V
"vieras"
Vieras
Pistin myös jo netitse hakemuksia vuokra-asunnosta itselleni ja lapselleni.
Aikoinaan rakastuin herkkään, hyväsydämiseen, mielikuvitusrikkaaseen mieheen. Silloin mies osallistui reippaasti kotitöihin, tuki ja kannusti minua, maksoi osansa kuluista jne. Meillä oli hauskaa, mukavaa ja homma toimi. Seurustelimme 4 vuotta ennen naimisiin menoa ja 5 vuotta ennen esikoisen syntymää.
Romahdus kait alkoi siinä vaiheessa kun 6v sitten odotin meidän esikoista. Ostimme silloin rivitalopäädyn ja teimme kovasti remonttia siihen. Vauvan synnyttyä remontti jatkui ja ihan loppuraskauden aikana ja pikkuvauva-aikana mies vietti illat ja viikonloput kavereidensa kanssa rivariasunnossa sitä huolellen sekä siinä sivussa - rankkojen remppapäivien päätteeksi, juoden ja syödän hyvin ja juhlien muutenkin. Minä valvoin yksin vauvan kanssa, hoidin hänet yksin ja osallistuin remonttiin aina kun suinkin kykenin. Vaunuttelin remppapaikalle ja autoin, sitten vaunuttelin kotiin, hoidon vauvan ja kodin yksin, valvoin yksin yöt jne.
Kun olin äitiyslomalla, oletus oli (toki) että minä tein yksin kaikki kotityöt. Aiemmin mieskin oli osallistunut. Tämä jäi päälle ja kun palasin töihin lasten ollessa 1,5 ja 2,5v, mies ilmoitti hänhän ei mihinkään pyykkeihin tai ruoanlaittoihin koske! Sillainen aika sovinistiseen tapaan tuon ilmoitti. Rempontti on loppu, mutta mies ei tee osaa eikä arpaa kotitöistä.
Lasten ollessa ihan pieniä, mies päätti että toimistotyöaika riittää ja rupesi freelanceriksi. Töitä on hyvin vaihtelevasti ja miehen palkka vaihtelee kuukausittain 0-800 euroa välillä, tuon enempää ei ikinä saa. Ja koska mies ei voi luopua mukavuuksistaan (ravintolakäynnit, ulkona syömiset ja juomiset, taksiajelut ravintoloista kotiin, merkkivaatteet ja auto josta on lainaa), minä maksan yksin kaiken: meidän ruoat, kaikki lasten kulut, lainanlyhennyksen, sähkön, KAIKEN! Tämä tarkoittaa silmitöntä kituutusta, koska minunkaan palkkani ei ole keskivertoa suurempi! Itse en voi edes kampaajalla käydä (mies kyllä käy parturissa), omat ja lasten vaatteet ostan kirpparilta.
Asioista on puhuttu ja puhuttu - turhaan. Se on vain pahentanut asioita, minä kun olen se hirveä nalkuttava vaimo.
Mies ei jaksa herätä aamuisin aikaisin koska pelaa nettipelejä aamuyöhön asti - pitää saada omaa aikaa. Minä joudun sekä viemään että hakemaan lapset hoidosta.
Teen siis yksin kotityöt, hoidan ja kasvatan lapset yksin (jos mies joutuu hoitovuoroon, pistää hän lapsille DVD:n pyörimään ja tekee itse jotain muuta, suuttuu jos lapset häiritsevät hänen rauhaansa ja ei anna lapsille ruokaa ennen kuin itkevät nälkäänsä ja silloin "ruoka" saattaa olla kuiva paahtoleivän pala), maksan meidän normaalin arjen ihan yksin, samoin jos joskus tahdon lähteä perheen kanssa reissuun, säästän pitkään ja maksan reissun kaikkineen yksin. Miehen rahat riittävät vain omiin ja kaveripiirin reissuihin.
Mieheni ei osallistu edes lasten kevätjuhliin, aina olen yksin käynyt. Edes omien lasten synttäreillä, meillä kotona ei aina vaivaudu olemaan paikalla.
Pari kertaa mies on pettänyt ja silloin meinasin jo jättää, mutta jaksoin kuitenkin. Pettäminen johtui kuulemma minun nalkutuksistani ja siitä etten jaksanut (lapset oli silloin pieniä ja olin vasta palannut työelämään) harrastaa seksiä kuin noin kerran viikossa, yöheräämisten ja arjen pyörittämisen viedessä voimani murheineen kaikkineen. Kävimme tuolloin myös pariterapiassa ja mies lupasi ruveta imuroimaan kerran viikossa ja hoitamaan tiskit. Ehkä 2 kertaa teki molempia, sitten lopahti.
Muutos oli uskomaton, kun kuitenkin ennen lasten syntymää mieheni oli iloinen ja hyväntuulinen ja puuhasi kotona paljonkin kaikkea. Epäilin jossain vaiheessa jonkinlaista masennustakin hänellä.
Nyt en enää jaksa uskoa minkään kääntyvän parempaan. Olen yrittänyt olla ymmärtävä ja kärsivällinen, mutta raivo sisälläni on kasvanut ja nyt se on kertakaikkiaan ohi!
Ja arvatkaapa mitä? Tuntuu vain todella helpottavalta ja hyvältä! Olen huojentunut. Mieskään ei vaikuta mitenkään surulliselta, vaan kenties vain helpottuneelta hänkin.
