Massennus johon ei vaan osaa hakea apua ja muuta vuodatusta

[Masennusko?]

Minulla on ollut jonkinmoista alavireisyyttä kuopukseni syntymän jälkeen ja kuopus on nyt 1,5v. Epäilivät mulla synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta enempää asiaan ei sillon sitten puututtu, enkä itse apua mitenkään hakenut.
Välillä on ollut ns. parempia päivä että jaksaa innostua jostain tekemisestä tai enemmän suunnitella tulevaisuutta ym. Tuo on saattanut kestää päiviä ja joskus vaikka viikonkin kerrallaan ja sitten kuitenkin yht'äkkiä into lopahtanut.

Ihan arkipäiväisetkin asiat tuntuvat todella haastavilta. Päivät vietän lasten kanssa kotona. Siivous ja ihan ruuanlaittokin on työn ja tuskan takana. Kotoa en poistu ollenkaan ellei ole ihan pakko ja mies hoitaa yleensä lasten ulkoilutkin kun en itse saa vaan niskasta kiinni niin että itse menisin.

Itken usein, eikä se tarvi oikeestaan mitään sen kummempaa syytä, vaan jostain syystä on vaan huono olla.

koen olevani huono ja epäonnistunut sekä äitinä että ihmisenä yleensä. Tuntuu että läheiset minua tästä syyllistävät ja "moittivat" vaikka kuitenkin taidan ajatella vaan itse niin.

Läheiseni on kehottaneet mua menemään lääkärin juttusille tästä ja tiedän itsekin että ehkä tarvitsisi, mutta kuitenkiaan en osaa lääkärille sitten mennä. Tavallaan kai pelkään että siellä sitten jotenkin vähätellään tätä mun fioloa ja taputellaan vaan päätä että koita nyt vaan jaksaa. Ja kun en jotenkaan osaa tarkemmin tätä mun oloa edes selittää.

En tiedä miksi tänne edes kirjoitin. Ehkä vaan purkaakseni ajatuksia johonkin, saaden aikaan kuitenkin vaan sekavaa tekstiä. =(

 

[Dreamer83]

Kannattaa hakea apua esim. alueenne omalta lääkäriltänne. Tiedän tunteen koska itse olen sairastunut masennukseen n.5-6v sitten... kaipaatko huolien kuuntelijaa jolle voisit purkaa eli vertaistukea! tässä olisi yksi jolle voi purkaa saaden vertaistukea...
apua ikävä kyllä saattaa joutua itse vaatimaan omalääkäriltä että se mahdollisesti lähettää sinut lääkärille jolla on asians tuntemusta masennuksesta, mutta kyllä tk lääkärikin voi antaa akuutti apua ja esim. todeta sen tilanteen/ masennuksen.

Laita yv:tä jos olet rekisteröitynyt tänne ja jos haluat kokemuksia sekä tunteita jakaa! Voimia sinulle! :hug:

 

[ap]

Nostan vielä

 

[Krokodiili]

Todella vaikea sun on saada apua, jos et ole halukas lääkäriin menemään. Siitä se kaikki nimittäin lähtee. Koeta nyt rohkaistua sen verran.

Tsemppiä!

 

[Äippä x3]

Musta tuntuu samalta kun susta. Mulla alkoi joskus kun odotin esikoista, ja neuvolassa oli sellaisia kyselykaavakkeita. Silloin mua neuvottiin ottamaan yhteyttä baby bluesiin, mutta vähättelin asiaa ja annoin sen olla. Meillä oli edessä paikkakunnan vaihtokin, joten eihän se olisi mitään hyödyttänyt. Paikkakunta vaihtui ja uudessa neuvolassa asiasta ei tiedetty, eikä siellä olla edes niin kiinnostuneita asiasta. Kyllä sielläkin kysytään miten sä voit, jolloin mä käännän katseen pois ja sanon hyvin. Ja sitten siirrytäänkin asiasta seuraavaan. Näin on tapahtunut jo lukuisia kertoja, vaikka sisältä huudaankin että mun on paha olla, en voi olla normaali. Kuitenkaan en itse tee asialle mitään. En saa suustani ulos edes sitä yhtä lausetta. Kuitenkin mä olen pärjännyt, toisaalta vaan tuntuu että tilanne pahentuu. Mä en enää nauti oikeastaan mistään, mä en osaa olla tyyväinen itseeni tai mihinkään mitä teen. Mä pidän itseäni täysin epäonnistuunena ja turhana. Oikeasti tuntuu joskus että kaikkien ois parempi jos mua ei olisi ollutkaan. Samoten nuo perus arki askareet... ei ne oikein nappaa, mutta tehtävähän nekin on.
Mä en taas niinkään näytä tunteita, enkä puhu niistä muille mitään tai niin vähän kun vaan mahdollista. Mitä enemmän mä sanon, olen vaan joku mielen vikanen. Olen vain luonteeltani kuulemma sellainen (totta se vamaan on, mutta en ole ollut aina tälläinen). Mitä enemmin näytän tunteita, sitä enemmän niitä käytetään mua vastaan.
Mä en uskalla pyytää apua, ehkä mulle vain naurettais.