Minä olen käyttänyt Cipralexia yleiseen ahdistuneisuushäiriöön (sekä diagnosoimatta mutta selvästi mukana paniikkihäiriötä ja kenties lievää masennusta oli myös) viime keväästä asti ja olen siitä lähtien nähnyt mielettömiä unia. Joka yö oikeestaan näen hyvin villejä ja tarinamaisia unia, siis niissä on kunnon juoni ja muistan aamulla usein niistä osia. Ne eivät ole pelottavia, mutta hyvin omituisia kylläkin. Eipä tuo ole haitannut, mutta siis minullakin sivuvaikutuksena kai villit unet. Olen kuullut siitä muiltakin vaikka se ei kai virallinen sivuvaikutus olekaan.
Pakko kommentoida tohon että miksi syödään niin paljon masennuslääkkeitä. Helppo se on semmosten sanoa jotka ei mielenterveysongelmista kärsi. Masennuksesta en tarkemmin osaa sanoa, mutta esim ahditusta on tosi paljon , ja siihen syödään siis samoja lääkkeitä. Itsellä puhkesi ongelmat raskausaikana, mutta tajusin sen vasta kun lapsi oli yli vuoden, jolloin tilanne oli niin paha, että kärsin pahoista fyysisistä oireista ja hakauduin lääkäriin niiden vuoksi. Minua mm otti henkeen niin pahasti, että luulin että minulla on puhjennut joku astma. Sydän muljahteli jatkuvasti ja kärsin tosi pahasta hikoilusta. Suurin ongelma oli tuo hengenahditus, se pelotti tosi paljon. Tuntui kuin olisi juossut juuri lenkin vaikka makasin sohvalla. Lääkäri tunnisti hetki vastaanotolla oireiden ja minun käytöksen perusteella (mm rupesin itkemään) että olen tosi ahdistunut eikä kyse ole astmasta (sekin poissuljettiin toki testein). Suosittelin lääkkeitä ja ne pelastivat minut. Aloitusoireet olivat kamalat, mutta sen jälkeen muutuin. Loppui parisuhdettakin kiristänyt ainainen huonotuulisuus ja vittuilu, henki kulki ja jaksoin jälleen lapsen kitinää.
Vasta jälkikäteen tajusin, että olisi pitänyt hakea apua jo raskausaikana. Linnottauduin kotiin loppuraskaudesta kun sain hengenahdistusta ja kummallisia huimauskohtauksia julkisilla paikoilla, luulin että ne liittyvät siihen kun vauva painaa palleaa. Vauva-aika taas oli jälkeenpäin ajateltuna myöskin kotiin linnotautumista, alkoi aina kummasti henkeä ahdistaa aina kun olin lähdössä jonnekkin. Lääkityksen aloittamisen jälkeen huomasin kuinka ihana lapseni on, ja kiukuttelu yms tuntui niin pieneltä verrattuna siihen rakkauden määrään. Tajuisn että olin kärsinyt paniikkioireista ja sain uskallusta koittaa parantaa elämääni muilla tavoin kuin lääkkeillä.
Olen myös käynyt puhumassa asioista, mutta ei se puhuminen paranna jos on niin pahasti ahdistunut ja panikoiva että jo kotona ei henki kulje. Lääkkeet auttoivat minut pois jamasta, ja saa nähdä pärjäänkö joskus ilman niitä. Kuten minulle on joku sanonut, miksi tehdä elämästä vaikeampaa? Jos on tapa helpottaa elämää suuresti, miksi en helpottaisi sairauden oireita?
Tässä tarinani, jospa auttaisi jotakuta.
