A
"allukka"
Vieras
En tiedä miten mä alkaisin selittää tätä, mutta yritän kuitenkin..
Mun mies on kärsinyt selkävaivoista melkein 2 vuotta, on leikattukin viime kesänä. Kivut ovat silti jatkuneet. Se on koko ajan tosi ärtyisä, huutaa ja tiuskii mulle ja lapsille. Ei osaa olla luontevasti lasten kanssa kun nään että sillä selkeesti on niin paha olla. Ei se mullekaan pysty osoittamaan mitään huomiota eikä kiinnostusta kun on niin sisäänpäin kääntynyt. Se jopa myönsi mulle ettei se ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään tällä hetkellä. Ei osaa sanoa kauanko se kestää vai loppuuko ikinä.. Häntä ei kuulemma voi auttaa kukaan.
Mulla on niin paha olla. Mä olen niin vihanen ja katkera tästä meidän paskasta elämästä. En tiedä miten jaksan tätä kun takeita paremmasta ei ole. Mä itkeskelen jatkuvasti ja miestä se vaan ärsyttää. Toteaa vaan että itke ittes uneen. En mä itsekään mikään pyhimys ole. Olen päästäny suustani sellaisia sammakoita että luulis hävettävän. Mutta ei hävetä enää. Kai sitä on tullut niin sokeaksi tälle tilanteelle että voi laukoa toiselle mitä vaan tuntematta syyllisyyttä. Ja sama pätee toisin päin.
Keskusteluyhteyttä ei enää ole. Seksiä on ehkä kerran kuussa tai kahdessa. Mitään hellyydenosoituksia ei ole. Ei ole ollut enää pitkään aikaan.
Mitään selkeetä motiivia tän "suhteen" jatkamiselle ei hänellä ole. Ei vain kuulemma halua erota. Mä haluaisin erota mutta mun voimavarat on tällä hetkellä niin loppu etten jaksa mitään ylimääräistä. Junnaan vaan paikallaan ja sairastutan itseäni entistä enemmän enkä pysty lähtemään.
Se on vaan niin kylmä ja empatiakyvytön. En olis uskonu jos joku olis 2 vuotta sitten tämän mulle kertonu.
Joka päivä mä pelkään että se tappaa itsensä. Näkeehän sen silmistä kuinka huonosti se voi.
Onko mun pakko vaan jaksaa vaikken jaksa? Mä olen niin umpikujassa ja uupunut
Mun mies on kärsinyt selkävaivoista melkein 2 vuotta, on leikattukin viime kesänä. Kivut ovat silti jatkuneet. Se on koko ajan tosi ärtyisä, huutaa ja tiuskii mulle ja lapsille. Ei osaa olla luontevasti lasten kanssa kun nään että sillä selkeesti on niin paha olla. Ei se mullekaan pysty osoittamaan mitään huomiota eikä kiinnostusta kun on niin sisäänpäin kääntynyt. Se jopa myönsi mulle ettei se ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään tällä hetkellä. Ei osaa sanoa kauanko se kestää vai loppuuko ikinä.. Häntä ei kuulemma voi auttaa kukaan.
Mulla on niin paha olla. Mä olen niin vihanen ja katkera tästä meidän paskasta elämästä. En tiedä miten jaksan tätä kun takeita paremmasta ei ole. Mä itkeskelen jatkuvasti ja miestä se vaan ärsyttää. Toteaa vaan että itke ittes uneen. En mä itsekään mikään pyhimys ole. Olen päästäny suustani sellaisia sammakoita että luulis hävettävän. Mutta ei hävetä enää. Kai sitä on tullut niin sokeaksi tälle tilanteelle että voi laukoa toiselle mitä vaan tuntematta syyllisyyttä. Ja sama pätee toisin päin.
Keskusteluyhteyttä ei enää ole. Seksiä on ehkä kerran kuussa tai kahdessa. Mitään hellyydenosoituksia ei ole. Ei ole ollut enää pitkään aikaan.
Mitään selkeetä motiivia tän "suhteen" jatkamiselle ei hänellä ole. Ei vain kuulemma halua erota. Mä haluaisin erota mutta mun voimavarat on tällä hetkellä niin loppu etten jaksa mitään ylimääräistä. Junnaan vaan paikallaan ja sairastutan itseäni entistä enemmän enkä pysty lähtemään.
Se on vaan niin kylmä ja empatiakyvytön. En olis uskonu jos joku olis 2 vuotta sitten tämän mulle kertonu.
Joka päivä mä pelkään että se tappaa itsensä. Näkeehän sen silmistä kuinka huonosti se voi.
Onko mun pakko vaan jaksaa vaikken jaksa? Mä olen niin umpikujassa ja uupunut