Aikoinaan rakastuin herkkään, hyväsydämiseen, mielikuvitusrikkaaseen mieheen. Silloin mies osallistui reippaasti kotitöihin, tuki ja kannusti minua, maksoi osansa kuluista jne. Meillä oli hauskaa, mukavaa ja homma toimi. Seurustelimme 4 vuotta ennen naimisiin menoa ja 5 vuotta ennen esikoisen syntymää.
Romahdus kait alkoi siinä vaiheessa kun 6v sitten odotin meidän esikoista. Ostimme silloin rivitalopäädyn ja teimme kovasti remonttia siihen. Vauvan synnyttyä remontti jatkui ja ihan loppuraskauden aikana ja pikkuvauva-aikana mies vietti illat ja viikonloput kavereidensa kanssa rivariasunnossa sitä huolellen sekä siinä sivussa - rankkojen remppapäivien päätteeksi, juoden ja syödän hyvin ja juhlien muutenkin. Minä valvoin yksin vauvan kanssa, hoidin hänet yksin ja osallistuin remonttiin aina kun suinkin kykenin. Vaunuttelin remppapaikalle ja autoin, sitten vaunuttelin kotiin, hoidon vauvan ja kodin yksin, valvoin yksin yöt jne.
Kun olin äitiyslomalla, oletus oli (toki) että minä tein yksin kaikki kotityöt. Aiemmin mieskin oli osallistunut. Tämä jäi päälle ja kun palasin töihin lasten ollessa 1,5 ja 2,5v, mies ilmoitti hänhän ei mihinkään pyykkeihin tai ruoanlaittoihin koske! Sillainen aika sovinistiseen tapaan tuon ilmoitti. Rempontti on loppu, mutta mies ei tee osaa eikä arpaa kotitöistä.
Lasten ollessa ihan pieniä, mies päätti että toimistotyöaika riittää ja rupesi freelanceriksi. Töitä on hyvin vaihtelevasti ja miehen palkka vaihtelee kuukausittain 0-800 euroa välillä, tuon enempää ei ikinä saa. Ja koska mies ei voi luopua mukavuuksistaan (ravintolakäynnit, ulkona syömiset ja juomiset, taksiajelut ravintoloista kotiin, merkkivaatteet ja auto josta on lainaa), minä maksan yksin kaiken: meidän ruoat, kaikki lasten kulut, lainanlyhennyksen, sähkön, KAIKEN! Tämä tarkoittaa silmitöntä kituutusta, koska minunkaan palkkani ei ole keskivertoa suurempi! Itse en voi edes kampaajalla käydä (mies kyllä käy parturissa), omat ja lasten vaatteet ostan kirpparilta.
Asioista on puhuttu ja puhuttu - turhaan. Se on vain pahentanut asioita, minä kun olen se hirveä nalkuttava vaimo.
Mies ei jaksa herätä aamuisin aikaisin koska pelaa nettipelejä aamuyöhön asti - pitää saada omaa aikaa. Minä joudun sekä viemään että hakemaan lapset hoidosta.
Teen siis yksin kotityöt, hoidan ja kasvatan lapset yksin (jos mies joutuu hoitovuoroon, pistää hän lapsille DVD:n pyörimään ja tekee itse jotain muuta, suuttuu jos lapset häiritsevät hänen rauhaansa ja ei anna lapsille ruokaa ennen kuin itkevät nälkäänsä ja silloin "ruoka" saattaa olla kuiva paahtoleivän pala), maksan meidän normaalin arjen ihan yksin, samoin jos joskus tahdon lähteä perheen kanssa reissuun, säästän pitkään ja maksan reissun kaikkineen yksin. Miehen rahat riittävät vain omiin ja kaveripiirin reissuihin.
Mieheni ei osallistu edes lasten kevätjuhliin, aina olen yksin käynyt. Edes omien lasten synttäreillä, meillä kotona ei aina vaivaudu olemaan paikalla.
Pari kertaa mies on pettänyt ja silloin meinasin jo jättää, mutta jaksoin kuitenkin. Pettäminen johtui kuulemma minun nalkutuksistani ja siitä etten jaksanut (lapset oli silloin pieniä ja olin vasta palannut työelämään) harrastaa seksiä kuin noin kerran viikossa, yöheräämisten ja arjen pyörittämisen viedessä voimani murheineen kaikkineen. Kävimme tuolloin myös pariterapiassa ja mies lupasi ruveta imuroimaan kerran viikossa ja hoitamaan tiskit. Ehkä 2 kertaa teki molempia, sitten lopahti.
Muutos oli uskomaton, kun kuitenkin ennen lasten syntymää mieheni oli iloinen ja hyväntuulinen ja puuhasi kotona paljonkin kaikkea. Epäilin jossain vaiheessa jonkinlaista masennustakin hänellä.
Nyt en enää jaksa uskoa minkään kääntyvän parempaan. Olen yrittänyt olla ymmärtävä ja kärsivällinen, mutta raivo sisälläni on kasvanut ja nyt se on kertakaikkiaan ohi!
Ja arvatkaapa mitä? Tuntuu vain todella helpottavalta ja hyvältä! Olen huojentunut. Mieskään ei vaikuta mitenkään surulliselta, vaan kenties vain helpottuneelta hänkin.
