joku muu asia?

No se lopullinen ratkaisu, että kierre loppui, oli oikea diagnoosi. Mulla on ADHD ja sen takia arjen hallinta on vaikeaa ja siitä johtui masennus. Alunperin lähtökohta oli, että arjen hallinta on vaikea masennuksen tkai, eli juttu kääntyi päälaelleen. Mutta ei tuota oikeaa diagnoosiakaan pystyny löytämään masennuksen läpi, vaan vasta kun tajus, että ei enää ole masentunu, mutta arjen hallinta on edelleen mahdotonta.

Mutta kyllä se ratkaisun avain oli juuri se, että pystyi -sen lääkityksen avulla- näkemään realistisesti mahdollisuutensa ja alkoi uskoa että kyllä se tosiaan on niin, että jos muo ottaa pattiin se ei ole jonkun muun vika, muut eivät ohjaile minun tunteitani, vaan miä itse valitsen ja päätän miten reagoin ympäristön tapahtumiin.

Oppi "hyväksymään asiat mitä ei voi muuttaa, muuttamaan ne mitä voi ja erottamaan nämä toisistaan"

Nyt mun pitää lähteä, mutta sa laittaa yv:tä, jos haluat jotain vieä kysyä :wave:

 

[vieras]

Sairastin vaikean masennuksen teininä ja säikähdin niin pahasti oman tahallisen lääkeyliannostuksen aiheuttamien munuaiskomplikaatioiden takia, että silloin jotenkin sain elämästä kiinni ja se pahin terä katosi, vaikka en saanut terapiaa tai lääkkeitä. Kuitenkaan, en kokonaan parantunut, sain kaksi lasta ja lopulta monen monta vuotta oltuani jotenkin puolikuntoinen ja harvoin iloinen, sain aikaseksi soittaa mtt:hen.
Nyt oon käyny 9kk psykoterapiassa ja oon paljon parempana. Useammin iloinen, pienetkään vastoinkäymiset ei kaada elämää moneksi päiväksi, pystyn toimimaan rohkeammin elämässä. Sairastan myös vaikeiden lapsuustraumojeni laukaisemana persoonan kehityshäiriötä, jota sitten lääkkeellä hoidetaan. Vaikka nyt on käyty jo lävitse paljon vanhoja asioita, jotka mieltä kaivaneet, niin silti en ole valmis luopumaan terapiasta, vaikka olo on parempi. Jotenkin se ei tunnu siltä, että voisi jo lopettaa.

Voimia ap (ja muutkin), jotta pääsette taas elämänsyrjään kiinni. :hug:

 

[ap]

Terapiaa on myös monenlaista. Mä kävin ns. ratkaisukeskeissä terapiassa, jossa ei juuri etsitä syitä -toki niistäkin puhutaan, jos ne on ilmeisiä- eikä puhuta menneisyydestä, vaan ratkaistaan käytännön asioita tällä hetkellä ja rakennetaan tulevaisuutta niin, että elämä alkais taas sujua. Autetaan ulos siitä "en pysty vaikuttaman elämääni" umpikujasta ja käytännön asioilla ositetaan, että kyllä vainkin pystyy. Siis pakotetaan tekemään juttuja ja ottamaan elämä hallintaan ja lopettamaan se ruikutus.

Saanko kysyä mikä oli sulla se "ratkaisun avain", milloin aloit parantua? Oliko se just tuo terapia lääkkeet vai joku muu asia?

No se lopullinen ratkaisu, että kierre loppui, oli oikea diagnoosi. Mulla on ADHD ja sen takia arjen hallinta on vaikeaa ja siitä johtui masennus. Alunperin lähtökohta oli, että arjen hallinta on vaikea masennuksen tkai, eli juttu kääntyi päälaelleen. Mutta ei tuota oikeaa diagnoosiakaan pystyny löytämään masennuksen läpi, vaan vasta kun tajus, että ei enää ole masentunu, mutta arjen hallinta on edelleen mahdotonta.

Mutta kyllä se ratkaisun avain oli juuri se, että pystyi -sen lääkityksen avulla- näkemään realistisesti mahdollisuutensa ja alkoi uskoa että kyllä se tosiaan on niin, että jos muo ottaa pattiin se ei ole jonkun muun vika, muut eivät ohjaile minun tunteitani, vaan miä itse valitsen ja päätän miten reagoin ympäristön tapahtumiin.

Oppi "hyväksymään asiat mitä ei voi muuttaa, muuttamaan ne mitä voi ja erottamaan nämä toisistaan"

Nyt mun pitää lähteä, mutta sa laittaa yv:tä, jos haluat jotain vieä kysyä :wave:

Kiitos, kun jaksoit vastailla. Oikein hyvää kevättä sinulle ja kiitos muillekin vastanneille.